Äiti ja vauva, 1940-luku. Kuva: Väinö Kannisto / Helsingin kaupunginmuseo
Äiti ja vauva, 1940-luku. Kuva: Väinö Kannisto / Helsingin kaupunginmuseo

"Pahin riita, jonka muistan, alkoi isän mustasukkaisuudesta. Hän uskoi, että äidillä oli suhde erääseen perhetuttavaan."

Kaappeja siivotessani osui käteeni vanha mustavalkovalokuva: istun yksivuotiaana äidin sylissä kesällä Vesilinnanmäellä. Äiti on nuori ja kaunis, hiukan Hanna Tainin näköinen. Ojennan äidille tuleentunutta voikukkaa, ja äiti hymyilee minulle hellästi.

Tällaiset hetket lapsuudesta haluaisin muistaa; kukapa meistä ei haluaisi onnellista lapsuutta. Vanhat valokuvat tuovat mieleeni onnelliset päivät, joita olikin paljon - olinhan toivottu ainokainen, jolle haluttiin antaa kaikki mahdollisuudet.

Valokuvia ei kuitenkaan otettu niistä varjoisista päivistä, jolloin kodin tunnelmaa ahdistivat vanhempien riidat. Jotenkin minusta aina tuntui kuin olisin itse ollut riitoihin syypää, tavalla jota en ymmärtänyt.

Pahin riita, jonka muistan, alkoi isän mustasukkaisuudesta. Hän uskoi, että äidillä oli suhde erääseen perhetuttavaan. Istuimme keittiön pöydän ääressä kolmisin, isä huusi ja äiti pyyhki nenäliinaan hikeä ja kyyneleitä. Molemmat kysyivät minulta, kumman mukaan haluan lähteä avioeron tullen. Tuntui kuin maailmani olisi hajonnut ja turvallisuuteni mennyt, ja juoksin onnettomana puutarhaan itkemään.

Lue myös: Äiti-tytär-suhde koetuksella?

Ei koskaan syliin

Äidin ja isän liitto ei ilmeisesti ollut onnellinen, en tiedä oliko alun alkaenkaan.

Kerran isä kertoi minulle, ettei äiti ollut hänestä koskaan välittänytkään, sillä tavoin kuin nainen miehestä. Muistan, miten äiti aina väisti isän kättä, kun isä ohimennen koetti taputtaa häntä. Ei äitiä kuulemma koskaan lapsena hellitelty eikä otettu syliin - olikohan lapsuus vaikuttanut häneen lähtemättömästi? Muistan kun kerran pikkutyttönä matkustin äidin kanssa junassa, ja olin nukahtamaisillani penkkiini. "Kyllä sinä voit nojata minuun", ehdotti äiti. Mutta minä en nojannut; tuntuiko se niin poikkeukselliselta?

Kun äidistä aikanaan tuli minun lasteni mummi, hän ei kertaakaan ottanut vauvoja syliin. Se oli minusta kummallista, kun mummothan yleensä pitävät vauvoja vastustamattomina.

Minusta oli ikävä kuulla, kun vanhemmat kertoivat, miten vaikea minun syntymäni oli äidille ollut - siitäkin tunsin syyllisyyttä. Kauheita tuskia äitini oli saanut kärsiä vuorokausikaupalla, ennen kuin olin tullut maailmaan. Siitä kai johtui, ettei enempiä lapsia tullut, vaikka isäni olisi kovasti toivonut poikaa. Jo varhain päätin, että itse en koskaan kerro lapsilleni kauhukertomuksia heidän syntymähetkistään. Mieluummin sitten vaikka valkoisia valheita

Yksi ahdistuksen aihe meillä kotona olivat äidin migreenikohtaukset. Kun ne iskivät, äiti kiemurteli tuskissaan sängyn pohjalla ja valitti. Isä väänteli käsiään onnettomana ja koetti tarjota lääkkeitä. Nämä kohtauksetkin tuntuivat jollain mystisellä tavalla olevan minun syytäni. Äiti oli kotona minua hoitamassa seitsemän ensimmäistä ikävuottani, velvollisuudentunnosta ja isäni toivomuksesta - näin hän on kertonut. Kuten myös sen, ettei hän viihtynyt kotiäitinä yhtään. 

Lapsi ei voi olla avio-onnen korvike

Kuusikymmentä vuotta sitten olivat avioerot harvinaisia, niitä pidettiin häpeänä ja epäonnistumisena etenkin sellaisissa ammateissa, joissa oltiin olevinaan jotenkin esikuvallisia. Niinpä minunkin vanhempieni avioero jäi aikeeksi, mutta ristiriidat jatkuivat. Ainoan lapsen piti siinä tilanteessa olla avio-onnen korvike, piti pärjätä koulussa ja tuottaa kunniaa ja iloa.

Kun isä halusi muuttaa parisängystä nukkumaan toiseen makuuhuoneeseen, minut siirrettiin hänen tilalleen siihen parisänkyyn. Äiti oli tästä eleestä katkera. Minulleko? Siltä ainakin tuntui, vaikka syy ei ollut minussa.

Voin sanoa, että isäni on aina osoittanut minulle hellyyttä enemmän kuin äitini. Kun myöhemmin olen lukenut kirjoituksia perheen ihmissuhteista, olen kysellyt itseltäni, oliko meidänkin perheen suhteissa jotain epänormaalia, tiedostamatonta. Jos oli, niin en halua sitä tietää!

Olisinpa osannut koskettaa

Viimeinen muistikuva äidistäni tässä elämässä: olen pienten lasteni kanssa sairaalassa äitiä katsomassa. Äiti kohottaa vähäisillä voimillaan laihan käsivartensa minua kohti, kuin kutsuen halaamaan hyvästiksi. Olen nousemaisillani tuolilta, mutta jokin pidättelee minua - en vain osaa mennä, ja hetki on ohi - äiti laskee kätensä.

Kuinka monta kertaa olenkaan toivonut, että olisin antanut äidille tuon viimeisen kiintymyksen osoituksen! Äiti pieni, joka osoitti minulle rakkautta niin monin keinoin, omalla tavallaan. Uskon vakaasti, että jokainen vanhempi tekee parhaansa. Mutta jokainen on geeniensä ja taustansa merkitsemä. Jos minulle olisi syntynyt tytär, olisin varmasti kasvattajana tehnyt omat virheeni, samat kuin oma äitini, tai kenties toisenlaiset.

Aino

Juhlat lähestyvät – täältä löydät oikeat sanat