Äiti ja vauva, 1940-luku. Kuva: Väinö Kannisto / Helsingin kaupunginmuseo
Äiti ja vauva, 1940-luku. Kuva: Väinö Kannisto / Helsingin kaupunginmuseo

"Pahin riita, jonka muistan, alkoi isän mustasukkaisuudesta. Hän uskoi, että äidillä oli suhde erääseen perhetuttavaan."

Kaappeja siivotessani osui käteeni vanha mustavalkovalokuva: istun yksivuotiaana äidin sylissä kesällä Vesilinnanmäellä. Äiti on nuori ja kaunis, hiukan Hanna Tainin näköinen. Ojennan äidille tuleentunutta voikukkaa, ja äiti hymyilee minulle hellästi.

Tällaiset hetket lapsuudesta haluaisin muistaa; kukapa meistä ei haluaisi onnellista lapsuutta. Vanhat valokuvat tuovat mieleeni onnelliset päivät, joita olikin paljon - olinhan toivottu ainokainen, jolle haluttiin antaa kaikki mahdollisuudet.

Valokuvia ei kuitenkaan otettu niistä varjoisista päivistä, jolloin kodin tunnelmaa ahdistivat vanhempien riidat. Jotenkin minusta aina tuntui kuin olisin itse ollut riitoihin syypää, tavalla jota en ymmärtänyt.

Pahin riita, jonka muistan, alkoi isän mustasukkaisuudesta. Hän uskoi, että äidillä oli suhde erääseen perhetuttavaan. Istuimme keittiön pöydän ääressä kolmisin, isä huusi ja äiti pyyhki nenäliinaan hikeä ja kyyneleitä. Molemmat kysyivät minulta, kumman mukaan haluan lähteä avioeron tullen. Tuntui kuin maailmani olisi hajonnut ja turvallisuuteni mennyt, ja juoksin onnettomana puutarhaan itkemään.

Lue myös: Äiti-tytär-suhde koetuksella?

Ei koskaan syliin

Äidin ja isän liitto ei ilmeisesti ollut onnellinen, en tiedä oliko alun alkaenkaan.

Kerran isä kertoi minulle, ettei äiti ollut hänestä koskaan välittänytkään, sillä tavoin kuin nainen miehestä. Muistan, miten äiti aina väisti isän kättä, kun isä ohimennen koetti taputtaa häntä. Ei äitiä kuulemma koskaan lapsena hellitelty eikä otettu syliin - olikohan lapsuus vaikuttanut häneen lähtemättömästi? Muistan kun kerran pikkutyttönä matkustin äidin kanssa junassa, ja olin nukahtamaisillani penkkiini. "Kyllä sinä voit nojata minuun", ehdotti äiti. Mutta minä en nojannut; tuntuiko se niin poikkeukselliselta?

Kun äidistä aikanaan tuli minun lasteni mummi, hän ei kertaakaan ottanut vauvoja syliin. Se oli minusta kummallista, kun mummothan yleensä pitävät vauvoja vastustamattomina.

Minusta oli ikävä kuulla, kun vanhemmat kertoivat, miten vaikea minun syntymäni oli äidille ollut - siitäkin tunsin syyllisyyttä. Kauheita tuskia äitini oli saanut kärsiä vuorokausikaupalla, ennen kuin olin tullut maailmaan. Siitä kai johtui, ettei enempiä lapsia tullut, vaikka isäni olisi kovasti toivonut poikaa. Jo varhain päätin, että itse en koskaan kerro lapsilleni kauhukertomuksia heidän syntymähetkistään. Mieluummin sitten vaikka valkoisia valheita

Yksi ahdistuksen aihe meillä kotona olivat äidin migreenikohtaukset. Kun ne iskivät, äiti kiemurteli tuskissaan sängyn pohjalla ja valitti. Isä väänteli käsiään onnettomana ja koetti tarjota lääkkeitä. Nämä kohtauksetkin tuntuivat jollain mystisellä tavalla olevan minun syytäni. Äiti oli kotona minua hoitamassa seitsemän ensimmäistä ikävuottani, velvollisuudentunnosta ja isäni toivomuksesta - näin hän on kertonut. Kuten myös sen, ettei hän viihtynyt kotiäitinä yhtään. 

Lapsi ei voi olla avio-onnen korvike

Kuusikymmentä vuotta sitten olivat avioerot harvinaisia, niitä pidettiin häpeänä ja epäonnistumisena etenkin sellaisissa ammateissa, joissa oltiin olevinaan jotenkin esikuvallisia. Niinpä minunkin vanhempieni avioero jäi aikeeksi, mutta ristiriidat jatkuivat. Ainoan lapsen piti siinä tilanteessa olla avio-onnen korvike, piti pärjätä koulussa ja tuottaa kunniaa ja iloa.

Kun isä halusi muuttaa parisängystä nukkumaan toiseen makuuhuoneeseen, minut siirrettiin hänen tilalleen siihen parisänkyyn. Äiti oli tästä eleestä katkera. Minulleko? Siltä ainakin tuntui, vaikka syy ei ollut minussa.

Voin sanoa, että isäni on aina osoittanut minulle hellyyttä enemmän kuin äitini. Kun myöhemmin olen lukenut kirjoituksia perheen ihmissuhteista, olen kysellyt itseltäni, oliko meidänkin perheen suhteissa jotain epänormaalia, tiedostamatonta. Jos oli, niin en halua sitä tietää!

Olisinpa osannut koskettaa

Viimeinen muistikuva äidistäni tässä elämässä: olen pienten lasteni kanssa sairaalassa äitiä katsomassa. Äiti kohottaa vähäisillä voimillaan laihan käsivartensa minua kohti, kuin kutsuen halaamaan hyvästiksi. Olen nousemaisillani tuolilta, mutta jokin pidättelee minua - en vain osaa mennä, ja hetki on ohi - äiti laskee kätensä.

Kuinka monta kertaa olenkaan toivonut, että olisin antanut äidille tuon viimeisen kiintymyksen osoituksen! Äiti pieni, joka osoitti minulle rakkautta niin monin keinoin, omalla tavallaan. Uskon vakaasti, että jokainen vanhempi tekee parhaansa. Mutta jokainen on geeniensä ja taustansa merkitsemä. Jos minulle olisi syntynyt tytär, olisin varmasti kasvattajana tehnyt omat virheeni, samat kuin oma äitini, tai kenties toisenlaiset.

Aino

Juhlat lähestyvät – täältä löydät oikeat sanat

Rahaa, lahjakortti, koru, astioita vai jotain muuta? Rippi- tai valmistujaislahjan ostaminen nuorelle voi olla joskus hankalaa. Kysyimme nuorilta, millaisista lahjoista he ilahtuvat. ET:n toimitus vinkkaa myös, millaisia onnistuneita lahjoja olemme onnistuneet itse antamaan.

Nuoret: Jos ei rahaa, niin...

Kysyimme 14–19-vuotiailta nuorilta, millaisesta rippi- tai valmistujaislahjasta he ilahtuisivat. Suurin osa on rahan puolella: siten lahjan saaja voi valita juuri mieleisensä lahjan tai käyttää rahat esimerkiksi matkustamiseen tai suurempaan hankintaan.

Vaikka nuori olisikin esimerkiksi astioiden tarpeessa, on moni tarkka tyylistään ja haluaa itse päästä vaikuttamaan kodin tavaroiden ulkonäköön. Silloin lahjakortti on hyvä valinta, ja nuori voi käyttää sen juuri sellaisiin astioihin joista pitää.

"Lahjakortteja melkein minne vain voi aina antaa, mutta kannattaa silti tuntea lahjan saajaa vähän. Sain kerran 20 euron lahjakortin urheiluliikkeeseen, osui väärälle henkilölle..." – Marika, 19 v

"Lahjakortti olisi kiva esimerkiksi Stockmannille tai Emotion-kosmetiikkaliikkeeseen. Rahaa en pyytäisi kuin vanhemmilta." – Lilja 15 v

"Hyviä kohteita lahjakortille voisivat olla sisustusliikkeet, kuten Finlayson, koska muuttaminen saattaa olla ajankohtaista pian ylppäreiden jälkeen." – Sara, 18 v

"Lahjakortti voisi olla esimerkiksi Marimekon liikkeeseen tai johonkin muuhun "hyödylliseen" kauppaan. En viitsisi pyytää valmistujaislahjaksi lahjakorttia minnekään tavalliseen liikkeeseen, kuten vaikka H&M:lle." – Ella, 15 v

Toisten mielestä on kuitenkin mukavaa antaa lahjaksi jotain muuta kuin rahaa tai lahjakortteja. Kysyimme nuorilta, mitä muuta he toivoisivat lahjaksi. Näin nuoret vastasivat:

"Rippilahjaksi pieni kultainen risti olisi kiva." – Helmi, x v

"Valmistujaislahjaksi haluaisin ainakin esimerkiksi astioita, kuten laseja ja lautasia. Myös lakanat ja korut ovat sopivia." - Lilja 15 v

"Sukulainen voisi antaa vaikka jonkin tietyn sarjan astioita." – Ella, 15 v

"Paras lahja olisi yhteinen matka." – Ville, x v

"Koruista en ikinä ole välittänyt, koska ne harvoin osuvat nappiin. Pitää tietää ihmisen lempivärit ja mistä materiaalista hän pitää. Itseni ja ystävieni perusteella luulen, että lahjaksi saatuja koruja tulee harvoin pidettyä." – Marika, 19 v

"Hyviä peruslahjoja ovat ajattomat korut ja esimerkiksi Arabian astiat. Myös yhteinen matka tai tekeminen, kuten festarit, olisi kiva lahja. Tärkeintä on kuitenkin, että jotenkin muistaa lahjansaajaa, ei niinkään itse lahja!" – Sara, 18 v

Toimitus vinkkaa: Hyväksi havaittuja lahjoja

Myös ET:n toimituksen jäsenet muistelivat, millaisia onnistuneita lahjoja ovat itse onnistuneet antamaan.

"Poikani ilahtui aikoinaan kaikista oman kodin perustamiseen liittyvistä valmistujaislahjoista: kattilat, aterimet, kahvimukit jne. Myös samppanjapullo ilahdutti!"

”Matkalahjakortti (esim. reilaus tai vastaava) on aika hyvä lahjaidea.”

"Kiva lahja on omatekoinen lahjakortti, joka oikeuttaa leffa- tai teatteri-iltaan, ravintolakäyntiin tai vaikkapa pieneen reissuun lahjan antajan kanssa. Se on kiva tapa kertoa juhlittavalle, miten mukavaa on viettää aikaa hänen kanssaan."

”Jos tiedän nuoren harrastuksen, voin ostaa lahjakortin alan liikkeeseen tai esimerkiksi Lippupalveluun.”

"Olen ostanut kahdelle kummitytölleni joka vuosi syntymäpäivälahjaksi yhden timantin (maksanut 50–100 euroa). Rippi- tai ylioppilaslahjaksi olen luvannut teettää heille korun, johon kivet laitetaan. Saavat itse vaikuttaa, millainen korusta tulee."

”Nuori ei ehkä koskaan ole syönyt kolmen tai useamman ruokalajin illallista ravintolassa. Valitse kukkarollesi sopiva ravintola ja osta lahjakortti. Voit lupautua illallisseuraksi!”

Jotta lahjasta jäisi mukava muisto, ET:n toimitus suosittelee välttämään näitä: korut, koriste-esineet, maljakot, antajan maun mukainen design, käytöksen kultainen kirja, aforismikirja.

Näitäkin voi harkita, jos lahjan saajan maku on tiedossa, tai hän on jotain näistä erityisesti toivonut. Lahjavinkkiä voi myös kysyä valmistujan vanhemmilta.

"Osa nuorista on tosi tarkkoja astioiden ja muiden esineiden tyylistä ja väreistä. Jos aikoo hankkia käyttöesineitä, on hyvä tietää, onko nuori tyylitietoinen vai suhtautuuko astioihin lähinnä välttämättöminä tarvikkeina."

Paljonko rahaa lahjaksi?

ET-lehti kysyi taannoin lukijoilta, millainen rahasumma on heidän mielestään sopiva lahja ylioppilaalle. Suurimman osan mielestä alle 60 euron summa on riittävä. 

Joka neljännes kertoi lahjoittavansa ylioppilaalle 100 euroa, ja jotkut jopa 200 euroa.

Rahalahjojen summia määrää useimmiten sukulaissuhde. Muutamat mainitsivat kyselyssä, että myös valmistuvan taloudellinen pärjääminen ja perhetausta vaikuttavat rahamäärään. 

Nuoret itse ovat samalla linjalla:

"Suvulta olisi kiva 50 euroa, perheeltä tai isovanhemmalta 100 euroa." – Marika, 19 v

"Vanhemmilta tai isovanhemmalta ehkä 100 euroa, kummeilta 50 ja ei niin läheisiltä vierailta 20–50 euroa." – Ella, 15 v

"Jokainen antaa sen verran mikä itsestä tuntuu hyvältä ja mihin on varaa. Harva tulee muistelemaan, että kuka vieras antoi minkäkin verran." – Sara, 18 v

Lue myös: Näin annat rahaa ja sijoituksia lahjaksi lapsenlapselle – 8 vinkkiä

Jakkaranpäällys syntyy helposti. Leikkaa yhdeksän ruutua ja neljä sivukaitaletta, sitten vain surauttelemaan.
Jakkaranpäällys syntyy helposti. Leikkaa yhdeksän ruutua ja neljä sivukaitaletta, sitten vain surauttelemaan.

Värikkäiden puuvillakankaiden paloista saat nätin hupun mökkijakkaralle. Samalla tekniikalla voi ommella tyynynpäällisen tai vaikka ison peiton.

Tarvitset:

  • Puuvillakankaiden paloja
  • Ompelulankaa
  • Sakset
  • Viivoitin
  • Kynä
  • Nuppineuloja
  • Silitysrauta
  • Ompelukone

Tee näin:

1. Leikkaa kankaista 9 neliötä. Kuvan neliö on 12 x 12 cm, sisältäen saumavarat. Tarkista koko omaan jakkaraasi sopivaksi. Sommittele tilkut 3 x 3 neliön ruudukoksi. Ompele ne 3 neliön kaitaleiksi oikeat puolet vastakkain 0,5 cm:n saumanvaralla. Silitä saumanvarat auki.

2. Neulaa kaksi kaitaletta op:t vastakkain, varmista, että ruutujen kulmat osuvat kohdakkain. Ompele kaitaleet yhteen 0,5 cm:n saumanvaralla ja silitä saumanvarat auki. Ompele 3. kaitale toisen kaitaleen (toiseen) reunaan. Nyt kaitaleet on ommeltu ruudukoksi.

3. Leikkaa jakkaran sivuille 13 cm leveät eriväriset kaitaleet. Kaitaleen pituus on ruudukon pituus + 4 cm. Neulaa kaitaleet ruudukon sivuille op:t vastakkain, jätä saumanvarat päihin. Ompele ruudukon kulmaan saakka. Ompele sitten sivukaitaleiden päät yhteen = jakkaran kulma. Taita lopusi alareunaan 2 x 1 cm:n päärme nurjalle ja ompele reunasta.

Huom! Ennen kuin ompelet hupun kulmat, varmista, että hupun saa jakkaran päälle ja siitä pois sujuvasti. 

Ohje on julkaistu ET-lehden numerossa 11/2017.