Liisa Liimatainen on työssään maailmalla kohdannut kärsimystä, johon verrattuna omat kokemukset tuntuivat pieniltä - kunnes.

Kun Liisa Liimatainen, 71, puhuu maailmasta, elämästä ja reissuistaan, saudi-arabiat ja kosovot vilahtelevat puheissa yhtä luontevasti kuin seinäjoet ja kouvolat umpisuomalaisen jutuissa.

Liimataisen kaltaisia maailmankansalaisia on yhä enemmän. Ihmiset harppovat rajojen yli kuka työn, kuka rakkauden takia. Ja jotkut pakosta, kun kotimaassa ei ole mahdollista elää ihmisarvoista elämää.

Liisa-maailmanmatkaaja on syntynyt Ruokolahdella. Se tuntuu suorastaan hassulta, koska hänet on niin tottunut asettamaan Roomaan, ikuiseen kaupunkiin. Meille suomalaisille televisionkatsojille hän syntyi siellä vuonna 1983, kun alkoi raportoida Italian ja maailman menosta ensin MTV3:n, sitten Ylen kautta. Tosiasiassa hän onkin syntynyt omaksi nykyiseksi itsekseen sen kaupungin kulisseissa: tehnyt uran, saanut tyttären, surrut hänen kuolemaansa, iloinnut lapsenlapsista.

Siivous Mozartin tahtiin

Maailmalle Liisa lähti 18-vuotiaana, au pairiksi Ranskaan.

– Satuin aivan fantastiseen paikkaan. Minut otti kotiinsa lääkäri, joka oli syvästi sivistynyt sosialisti. Algeria vapautui silloin Ranskan siirtolaisuudesta, maassa käytiin veristä sotaa. Emäntäni luokse kerääntyi ihmisiä, jotka keskustelivat ja vastustivat Algerian sotaa.

Nuorelle suomalaistytölle oli outoa, että joku sitoutui niin vahvasti johonkin asiaan, keskusteli ja otti kantaa. Hän tutustui kulttuuriin, kuunteli Mozartia siivotessaan ja pääsi perheen kanssa teatteriin, konsertteihin ja matkoille. Ja opetteli kokkaamaan, kuten ranskattaret konsanaan.

Suomi kävi ahtaaksi

Ranskan jälkeen alkoivat Liisa Liimataisen etsikkovuodet: opinnot Tampereen yliopistossa ja aktiivinen toiminta opiskelijapolitiikassa.

Hän koki syvästi hullun vuoden 1968 tapahtumat. Nuoriso otti kantaa Vietnamin sotaan, Tsekkoslovakia miehitettiin. Liisa Liimataisesta oli tullut nuori radikaali, maailmanparantaja. Hän reissasi maailmalla muun muassa opiskelijoiden YK-liiton pääsihteerinä ja kävi usein Genevessä. Ja tapasi matkoillaan Miehen.

– Siis miehen, josta sitten myöhemmin erosin nopeasti.

Vuonna 1970 Liisa Liimatainen muutti Ranskaan. Suomessa olo alkoi ahdistaa. Piti saada elämään avaruutta, uusia mahdollisuuksia. Suhde italialaiseen mieheen ei vielä ollut vakaalla pohjalla.

– Minä en lähtenyt miehen perään Italiaan, vaan itseni takia ulkomaille Ranskaan. Tuli tunne, että kotimaassa ei ollut tilaa minulle. Eräät piirit eivät antaneet minulle anteeksi, että järjestin Tsekkoslovakian miehityksen jälkeen mielenosoituksen Neuvostoliiton lähetystön eteen.

Ranskasta Liisa muutti Italiaan.

– Tulevan miehen kanssa mietittiin, että homma joko vakavoituu tai päättyy. Italiaan minua veti myös se, että siellä oli laaja vasemmistoliike.

Ei ole hyvä nähdä liikaa

Kun Liisa Liimatainen kertoo elämästään, hän liittää vaiheensa usein maailmantapahtumiin. Kun hän oli viimeisillään raskaana 1973, Chilessä oli verinen vallankaappaus.

Syntyi Liisan ainokainen, Mimo­sa-tytär, ja tuli avioero.

– Mutta olimme hyviä ystäviä tyttären isän kanssa. Meni pitkään ennen kuin lapsi huomasi, että olimme eronneet. Kun aloin kierrellä juttumatkoilla, mies hoiti tytärtä. Seurasin Italian ja Vatikaanin asioita ja myös Balkanin tilannetta, Pohjois-Afrikkaa, Lähi-itää. Tein lehtijuttuja, radio-ohjelmia, televisioreportaaseja ja -uutisia. Hoidin kovia uutisjuttuja.

Liisa on aina tehnyt paljon työtä.

– Yksinhuoltajan oli pakkokin. Olen iloinen työjuhta, ikuinen freelancer. Minulla ei ole koskaan ollut työnantajan maksamaa lomaa eikä myöskään sairauslomia.

Muutaman kerran Liisa Liimatainen on matkoillaan joutunut todella pelottavaan tilanteeseen. Algeriassa 1988 hän päätyi työmatkalla islamilaisten järjestämän mielenosoituskulkueen keskelle.

– Yhtäkkiä näin ylämäessä tankin, joka tähtäsi kulkueeseen. Silloin iski paniikki. Pääsimme kuvaajan kanssa livahtamaan pakoon. Kuulin myöhemmin, että 20 nuorta tapettiin tässä mielenosoituksessa.

Iranissa ja Libyassakin on sattunut vaarallisia käänteitä.

– Tällaiset jutut tulevat yllätyksenä. Ehkä olen rohkea, mutta ennen kaikkea osaan käsitellä tilanteita. Ei pidä näyttää pelkoa.

Kriiseissä on eroja

Liisa Liimataisella on suhteellisuudentajua ja itseironiaa. Hän kertoo, kuinka tuli puhuneeksi iranilaiselle, vankilat ja kidutukset kokeneelle tulkille omista traumoistaan. Tulkki oli tokaissut: ”Entä me?”

– Niinpä. Me olemme näitä ihmisoikeuksien ja demokratian hemmottelemia, jotka emme kestä mitään kauheaa. Meidän kriisimme vaikuttavat naurettavilta, kun niitä vertaa kriisialueilla elävien vaikeuksiin.

Suru pakotti töihin

Elämä soljui Roomassa eteenpäin. Siihen kuului työtä, uintia ja jumppaa, ystäviä, kulttuuria, iloisia hetkiä tyttären kanssa. Tuli uusia ilonaiheita: Mimosa meni naimisiin ja sai kaksi tytärtä, jotka ovat nyt 10- ja 8-vuotiaat.

Lokakuussa 2007 Liisa Liimatainen sai elämänsä järkyttävimmän puhelun. Se tuli tyttäreltä, joka oli muuttanut Kanadaan.

– Hän kertoi, että häneltä on löydetty parantumaton syöpä. Se oli alkanut vatsasta ja levinnyt keuhkoihin. Alussa näytti, että hän jaksaisi pitempään, mutta ei. Kahdeksan kuukauden kuluttua hän kuoli.

Siitä on nyt reilut viisi vuotta.

– Se oli ihan kauhistuttava asia. Minulla oli tyttäreeni oikein lämmin suhde.

Ainokaisensa menettänyt äiti tarttui kiinni elämään pikkuhiljaa sana sanalta, sivu sivulta. Hän kirjoitti kirjaa, paneutui siihen sen minkä surultansa jaksoi ja myös silloin, kun suru kävi ylivoimaiseksi.

Niin syntyi Liisa Liimataisen ensimmäinen tietokirja Iran: huntu ja haaste (Like), joka kertoo Iranin yhteiskunnasta ja naisista.

– Pari vuotta oli tosi vaikeaa. Mutta onneksi Mimosan tytöt ovat vahvoja ja näyttää siltä, että vävykin selviää. Näen lapsia pari kertaa vuodessa.