Kuvanveistäjä Laila Pullisen taide elää veistospuistossa Vantaalla

Kun lähestyy Laila Pullisen veistospuistoa kävelytietä, alkaa nähdä teoksia jo ennen kuin oikeasti pääsee taiteen äärelle.

Huomioni kiinnittyy Nissbackan kartanon saarnikujan ikivanhoihin runkoihin: jykeviin, muhkuraisiin ja silti ylös kurottaviin.

Kuvittelen itsekseni, että näitä varmaan Lailakin tutkiskeli päivästä toiseen. Ja kuinka ollakaan, kun pääsen kartanon pihaan, näen saman muodon veistettynä kivestä. Teos kurottaa korkeuksiin, vaikka on raskaasti maassa kiinni.

Veistos on Sisyfos ja kuvaa taiteilijan osaa, luovaa työtä.

Museonjohtaja Jean Ramsay kertoo, että veistos on Sisyfos (2001) ja kuvaa taiteilijan osaa, luovaa työtä. On vieritettävä järkälettä ylös jyrkkää rinnettä, joka päivä aloitettava alusta. Myytin Sisyfos sai tehtävän rangaistukseksi petkutettuaan kuolemaa.

Jean Ramsay on Laila Pullisen ja Carl-Magnus Ramsayn poika ja asuu nyt lapsuudenkodissaan Nissbackan kartanossa perheensä kanssa.

Jokainen veistos on omakuva

Kuvanveistäjä Laila Pullinen (1933–2015) tunnetaan parhaiten pronssin työstäjänä.

Rosoisen ja ryppyisen yhdistäminen aaltomaiseen, sileäksi kiillotettuun pintaan oli hänelle niin tunnusomaista, että 1960–1970-lukujen Pulliset tunnistaa tottumattomampikin katsoja missä niihin törmääkin.

Lailan jokainen veistos on omakuva, koska siinä on hänen ruumiinsa.

Ihmisen kokoisen veistoksen kiillottaminen on kovaa, fyysistä työtä, jossa Pullinen käytti koko ruumistaan, ei pelkästään käsiä. Muodot, joita siten syntyi, ovat siis ihmisen muotoja ja ihmisen mittakaavassa.

– Tavallaan Lailan jokainen veistos on omakuva, koska siinä on hänen ruumiinsa. Mutta Jeanne d’Arctic on mielestäni omakuva myös klassisemmassa mielessä. Se näyttää Lailalta, Ramsay sanoo.

Perhe leipoo kahvilan pullat

Suosikkini Nissbackassa on teos, jota ei voi siirtää eikä valokuvata. Siihen pitää astua. Teos on maareliefi Muinainen meri (1987), jonka pinta on nurmikkoa.

Teoksen keskellä seisoessa huomaa, että Pullinen on muotoillut maapinnan aalloiksi tai dyyneiksi. Teoksen eteläpuolella avautuu viljapelto, jonka yli puhaltava tuuli on muisto merestä.

Kauan sitten meri todella ulottui paikkaan, johon Nissbackan kartano perustettiin.

Pullinen tiesi, että kauan kauan sitten meri todella ulottui paikkaan, johon Nissbackan kartano perustettiin 1540.

Ramsayt ovat isännöineet kartanoa vuodesta 1894. Laila, Carl-Magnus ja Jean muuttivat Pariisista Vantaalle 1980-luvulla, osin säästääkseen Nissbackan kaupungistumiselta eli enemmältä kaavoittamiselta.

Järkytyn salaa, kun kuulen, että Jeanilla on päivätyö Alkossa.

Järkytyn salaa, kun kuulen, että Jeanilla on päivätyö Alkossa. Sellaista on siis olla Ramsay 2020-luvulla, vaikka toinen vanhemmista on merkittävä kuvanveistäjä ja kotina on kartanomuseo.

Museon pidolla on vaikea kattaa kustannuksia. Vantaan kaupunki maksaa palkat kahdelle näyttelyvalvojalle, jotka myyvät pääsylippuja ja matkamuistoja. Kaiken muun hoitaa oma väki.

Kahvilan herkut paistaa omissa uuneissaan joka aamu Jean perheineen. Opastukset vetää yleensä Jean.

Taiteilijan monta kuolemaa

Laila Pullisesta ei pitänyt tulla kuvanveistäjää. Päinvastoin hän oli sellaiseen täysin sopimaton. Tuberkuloosi oli tuhonnut hänen toisen keuhkonsa teini-iässä 1940-luvulla.

– Laila oli lääkäreiden mukaan sataprosenttisesti invalidi, joka olisi voinut jäädä eläkkeelle 17-vuotiaana, Jean Ramsay sanoo.

Laila halusi mieluummin olla onnellinen kuin elossa.

Kiinnostus veistoon syttyi keuhkoparantolassa, mutta Ateneum ei hyväksynyt naisia kuvanveistoon, joten Pullinen aloitti opinnot maalauslinjalla 1953. Lääkäri uhkasi veistäjää hengenlähdöllä, mutta Laila halusi mieluummin olla onnellinen kuin elossa.

Toisen kerran Pullinen neuvotteli kuoleman kanssa 1966. Hän teki Montrealin maailmannäyttelyyn kuukausien ajan kuparireliefejä. Ilmeisesti kuparipöly laukaisi hengenvaarallisen sairauden, mutta Pullinen selvisi siitä saatuaan verenvaihdon.

Toipuminen vei kaksi vuotta, joiden aikana hän opetteli kaiken uudestaan lukemisesta ja kävelemisestä lähtien. Hänellä oli jälleen uusi elämä ja uutta annettavaa taiteelle.

Pitäisikö ottaa nilkkaan tatuointi, jossa olisi äidin signeeraus ja 1972?

Muutamaa vuotta myöhemmin hänen raihnainen ruumiinsa ja tuore rakkaus muotoilivat ihmisen, joka nyt piirtää käsillään laajoja kaaria taidetta esitellessään.

– Olen joskus miettinyt, pitäisikö ottaa vasempaan nilkkaan tatuointi, jossa olisi äidin signeeraus ja 1972, Jean nauraa.

Kolmas jälleensyntyminen ajoittui 2000-luvulle, jolloin taiteilija oli jo yli 70-vuotias. Pullinen selvisi sydän- ja aivoinfarkteista, ja teoksissa alkoivat toistua siivet.

Laila Pullinen kuoli 2015, tällä tietoa lopullisesti. Taide elää.

Tämä on lyhennelmä ET-lehdessä 13/24 julkaistusta jutusta, jossa Jean Ramsay kertoo myös esimerkiksi millainen teema Laila Pullisen teoksissa toistuu läpi vuosikymmenten ja miten taiteilija loi hengellisiin teoksiinsa huippuunsa hiotun sädekehän. Tilaajana voit lukea koko jutun täällä. Jos et ole vielä tilaaja, tutustu digilehdet.fi-palveluun tai tee tilaus tästä.