√Ąiti ja vauva, 1940-luku. Kuva: <span class="photographer">V√§in√∂ Kannisto / Helsingin kaupunginmuseo</span>
√Ąiti ja vauva, 1940-luku. Kuva: V√§in√∂ Kannisto / Helsingin kaupunginmuseo

"Pahin riita, jonka muistan, alkoi isän mustasukkaisuudesta. Hän uskoi, että äidillä oli suhde erääseen perhetuttavaan."

Kaappeja siivotessani osui k√§teeni vanha mustavalkovalokuva: istun yksivuotiaana √§idin syliss√§ kes√§ll√§ Vesilinnanm√§ell√§. √Ąiti on nuori ja kaunis, hiukan Hanna Tainin n√§k√∂inen. Ojennan √§idille tuleentunutta voikukkaa, ja √§iti hymyilee minulle hell√§sti.

Tällaiset hetket lapsuudesta haluaisin muistaa; kukapa meistä ei haluaisi onnellista lapsuutta. Vanhat valokuvat tuovat mieleeni onnelliset päivät, joita olikin paljon - olinhan toivottu ainokainen, jolle haluttiin antaa kaikki mahdollisuudet.

Valokuvia ei kuitenkaan otettu niistä varjoisista päivistä, jolloin kodin tunnelmaa ahdistivat vanhempien riidat. Jotenkin minusta aina tuntui kuin olisin itse ollut riitoihin syypää, tavalla jota en ymmärtänyt.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Pahin riita, jonka muistan, alkoi isän mustasukkaisuudesta. Hän uskoi, että äidillä oli suhde erääseen perhetuttavaan. Istuimme keittiön pöydän ääressä kolmisin, isä huusi ja äiti pyyhki nenäliinaan hikeä ja kyyneleitä. Molemmat kysyivät minulta, kumman mukaan haluan lähteä avioeron tullen. Tuntui kuin maailmani olisi hajonnut ja turvallisuuteni mennyt, ja juoksin onnettomana puutarhaan itkemään.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Lue my√∂s: √Ąiti-tyt√§r-suhde koetuksella?

Ei koskaan syliin

√Ąidin ja is√§n liitto ei ilmeisesti ollut onnellinen, en tied√§ oliko alun alkaenkaan.

Kerran isä kertoi minulle, ettei äiti ollut hänestä koskaan välittänytkään, sillä tavoin kuin nainen miehestä. Muistan, miten äiti aina väisti isän kättä, kun isä ohimennen koetti taputtaa häntä. Ei äitiä kuulemma koskaan lapsena hellitelty eikä otettu syliin - olikohan lapsuus vaikuttanut häneen lähtemättömästi? Muistan kun kerran pikkutyttönä matkustin äidin kanssa junassa, ja olin nukahtamaisillani penkkiini. "Kyllä sinä voit nojata minuun", ehdotti äiti. Mutta minä en nojannut; tuntuiko se niin poikkeukselliselta?

Kun äidistä aikanaan tuli minun lasteni mummi, hän ei kertaakaan ottanut vauvoja syliin. Se oli minusta kummallista, kun mummothan yleensä pitävät vauvoja vastustamattomina.

Minusta oli ikävä kuulla, kun vanhemmat kertoivat, miten vaikea minun syntymäni oli äidille ollut - siitäkin tunsin syyllisyyttä. Kauheita tuskia äitini oli saanut kärsiä vuorokausikaupalla, ennen kuin olin tullut maailmaan. Siitä kai johtui, ettei enempiä lapsia tullut, vaikka isäni olisi kovasti toivonut poikaa. Jo varhain päätin, että itse en koskaan kerro lapsilleni kauhukertomuksia heidän syntymähetkistään. Mieluummin sitten vaikka valkoisia valheita

Yksi ahdistuksen aihe meill√§ kotona olivat √§idin migreenikohtaukset. Kun ne iskiv√§t, √§iti kiemurteli tuskissaan s√§ngyn pohjalla ja valitti. Is√§ v√§√§nteli k√§si√§√§n onnettomana ja koetti tarjota l√§√§kkeit√§. N√§m√§ kohtauksetkin tuntuivat jollain mystisell√§ tavalla olevan minun syyt√§ni. √Ąiti oli kotona minua hoitamassa seitsem√§n ensimm√§ist√§ ik√§vuottani, velvollisuudentunnosta ja is√§ni toivomuksesta - n√§in h√§n on kertonut. Kuten my√∂s sen, ettei h√§n viihtynyt koti√§itin√§ yht√§√§n.¬†

Lapsi ei voi olla avio-onnen korvike

Kuusikymmentä vuotta sitten olivat avioerot harvinaisia, niitä pidettiin häpeänä ja epäonnistumisena etenkin sellaisissa ammateissa, joissa oltiin olevinaan jotenkin esikuvallisia. Niinpä minunkin vanhempieni avioero jäi aikeeksi, mutta ristiriidat jatkuivat. Ainoan lapsen piti siinä tilanteessa olla avio-onnen korvike, piti pärjätä koulussa ja tuottaa kunniaa ja iloa.

Kun is√§ halusi muuttaa paris√§ngyst√§ nukkumaan toiseen makuuhuoneeseen, minut siirrettiin h√§nen tilalleen siihen paris√§nkyyn. √Ąiti oli t√§st√§ eleest√§ katkera. Minulleko? Silt√§ ainakin tuntui, vaikka syy ei ollut minussa.

Voin sanoa, että isäni on aina osoittanut minulle hellyyttä enemmän kuin äitini. Kun myöhemmin olen lukenut kirjoituksia perheen ihmissuhteista, olen kysellyt itseltäni, oliko meidänkin perheen suhteissa jotain epänormaalia, tiedostamatonta. Jos oli, niin en halua sitä tietää!

Olisinpa osannut koskettaa

Viimeinen muistikuva √§idist√§ni t√§ss√§ el√§m√§ss√§: olen pienten lasteni kanssa sairaalassa √§iti√§ katsomassa. √Ąiti kohottaa v√§h√§isill√§ voimillaan laihan k√§sivartensa minua kohti, kuin kutsuen halaamaan hyv√§stiksi. Olen nousemaisillani tuolilta, mutta jokin pid√§ttelee minua - en vain osaa menn√§, ja hetki on ohi - √§iti laskee k√§tens√§.

Kuinka monta kertaa olenkaan toivonut, ett√§ olisin antanut √§idille tuon viimeisen kiintymyksen osoituksen! √Ąiti pieni, joka osoitti minulle rakkautta niin monin keinoin, omalla tavallaan. Uskon vakaasti, ett√§ jokainen vanhempi tekee parhaansa. Mutta jokainen on geeniens√§ ja taustansa merkitsem√§. Jos minulle olisi syntynyt tyt√§r, olisin varmasti kasvattajana tehnyt omat virheeni, samat kuin oma √§itini, tai kenties toisenlaiset.

Aino

Juhlat l√§hestyv√§t ‚Äď t√§√§lt√§ l√∂yd√§t oikeat sanat

Sisältö jatkuu mainoksen alla