Aila Jaara on asunut koko elämänsä samassa paikassa. Miehen kuoltua hän asu isossa talossa nykyään yksin. ”Olen tällainen yhden talon emäntä”, Aira sanoo.
Aila Jaara on asunut koko elämänsä samassa paikassa. Miehen kuoltua hän asu isossa talossa nykyään yksin. ”Olen tällainen yhden talon emäntä”, Aira sanoo.

Aila Jaara syntyi 78 vuotta sitten hirsitaloon, joka on siitä pitäen ollut hänen kotinsa. Nyt hän asuu siellä ensimmäistä kertaa yksin.

Makuuhuoneen ikkunasta avautuu näkymä läheisille pelloille. Ne eivät tuota enää ruokaa lehmille, mutta maisema pidetään avarana niittämällä.

Aila Jaara, 78, omaa sukua Höyhtyä,pysähtyy piirongin eteen, jolla on riveissä lasten ja lastenlasten kuvia. Sinisten silmien katse silmälasien takana on terävä, harmaissa hiuksissa on tiukka permanentti. Aila syntyi tässä samassa huoneessa vanhempiensa esikoistyttäreksi 17. päivänä joulukuuta 1939.

Talvisota oli käynnistynyt reilut kaksi viikkoa aiemmin. Yhtä aikaa raskaana oli myös parin kilometrin päässä asuva naapurin emäntä, jonka mies oli lähtenyt rintamalle. Kätilö odotti Ailan kotitalossa ensisynnyttäjän tukena. Talon miehet päättivät hakea myös kuudetta lastaan odottavan naapurin synnyttämään taloon. Matka tehtiin reellä.

– Rekihevosella oli varsa, joka sidottiin reen perään. Varsa pyrki koko matkan ajan rekeen, Aila kertoo.

Kodin lähellä olevassa koulussa oli silloin melkein sata oppilasta.

Kun synnyttäjät lopulta olivat samassa talossa, syntyi ensin naapurille poika, ja sitten viereisessä huoneessa tähän taloon tyttö. Pojasta tuli myöhemmin Ailan koulukaveri.

Nykyään Oijärvi on täysin eri kylä kuin se, johon Aila syntyi ja jossa hän kasvoi. Niin on muuttunut Ailan elämäkin. Hän jäi joulukuussa leskeksi ja asuu nyt taloa ja pihapiiriä elämänsä ensimmäistä kertaa yksin.

”Talvisin käyn seurakunnan kerhossa. Toisten ihmisten näkeminen virkistää.”
”Talvisin käyn seurakunnan kerhossa. Toisten ihmisten näkeminen virkistää.”

Emännäksi jo lapsena

Aila Jaaran lapsuudessa Oijärvi oli täynnä elämää. Oulun ja Lapin läänin rajalla sijaitsevaan Kuivaniemen kuntaan kuulunut kylä levittäytyi matalan ja laajan Oijärven ympärille. Kuntakeskukseen oli matkaa 45 kilometriä, mutta Ailan lapsuudessa kylä ei tuntunut syrjäiseltä – päinvastoin.

Aila istuutuu keittiönpöydän ääreen ja nostaa pöydälle leipäkorin, jossa on itseleivottua rieskaa ja limppua. Kannussa on Ailan viime kesänä poimimista karpaloista tehtyä karpalomehua ja liedellä lämpiämässä lohikeitto.

– Kodin lähellä olevassa koulussa oli silloin melkein sata oppilasta. Oijärvellä oli koulut myös Kivijoella, Särkijärvellä ja Ruoholassa, Erkkilässä toimi supistettu koulu, Aila luettelee.

Nyt Oijärvellä asuu alle kymmenen peruskoululaista, jotka kuljetetaan taksilla 45 kilometrin päähän Kuivaniemen keskustan kouluun. Ennen kauppoja oli viisi, nyt yksi, joka sekin oli välillä muutaman vuoden suljettuna. Bensaa pitää käydä tankkaamassa 35 kilometrin päässä Yli-Iissä.

Muistan kun minut nostettiin sängystä kahvipöytään kuudelta.

Aila asuu kotinsa pihapiiriä yksin. Hänen lapsuudessaan pihapiirissä oli kolme taloa ja niissä kaikissa asukkaat. Elämä oli alkeellista, ja kaikkeen arkiseen meni aikaa: veden kantamiseen, pyykkäämiseen ja navettatöihin.

Ailalle syntyi nopeassa tahdissa kolme pikkusiskoa ja pikkuveli. Sydänsairaudesta kärsinyt äiti vietti pitkiä aikoja sairaalahoidossa. Eemeli-isä oli jo Ailan syntyessä 55-vuotias. Paljon vastuuta kaatui lasten harteille, etusijassa esikoisen.

– Muistan kun minut nostettiin sängystä kahvipöytään kuudelta, että ehtisin lypsylle ennen kouluun lähtöä. En olisi millään jaksanut herätä, Aila naurahtaa keittiönpöydän ääressä.

Kodin töitä ja ruuanlaittoa opettivat samassa talossa asuneet tädit Fanni ja Reeta. Arkiruokana oli usein järvikalaa: lahnaa, haukea ja ahventa, keitettynä tai paistettuna. Liharuokana oli seinäkuivalihaa, josta keitettiin keittoa. Puolukkaa kerättiin syksyisin koko perheen voimin ja säilöttiin survoksena isoja saavillisia. Aila oppi valmistamaan leipäjuustoa ja juustokeittoa.

Töistä rankimpia oli heinänteko, joka alkoi heti juhannuksen jälkeen. Heinäksi niitettiin järvenrannan pienet luonnonniitytkin. Kun töitä ei ollut, lapset uivat ja pelasivat lentopalloa tai pesäpalloa koulun pihalla.

Äiti kuoli sydänvikaan, kun Aila oli 12-vuotias. Isä oli silloin 69-vuotias. Kun isän sisarista toinen muutaman vuoden kuluttua muutti pois ja toinen kuoli, vastuu emännän töistä ja talosta jäi lapsille ja erityisesti Ailalle.

Talo palaa ja mekot myös

Aila siirtää astiat pöydästä tottunein liikkein tiskipöydälle, siirtyy pirtin puolelle ja istahtaa huoneen laidalle kiikkutuoliin.

Ääni kaikuu lähes kolme metriä korkeassa ja 68 neliötä suuressa huoneessa, jonka lattioita koristavat Ailan kutomat räsymatot. Takaseinällä on Elämänkukka-ryijy, jonka tekemiseen häneltä meni kaksi talvea.

Samassa pirtissä on pidetty pianokoulua ja kyläkokouksia. Vähältä piti, ettei koko talo ja pirtti sen mukana palanut syksyllä 1955.

Yhteistyöllä talo saatiin pelastettua.

Aila oli siskonsa kanssa saunalla pyykillä, kun pikkusisko huusi talon portailta, että talo palaa.

– Luultiin, että se höpöttää, mutta lähdettiin kuitenkin katsomaan.

Puiden kuljettamiseen käytettyyn pärekoriin oli ilmeisesti lentänyt kipinä, ja korista lähtenyt palo oli sytyttänyt keittiön tuleen.

Eteiskamarin vaatekaapissa roikkuivat perheen vaatteet. Aila rikkoi kamarin ikkunan pelastaakseen ne muutamat mekot, joita hänellä oli. Käteen tuli suuri avohaava ja kaikki vaatteet paloivat.

Aila nostaa hihaansa ja näyttää vaaleaa arpea käsivarressaan.

Vaikka tulipalo järkytti, se oli samalla kuvaava esimerkki pienen kylän yhteisöllisyydestä.

– Väkeä tuli aivan hirveästi. Sellainen vanha ja paksu mies naapuristakin kantoi kiululla Levä-ojasta vettä. Se oli vinha näky väen keskellä.

Yhteistyöllä talo saatiin pelastettua, mutta keittiö ja eteiskamari piti rakentaa uusiksi.

Merkkejä muutoksesta

Sisarukset lähtivät vuorotellen kouluihin: yksi keskikouluun, toinen kauppakouluun, kolmas kansanopistoon. Ailakin lähti vuonna 1958 vuodeksi reilun sadan kilometrin päähän Limingan emäntäkouluun. Koulun jälkeen hän palasi kotiin.

– Oli pakko. Isä oli jo vanha mies eikä olisi pystynyt asumaan yksin kotona. Meillä oli karjaakin.

Olimme Aslakin kanssa samanhenkisiä luonteeltamme.

Vain muutaman kilometrin päässä kotitalosta sijaitsi nuorisoseurantalo Sampola, jossa järjestettiin joka viikko tansseja. Kävijöitä oli paljon, ja laulajina Suomen kärkinimiä Eino Grönista Erkki Junkkariin. Siellä Aila tapasi myös Aslakin, rauhallisen naapurikylän pojan.

– Olimme samanhenkisiä luonteeltamme, emme riidelleet tai tapelleet koskaan. Tykkäsimme molemmat kulkea luonnossa, ne retket olivat meille ulkomaanmatkailun korvike.

Päivän lehti ehtii Oijärvelle vasta kolmen maissa. ”Ensimmäiseksi luen otsikot ja päätän, mitä alan lukea. Sunnuntain lehden aloitan kuolinilmoituksista.”
Päivän lehti ehtii Oijärvelle vasta kolmen maissa. ”Ensimmäiseksi luen otsikot ja päätän, mitä alan lukea. Sunnuntain lehden aloitan kuolinilmoituksista.”

Vuosi tapaamisen jälkeen, vuonna 1963, pari meni naimisiin, ja Aslak muutti Ailan kotitaloon. Aslakilla oli ollut haaveena maanviljelijän ammatti. Nyt pariskunta alkoi laajentaa tilaa yhdessä.

Heille syntyi tytär ja kaksi poikaa. Elämä karjatilalla oli työntäyteistä.

Ailan isä kuoli 87-vuotiaana vuonna 1970. Samoihin aikoihin alkoi näkyä merkkejä suuremmasta muutoksesta.

– Oikeastaan kaikki lähtivät kouluttautumaan ja hakemaan jotakin muuta ammattia. Harva jäi enää tänne. Emme yhtään yllyttäneet lapsiamme jäämään, eivätkä ne halunneetkaan, Aila sanoo.

Onhan se surkeaa, kun väkeä on nyt niin vähän.

Hän kävelee sivukamariin, tyttären entiseen huoneeseen, ja kaivaa hyllyistä kansioita. Niissä on kuvia ja lehtileikkeitä, jotka odottavat arkistointia. Yhdessä kuvassa istuu vierekkäin neljä pellavapäistä tyttöä, Aila ja sisaret. Toinen on emäntäkoulun luokkakuva.

Lehtileikkeessä vuodelta 1978 Oulun läänin maaherra Erkki Haukipuro lähettää terveisiä Oijärveltä:

"-- matkaa kantakeskukseenkin kertyy neljä peninkulmaa ja rapiat päälle -- Tämäkö lie kasvattanut kylään harvinaisen yksituumaisen kylähengen, oikean kyläylpeyden. -- Lopuksi kysyn: Onko maallamme varaa autioittaa tällaisia syrjäkyliä. Ja vastaan: Ei ole."

Kaikki muuttui kuitenkin.

– Onhan se surkeaa, kun väkeä on nyt niin vähän. Kyläyhteisö on muuttunut ja kaikki vanhat, ketkä minä muistan, ovat kuolleet. Heidän luonaan oli mukava käydä kylässä. Nyt alkaa itse olla se vanha, Aila sanoo.

Jäljellä on kuitenkin järvi ja tuttuakin tutummat paikat.

Yksin ihan yllättäen

Vuonna 1999 Aila ja Aslak jäivät luopumiskorvauksella eläkkeelle ja laittoivat karjan pois. Työhuolet hellittivät, ja elämä eläkkeellä oli aktiivista: Aila teki käsitöitä, hoiti yhdessä Aslakin kanssa kasvimaata ja leipoi. Aslak kalasti, teki kirvestöitä kyläläisille ja lapsilleen sekä kulki metsätöissä.

Aila hakee piirongin päältä kuvan taimikon edessä seisovasta Aslakista. Se on otettu kaksi viikkoa ennen kuin häneltä löydettiin haimasyöpä.

– Aslak sanoi syksyllä, että maha on kumman tuntuinen, ihan kuin se ei olisi oma maha. Varasimme ajan lääkäriin.

Kun pariskunnan tytär tuli samalla viikolla isänpäivävierailulle, hän säikähti isänsä ihon keltaista väriä ja toimitti hänet heti päivystykseen. Syöpä paljastui tutkimuksissa seuraavalla viikolla.

Aslakille hänelle annettiin kuukausi elinaikaa. Ei sellaista tietoa ymmärrä tai kestä.

– Aslak oli ollut terve mies ja raivannut koko syksyn metsää. Nyt hänelle annettiin kuukausi elinaikaa. Ei sellaista tietoa ymmärrä tai kestä.

Aila on hiljaa. Pirtissä raksuttaa seinäkello, joka oli Ailan isän mukaan ostettu 1927, kun muutettiin vastavalmistuneeseen taloon.

– Kyllähän ikä alkaa olla sellainen, että sitä ymmärtää paremmin sen, että pitäähän sitä osata luopuakin. Mutta ei se helppoa ole.

Kahdet kupit yhdelle

Aslak Jaara kuoli 78-vuotiaana joulukuun 2. päivä vuonna 2017. Seurasivat hautajaiset ja joulu.

– Oli paljon hässäkkää, ja kaikki olivat täällä. Sitten kun tuli hiljaisuus niin se oli... Vähän liian iso on tämä talo.

Aamulla Aila kattoi vaistomaisesti kaksi kuppia pöytään ja lounaalle kaksi lautasta.

– Pikkuhiljaa sen oppi, ettei se näin mene. Mutta hirveä tyhjyys siitä tuli.

Lisäksi oli paljon käytännön asioita. Aila ei ollut aiemmin juuri ajanut autolla, varsinkaan talvella. Auton rattiin oli pakko mennä, jotta pääsi kauppaan ja hautausmaalle. Pidemmille matkoille hän pyysi yksinasuvaa naapuria kuskiksi.

Minäkin opin näihin vähitellen.

Kevään suursiivouksessa pariskunta oli pessyt pirtin korkealla olevaa kattoa vuorotellen. Nyt Aila sai avukseen kylälle palkatun kyläavustajan.

Kesän tullessa Aila alkoi etsiä navetan takaa kaivoa, josta voisi laskea kasteluvettä kasveille. Kaivoa ei löytynyt mistään. Se oli ollut aina Aslakin vastuulla. Lopulta naapuri löysi kaivon.

Surun keskellä Ailaa myös huvittaa.

– En ollut tehnyt mitään miesten hommia.

Kesällä poika tuli avustamaan ruohonleikkureiden käynnistämisessä, mutta ei saanut toista leikkuria käyntiin. Aila tutki sitä, lisäsi bensaa ja kone hyrähti käyntiin.

– Minäkin opin näihin vähitellen.

Nyt ei nukutakaan enää, kun saisi nukkua.

Jos sen näin piti mennä

Jyhkeän punaisen hirsitalon edessä kukkapenkit hehkuvat loppukesän väriloistossa. Talon vieressä on viinimarjapensaita, mansikkapensaita, kasvihuone ja kasvimaa. Pihaa rajaava punainen navettarakennus toimii varastona.

Leväojan toiselta puolelta kaikuu moottorisahan ääni. Siellä kesänaapuri sahaa uutta laituria.

Kesällä Oijärvi herää eloon, kun mökkiläiset palaavat. Lapset ja lapsenlapset puolisoineen ovat vierailleet niin paljon, että yksinäisiä päiviä on jäänyt vain muutama.

Käyn joka toinen päivä haudalla.

Aamuisin Aila herää viiden ja kuuden välillä.

– Ennen pirrasi kello puoli kuudelta ja heräsin aina syvästä unesta. Ajattelin, että nukun pitkään sitten kun saan. Nyt ei nukutakaan enää, kun saisi nukkua, hän ihmettelee.

Aamukahvin jälkeen hän touhuaa pihalla, ja kahdeksalta on aamupuuron aika.

– Käyn joka toinen päivä haudalla. Huomaan, että joku muukin kastelee Aslakin hautaa, kukat ovat monesti märät. Minäkin kierrän ympäri hautausmaan ja tuttujen kukat kastelen. Onhan minulla aikaa.

Uudenlainen arki on hiljalleen löytänyt tiensä taloon.

– Nyt kun on ollut aikaa ajatella, olen ajatellut, että tämä meni näin, jos sen näin piti mennä.

Oma kunto on vielä hyvä, ja koti on yhä koti. Se sama kuin syntymästä asti.

Lue myös:

Aila Jaara

Syntynyt 1939 Oijärven kylässä Kuivaniemellä. Nyt Oijärvi on osa Iin kuntaa.

Perhe Leski. Lapset Sauli, Maarit ja Sakari, seitsemän lastenlasta.

Harrastukset Käsityöt, puutarhanhoito ja lukeminen. Pyöritti pitkään Oijärven sivukirjastoa.

Juttu on julkaistu ET-lehden numerossa 19/2018.