Isän nojatuolissa istuu isänsä kaltainen tytär: seurallinen itsekseen eläjä, konservatiivi ja radikaali.  Metsähallituksen erikoissuunnittelija Riitta Nykänen (s. Tampereella 1958) asuu Puolangalla. Harrastukset: elintarvikkeiden keräily, halkojen pinoaminen, nurkkien kunnostaminen.
Isän nojatuolissa istuu isänsä kaltainen tytär: seurallinen itsekseen eläjä, konservatiivi ja radikaali. Metsähallituksen erikoissuunnittelija Riitta Nykänen (s. Tampereella 1958) asuu Puolangalla. Harrastukset: elintarvikkeiden keräily, halkojen pinoaminen, nurkkien kunnostaminen.

Riitta Nykänen halusi elää omassa talossa, metsän lähellä, niin luonnonvaraisesti kuin mahdollista. Autioitunut rintamamiestalo Puolangan Siikavaarassa täytti toiveet.

Rautalankakruunussa tuvan pöydän yllä killuu kristalleja ja pieniä esineitä. Mittasuhteet eivät täysin täsmää, mutta periaatteessa siinä välkehtii aurinkokunta planeettoineen.

Ympäristökasvattaja Riitta Nykänen eli Nyyskä, 59, viihtyy itsekseen mökissään Puolangan Siikavaaralla. Marja- ja metsästysaikaan hänen luonaan käy paljon ystäviä. Muuten, noin 90 prosenttia ajastaan, hän on – Kainuun murteella ilmaistuna – "omituinen emäntä omituisessa asennossa".

”Olen sosiaalinen erakko.”

– Olen sosiaalinen erakko. Pidän ihmisistä enemmän, kun näen heitä vähemmän. Ai käykö aika pitkäksi? Ehkä joskus lapsena viimeksi.

Nyyskä leikkaa aurinkokunnan alla perunoita ja sieniä järjestelmällisin liikkein. Hän on hyvä ruuanlaittaja. Hänestä on ajan, luonnonvarojen ja mielialan haaskuuta laittaa huonoa ruokaa, jos osaa laittaa hyvää. Eikä viiniäkään tule unohtaa.

Talossa on hiljaista. Ruutuikkunat rauhoittavat, jokainen ruutu rajaa oman palan taivasta ja maata. Vaara kohoaa vähin äänin puron takana; sillä on laajuutta liki 30 neliökilometriä. Siikavaara karhuineen, ilveksineen, kettuineen ja jäniksineen on Nyyskän lähin naapuri. Se on myös ruoka-aitta: sieniä on toisinaan kerättäväksi niin paljon, että työstä käy. Vattuja kasvaa omalla pihalla ja muita marjoja metsissä ja soilla määrättömiin.

– Kuivurini on kylätalolla, samoin pakastimeni ja pesukoneeni, ja niitä voivat muutkin käyttää. Sieltä tuon myös juomaveteni ja siellä käyn suihkussa, kun puro talvella jäätyy pohjaan, hän kertoo.

Ikkunalaudalla kurottelevat Pirjo, Paula, Hanna ja Risto, sukulaisilta varastetut ja entisiltä poikaystäviltä saadut kaktukset ja tyräkit. Joulukaktus on peräisin Töysän pappilasta sadan vuoden takaa, pistokkaan pistokkaan pistokas.

Tuvan nurkassa ikonit hymyilevät tuskin havaittavasti.

Värit ovat Nyyskälle tärkeitä. Hän näkee ihmisetkin väreinä. Matto on vuokkiniemeläisen ystävän Roza Rdmsujevan tekemä.
Värit ovat Nyyskälle tärkeitä. Hän näkee ihmisetkin väreinä. Matto on vuokkiniemeläisen ystävän Roza Rdmsujevan tekemä.

Kuin karhu pesässään

Viitoisentoista vuotta sitten Riitta Nykänen tuli Puolangan Joukokylälle sienifestareille. Samalla hän tuli kysyneeksi, löytyisikö näiltä Kainuun kulmilta taloa ostettavaksi. Hänet tuotiin autioituneeseen rintamamiestaloon ja annettiin avaimet: ”Keittele kahvia, kahtele rauhassa.”

– Kävin täällä istuskelemassa, seurasin miten auringon läikkä liikkui lattialla. Kerran ystäväni pöydälle unohtunut Raamattu avautui kohdasta, jossa luki: ”Missä laiskuus on, siinä vuoliaiset vaipuvat, ja missä kädet velttoina riippuvat, tippuu huoneeseen vettä. Hauskuudeksi ateria laitetaan, ja viini ilahduttaa elämän, mutta raha kaiken hankkii.” Siinä oli vastaus! Eikä tarvita kuin rahaa. Soitin pankinjohtajalle ja sanoin, että minulla ei ole rahaa. Hän sanoi, että hänellä on.

– Kolmena kesänä kunnostutin taloa, ja 12 vuotta sitten, 47-vuotiaana, muutin Suomussalmelta Lepikkoon. Halusin elää mahdollisimman oma- ja paikallisvaraisesti, loitolla muista.

Vaikka Lepikko oli ollut kauan asumattomana, hirret eivät olleet homehtuneet. Kun vanhoja ikkunanpokia hiottiin, niistä lemahti pihka.

”Kukaan ei tee minulle pahaa. Jos laakin lyö, sitten lyö. ”

Nyyskä on metsähallituksen erikoissuunnittelija ja ympäristökasvattaja, joka kiertää työssään ympäri Pohjois-Suomea. Työpiste on Suomussalmella.

Nykyään hän tekee töitä kahdeksan kuukautta vuodessa, maaliskuusta lokakuulle. Hän pärjää sillä. Sydäntalven hän kuhkii mökissään kuin karhu pesässään. Ei parane turhaan liikkua, sillä tien auraaminen ja autolla ajaminen on kallista. Siksi hän tekee osan työviikoistaan etänä. Paitsi aurausta ja bensaa, se säästää hartioita ja niskaa ajostressisäryiltä.

– Pisin aika, jonka olen viettänyt täällä lumen saartamana, oli kahdeksan päivää. Sitten kyllästyin syömään näkkileipää ja sinappia ja soitin linkomiehelle. ”Mitä sinä täällä teet, muuta kuule Kanarialle”, tämä sanoi lumen läpi puskettuaan.

Yksin eläminen ja vanheneminen etäällä muista ei pelota Nyyskää.

– Kukaan ei tee minulle pahaa. Jos laakin lyö, sitten lyö. Sitä paitsi nämä olosuhteet pitävät paremmin kunnossa kuin jos kököttäisin rivitalossa. Joku hankkii koiran, toinen bodauslaitteen. Tässä on se hyvä puoli, että liikkuminen on pakollista. Myös kyläyhteisö on turvani.

Lue lisää: Riitta Nykänen on asunut myös Vuokkiniemessä Karjalassa

Lumoavat yhteydet

Työnteon kotona mahdollistaa pikkuinen kapine, ikkunanpuitteella vaiti tikittävä mokkula.

– Se on lumoava! Tuvassa on välillä neljäkin tietokonetta auki, ja voin pitää etäseminaareja. Kunpa isäni olisi ehtinyt nähdä tämän kaiken.

Nyyskän äänestä kuultaa haikeus.

Äidin kuoltua Riitta-tyttö eli seitsemän vuotta kahdestaan isänsä kanssa, 17-vuotiaaksi. Isä kohteli tytärtään kuin täysvaltaista kansalaista.

– Päivä päivältä tulen enemmän isääni. Hän oli älyllisesti rehellinen ja hyväntahtoinen ihminen. Erakko ja erinomainen seuramies. Konservatiivi ja radikaali.

Mansikilla pitkin poikin pohjoista Suomea. Nyyskä kuuntelee Ladassaan radiota kuulokkeilla.
Mansikilla pitkin poikin pohjoista Suomea. Nyyskä kuuntelee Ladassaan radiota kuulokkeilla.

Isästä muistuttaa musta nahkainen nojatuoli sekä isän tekemä kirjoituspöytä.

Energia mokkulaan ja kaikkiin sähkölaitteisiin tulee aurinkopaneeleista. Vain loka-helmikuussa Nyyskä tarvitsee aggregaattien apua, muun muassa aamukohmeisen Mansikin – Ladan – lämmittämiseen. Lisäksi tuvassa on pieni kaasupatteri. Pääasiassa lämmitys hoituu puilla.

– Kohta koittaa kesä, eikä asumisesta ole neljään kuukauteen muuta murhetta kuin itikat. Talo on rakennettu siten, että ikkunat antavat kaakkoon, etelään ja lounaaseen. Hirsi varastoi lämmön.

Keskimäärin asumiskustannukset Lepikossa ovat alle 200 euroa kuussa.

Luja Mansikki

Mutta auto, punainen Mansikki, vie kyllä paljon polttoainetta. Se seisoo sirona ja sievänä porstuan edessä kuin peltinen karamellirasia –kauaspaistavana merkkinä, että kotona ollaan. Nykyautot ovat siihen verrattuna kuin turvotettuja.

”Merkitykset ohjaavat kaikkea ajattelua ja toimintaa.”

Autorikkoja varten löytyy varaosia. Niitä on kertynyt Mansikin edeltäjistä, joita ovat olleet Martta, Orvokki, Annikki ja Kyllikki. Jokaisella näistä lujalaatuisista Ladoista Nyyskä on ajellut ympäri Kainuuta ja Vienaa reilusti yli 400 000 kilometriä. Juna- ja bussiyhteydet on kutistettu Pohjois-Suomessa olemattomiin.

Nyyskä antaa nimiä autoilleen ja kasveilleen ihan huvikseen. Ja myös merkitysten vuoksi.

– Merkitysten rakentaminen on tärkeätä. Merkitykset ohjaavat kaikkea ajattelua ja toimintaa. Jos ei ole merkityksiä, on merkityksetöntä, ja silloin on välinpitämätön.

Itse kuviattuja sieniä riittää vielä toukokuullakin ystäville annettavaksi.
Itse kuviattuja sieniä riittää vielä toukokuullakin ystäville annettavaksi.

Todellisuus – ihme!

Nyyskä pitää ortodoksisuudesta, koska siinä pyhitetään asioita, jotka ovat tosia ja tärkeitä. Raja pyhän ja arjen välillä on ei-raja.

– Vesi on maailman tärkein asia, ja ortodoksit pyhittävät veden. Se on kaunista ja viisasta.

Hän kertoo Valamon munkeista, jotka sotaa paetessaan kuljettivat luostarin etupihan pyhän tulen – Athos-vuorelta aikanaan saadun – härkävaunuissa Suomeen, Heinäveden Papinniemeen.

– Ehkä tuli sammui välillä, sillä ei ole väliä. Merkityksen kantaminen on olennaista. Tulen kuljettaminen härkävaunuissa on äärimmäisen merkityksellistä, koskettavaa ja täysin epärationaalista.

”En voisi katsoa itseäni silmiin, jos en yrittäisi vähentää kulutustani.”

Ristiriitaa kokematta Nyyskä kuvaa itsensä rationaaliseksi, tieto- ja järkiohjautuvaksi ihmiseksi. Älyllinen rehellisyys, kuten isällä, on hänelle tinkimätön arvo. Todellisuus on suurin ihme.

– Maailma on menossa väärään suuntaan. Eletään kuin kaikki olisi meitä varten. En voisi katsoa itseäni silmiin, jos en yrittäisi vähentää kulutustani, Riitta Nykänen sanoo.

Tosien asioiden äärelle

Parhaillaan Nyyskä valmistelee opasteita ja nettimateriaaleja kesäkuussa avattavaa Hossan kansallispuistoa varten.

Hän tuntee erittäin hyvin metsät Suomen rajan molemmin puolin. 20 vuotta hän vaikutti pienessä ydinryhmässä, joka sisukkaasti valmisteli ja piti yllä unelmaa Suomen ja Venäjän yhteisestä suuresta metsänsuojelualueesta. Sitä varten kaikki metsät oli tarkasti kartoitettava.

Unelma toteutui. Vuonna 2006 Venäjälle perustettiin 740 neliökilometrin laajuinen Kalevalan kansallispuisto. Suomen puolella on Kalevalapuisto: parinkymmenen pienen suojelualueen tilkkutäkki pitkin rajaa.

– Tilkut saavat voimansa rajantakaisesta suurmetsästä, Nyyskä toteaa.

Polttopuut saa hakata itse.
Polttopuut saa hakata itse.

Suojelualueiden ulkopuolella suurin osa Suomen metsistä on hänen mukaansa "puolen tunnin metsiä", eli siinä ajassa tie tulee vastaan.

Ympäristökasvattajana Riitta Nykänen on sitä mieltä, että ihmiset tarvitsevat omia kokemuksia luonnosta.

– Ihmiset tarvitsevat aikaa, iloa ja rääpimättömyyttä. Äimistys, ihme ja oivallus ovat ympäristökasvatuksen tärkeimmät työvälineet. Päämääränä on kokonaisuuden näkeminen ja ymmärtäminen.

Mieluiten Nyyskä vain veisi ihmisiä metsään, suolle, järven rantaan. Tosien asioiden erottaminen harhoista vaatii tilaa ja aikaa. Niissä on lepo ja turva.

– Ennen tuotettiin sitä, mitä tarvittiin. Nyt tuotetaan, jotta syntyisi tarve. Kun ymmärtää kokonaisuuden, vähentää kulutusta.

Naamion takaa

Omaa elämäänsä Nyyskä luonnehtii ”toimivaksi minimiksi”, viihtyisäksi ja onnelliseksi.

– Odota vähän, hän sanoo sitten ja häviää toiseen huoneeseen.

Hetken kuluttua leivinuunin kulmalta könkkää kumara huivipää, koukkunenäinen ikivanha nainen. Vaikka tiedän, että se on Nyyskä, pelästyn tosissani. Nainen puhuu hiljaisella surullisella äänellä kuin haudan takaa, sivelee pöytää? Huh!

Hän kyselee kuka olen, vastailen epävarmana. Hän kertoo olevansa kuollut, hiekkamaassa on kuulemma keväällä kosteaa.

Katselen sanattomana mummoa.

Olen helpottunut, kun Nyyskä riisuu naamionsa. Hän kertoo opiskelleensa viitisen vuotta sitten Helikos-teatterikoulussa Firenzessä. Naamioiden tekeminen ja klovneria kuuluivat ohjelmaan.

– Klovneria ja ylipäänsä draamallisuus on yksi työvälineeni oppaana ja opastuksilla. En oikein tiedä, miten se vaikuttaa, mutta jokin hyvä vaikutus sillä selvästi on.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 9/2017.

Riitan kolme sankaria

  1. Jokihelmisimpukka. Uhanalainen laji, jota geenit ja jopa 200 vuoden ikä auttavat sinnittelemään.
  2. Rauno Ruuhijärvi. Kasvitieteen emeritusprofessori, joka on suojellut noin miljoona hehtaaria soita ja metsiä, Siikavaarankin.
  3. Babe-possu. Elokuva-sankari, joka luottaa elämään. Menee tästä tuohon, osaa asiansa eikä tee kenellekään pahaa.