Uimahallissa on hyvä kokeilla laitteiden toimivuutta. Kun luonnonvesissä sukelletaan jopa 30 metrin syvyyksissä, varusteiden on oltava kunnossa.
Uimahallissa on hyvä kokeilla laitteiden toimivuutta. Kun luonnonvesissä sukelletaan jopa 30 metrin syvyyksissä, varusteiden on oltava kunnossa.

Risto Sajaniemi on harrastanut urheilusukellusta liki 30 vuotta. Jo puolen tunnin piipahdus vedenalaisessa maailmassa vastaa viikon ulkomaanreissua. Kokemus on aina niin rentouttava ja usein värikäskin.

Jo pikkupoikana Risto Sajaniemi (s. 1940) istui uppeluksissa mökkirannassa ja yritti hengittää muoviputken avulla, jotta voisi oleskella veden alla mahdollisimman pitkään. Haave sukellusharrastuksesta sai muhia kuitenkin vuosikymmeniä ennen toteutumistaan.

Kun Risto täytti 45 vuotta, tuli hänelle tarve etsiä itselleen harrastus, joka toisi elämään uudenlaista sisältöä. Kyse oli siitä, että hän tahtoi laajentaa sisäistä maailmaa, kokeilla uudenlaisia riskejä ja haasteita.

Ensin hän syöksyi laskuvarjolla taivaasta maahan – se oli jo vähän liiankin hurjaa. Risto muutti siis suuntaa maan pinnan alapuolelle. Jospa saisi liotettua neljänkympin kriisin syvissä vesissä, oppisi näkemään pinnanalaista kauneutta ja tuntemaan paremmin omat tarpeensa?

– Aloin uida kuntoillakseni ja vähitellen myös sukeltaa. Painottomassa tilassa on helppo liikkua. Samaan aikaan tuli elämääni aktiivinen matkaveneily, joten sukellustaidosta olisi hyötyä siinäkin.

”Aluksi pelkäsin veden pimeyttä.”

Moni maakrapu suhtautuu vedenalaiseen maailmaan vähän pelokkaasti. Kyllä Ristoakin alussa hirvitti.

– Pimeys tuntui kammottavalta. Mutta silmät tottuvat nopeasti. Toistaiseksi ahdistusta ei ole tullut. Aluksi pelkäsin, että joku valtava kala tulisi kohti tai pohjassa olisi kamalia rapuja, pääkalloja, ties mitä. Että paniikki iskisi.

– Kun on vähän aikaa sukeltanut, toivoo, että jotain uisi vastaan, että näkökenttään tulisi jotakin muutakin kuin savipohjaa, Risto naurahtaa.

Hän ei ole koskaan joutunut vaaratilanteeseen eikä kukaan hänen ryhmässään, vaikka Risto onkin sukeltanut noin 600 kertaa avovesissä. Hän on myös opettanut alalle aikojia.

Hylkyjen tutkija

Hylyistä mies on erityisen kiinnostunut.

– Sukelluskerho toimii merimuseon kanssa, ja me mittailemme hylkyjä, tutkimme ja kartoitamme niitä.

Yksi Riston hienoimmista kokemuksista liittyy hylkyyn:

– Pääsin Egyptissä, Sharm el Sheikhissä näkemään Thistlegormin. Se on toisen maailmansodan aikana uponnut sota-alus. Siellä on kolmessa–neljässä kerroksessa ruumia, joita pääsee kiertämään. Kerroksissa on kaiken maailman tavaraa: kivääreitä, saappaita, lentokoneen osia. Se on oikea sukeltajan Mekka, kuin olisi museossa.

”Hukkuneiden miettiminen vetää nöyräksi.”

Hylkyjä tutkimalla pääsee syvälle historiaan. Se on Riston mielestä kiinnostavaa, vaikka harva hylky on niin hyvin säilynyt kuin Thistlegormin.

– Suurin osa hylyistä näyttää salaman raiskaamilta mattolaitureilta, lautakasoilta. Mutta hylkyjen äärellä tulevat mieleen ne ihmiset, jotka ovat hukkuneet onnettomuudessa. Se vetää nöyräksi.

Terapeuttista ja rauhallista

Kesäisin Risto sukeltaa Saimaan syvyyksiin, talvella lomamatkoilla etelän meriin. Vedenalainen, värikäs maailma on kuin taideteos. Napoleonkalat yllättävät aina suuruudellaan, pikkukalat ja korallit väriloistollaan.

Talvella avannon suulla loistava aurinko ja jäänpinnassa kieppuvat ilmakuplat tarjoavat aisteille huippukokemuksia.

– Meren syvyyksissä tuntee usein oman pienuutensa, oman paikkansa maailmassa. Se on terapeuttista. 

Onko sukellus vaarallista?

– Kaikkiin vastoinkäymisiin pitää varautua. Yleensä syy onnettomuuteen on sukeltajan korvien välissä. Jos jotakin yllättävää tapahtuu, niin se on usein veden alla hengenvaarallista. 

Risto tunnustaa kuitenkin, että on asioita, joita hänkin pelkää.

– En minä enää halua hypätä laskuvarjolla enkä harrastaa moottoriurheilua. Sukellus on kivaa ja rauhallista.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 9/2014.