Saaresta pois muuttaneet Hans ja Katri löysivät uuden kodin metsän kätköistä

Hollannissa on oma sanonta hämmentyneelle ja vieraalle olotilalle: olla kuin kissa vieraassa varastossa. Siltä Hans van der Endestä kuusi vuotta sitten tuntui.

Muuttorekka oli tuonut Hansin ja Katrin tavarat Uudellemaalle Askolan Monninkylään. Vanha piano, huonekalut ja lukemattomat banaanilaatikot oli kannettu puutaloon sisälle. Kun muuttoavuksi tulleet ystävät olivat lähteneet, Hans ja Katri jäivät kahden.

– Muistan tarkasti sen hölmistyneen olon. Että tämäkö nyt on meidän koti, Hans sanoo.

Katri ja Hans olivat kuvitelleet elävänsä elämänsä loppuun asti saaressa.

Talossa ei ollut mitään vikaa. Juuri sellaista pariskunta oli jo kaksi vuotta etsinyt.

– Minä kiinnitin talossa ihan ensimmäiseksi huomiota siihen, että ulkorappusissa oli kummallakin puolella kaide. Se on minun liikkumiselleni tärkeää, kertoo Katri, joka sairastaa lihassairautta.

Hansin ensivaikutelma liittyy talon taakse pienen mäen päälle rakennettuun kasvihuoneeseen ja sen rikkoutuneista ikkunoista villiintyneesti kasvaneeseen köynnökseen. Puutarhurina hän pisti merkille runsaat rypäletertut ja tajusi paikan lähes välimerelliset olosuhteet.

Ontto tunne johtui siitä, että Katri ja Hans olivat kuvitelleet elävänsä elämänsä loppuun asti Helsingin edustalla Villingin saaressa. Siellä he olivat asuneet 34 vuotta, eikä kumpikaan heistä olisi tahtonut muuttaa.

Niukat vuodet saaristossa

Katri ja Hans tapasivat toisensa 41 vuotta sitten Valamon luostarissa. 24-vuotias hollantilainen Hans oli tullut Suomeen puutarhuriopintojensa harjoitteluun. Viisi vuotta nuorempi Katri oli Valamossa vain käymässä, hakemassa lammastilalle lainaksi kesäpässiä. Sillä reissulla löytyi toinenkin uros.

– Muistan yhä, miltä Hans näytti ovensuuhun nojatessaan. Emme sanoneet toisillemme sanaakaan, Katri kertoo.

Muille ihmisille saari oli kesämökkipaikka, van der Eindet asuivat siellä ympäri vuoden.

Kymmenen päivää myöhemmin Hans ilmestyi Katrin työpaikalle ja kysyi töitä. Siitä lähtien pari on ollut yhdessä. Vuonna 1983 he tekivät vuokrasopimukset Villingin saaressa olevasta pienestä tilasta. Saaren muille ihmisille Villinki oli kesämökkipaikka, van der Eindet asuivat siellä ympäri vuoden. He perustivat pihapiiriin biodynaamisen puutarhan ja kasvattivat tuohon aikaan vielä harvinaisia kasveja, kuten syötäviä kukkia ja punaisia salaatteja. Sana kiiri ja sadolle löytyi ostajia Helsingin laaturavintoloista.

Sata sipulia kuoppaan

Alppiruusupensaat ovat leikkimökin kokoisia. Niiden aniliinin ja violetin sävyiset kasvustot loistavat mäntyrinteessä kuin valtavat korut. Tuolla kasvaa kultasadepensas, toisella puolella polkua on hasselpähkinäpensas, pylvästammi ja mustakuusi. Tarkkasilmäinen erottaa pensaskirsikan, helmipihlajan ja Itä-Aasiassa yleisen katsuran.

Tämä metsäpuisto Askolan pihapiirissä on Hansin ja Katrin aarre, jonka merkitys on voimistunut heille pikkuhiljaa. 

Tilalla on asunut aikoinaan Helsingin kaupunginpuutarhuri Pekka Jyränkö. Sama mies, joka aikoinaan oli mukana perustamassa Haagan alppiruusupuistoa.

Kun lumet sulivat ja metsä alkoi vihertää, uudet asukkaat ymmärsivät saaneensa todellisen puupuiston.

Kun Katri ja Hans vuonna 2016 muuttivat tilalle, lehdet olivat jo pudonneet ja talvi tulossa. Kun keväällä lumet sulivat ja metsä alkoi vihertää, uudet asukkaat ymmärsivät saaneensa käsiinsä todellisen puupuiston.

– Oli aikamoinen sattuma, että saimme taas kodiksi paikan, jossa entiset asukkaat ovat aloittaneet luonnon moninaistamisen ja perustaneet puupuiston eli arboretumin, Hans sanoo.

Joka vuosi he istuttavat pari uutta alppiruusua.

Hans ja Katri jatkavat alueen vaalimista. Joka vuosi he istuttavat pari uutta alppiruusua. Viime syksynä Hans kuuli erään puutarhamyymälän suuresta kesäkaudella myymättä jääneestä kukkasipulierästä ja teki edulliset kaupat. Kotimetsässä hän kaivoi maahan isoja monttuja ja viskeli kuhunkin kuoppaan satakunta narsissin, krookuksen ja tulppaanin sipulia.

– Sieltä ne nousevat kukkimaan vuorotellen.

Merta ei ollutkaan ikävä

He olivat asuneet talossa kaksi vuotta, kun Katri yllättyi. Ensimmäistä kertaa hän huomasi ajattelevansa, että elämä saaressa oli ollut varsin raskasta. Tavaraa kuljetettiin maitokärryillä ja veneellä. Kelirikkoaikaan lyhyt matka mantereelle saattoi kestää puolitoista tuntia.

– Villingissä en ajatellut, että elämä olisi ollut vaikeaa. Pidin meidän elämäntapaamme itsestäänselvyytenä.

Merta kummallakaan ei ole ollut ikävä. Katri katselee tyytyväisenä ikkunasta avautuvia peltomaisemia.

– Olen täällä joka päivä onnellisempi, Katri sanoo.

"Saamme täällä varmasti ainakin kymmenen vuotta lisää elinikää."

Hans tunnustaa ihmettelevänsä ihmismieltä. Hänestä on mystistä, kuinka maailman parhaasta kodista lähtemisen jälkeen voi löytää toisen, vielä ensimmäistäkin paremman paikan.

Joku voisi arvella, että jotakin tekemistä sillä on asukkaiden oman elämänasenteen kanssa.

– Kyllä me molemmat saamme täällä varmasti ainakin kymmenen vuotta lisää elinikää, Hans sanoo.

Tämä on ote jutusta, joka on julkaistu ET-lehdessä 14/23. Tilaajana voit lukea sen kokonaan myös täällä. Jos et ole vielä ET-lehden tilaaja, tutustu digilehdet.fi-palveluun tai tilaa lehti tästä.