Lukijamme kertoo: 86-vuotias äitiäni kertoi tämän tarinan lapsuudestaan: kuinka autokyyditkin maksettiin toisin kuin nykyään. Äitini on koko elämänsä asunut Ylä-Savossa samalla kylällä Hernejärvellä. Tarina kertoo kylän lapsista. Kaupunki, minne "linjakas" ihmisiä kyyditsi, on Iisalmi.
Muisteloni sijoittuu 30-luvun alkuun.
Olin pieni alakoululainen ja koulumatkaa oli kolmisen kilometriä. Siihen aikaan ei tunnettu koulukyytejä – taksikyydeistä puhumattakaan.
Linja-auto, linjakas, niin kuin täälläpäin sanottiin, kulki kaupunkiin koulun ohi, vaikkakin tuntia liian aikaisin. Aution Anjan, Telan Annin ja muutamien muidenkin kanssa keksittiin, että jos menemme tien varteen tarpeeksi aikaisin, niin jospa kuski meidät kyytiin ottaisi. Rahaa meillä ei kyllä ollut, ei tainnut tulla edes mieleenkään, että ei se kyyti ilmaista ole.
Niin sitten yksi kouluaamu toteutimme suunnitelmamme. Menimme hyvissä ajoin tien varteen, ja eikös vaan linjakas pysähtynytkin kohdallemme. Hyppäsimme kyytiin. Istumapaikkoja ei ollut, mutta jaksoimmehan seistä. Muistan vieläkin jännityksen hyrinän sydän alassa. Eihän autokyyti siihen aikaan ollut vallan tavallista.
Autokuski katseli meitä tyttöjä myhäillen ja virkkoi, että pitäiskös tyttöjen laulaa matkan maksuksi? Supisimme Anjan kanssa, että minkä laulun näin äkkiä keksimme. Koulussa olimme harjoitelleet laulua ”Mun kanteleeni kauniimmin”, lauletaan se! Aloimme rohkeasti laulaa. Pikku hiljaa puheensorina autossa vaimeni ja lauluamme kuunneltiin hartaasti. Laulun loputtua olimmekin jo koululla.
Tällä tavalla maksoimme matkamme tästä lähtien melkein joka kouluaamu. Ohjelmanumerot vaihtuivat. Joulun aikoihin lauloimme jouluisia lauluja ja vuoden vaihteessa seuraavan:
Vuosi vanha vaipuu hautaan,
riemuineen ja murheineen.
Ihmissydän puhkee nöyrään
rukoukseen, kiitokseen.
Oi, jos vuosi alkava,
oisi Luojan siunaama.
Oi, jos vuosi alkava,
oisi Luojan siunaama.
Opettajammekin oli huomannut meidän tulevan aamuisin linjakkaalla kouluun. Hän odotti eräänä aamuna pysäkillä ja kysyi kuskilta, olemmeko haitaksi? Kuski sanoi, että ei näistä tytöistä haittaa ole ja niin saimme jatkaa kyytejämme. Olimme tästä mielissämme, vaikka jouduimmekin koululle tuntia liian aikaisin. Isäni, kuultuaan matkoistamme, kysyi kuskilta, että kuinka paljon hän on velkaa tyttönsä kyydeistä. Mutta ei kuski suostunut hintaa ottamaan, matkathan oli jo maksettu.
Vuosien päästä, jo naimisissa ollessani matkustin taas linjakkaalla. Nyt kaupungista kotiin päin. Kuljettaja vilkaisi minua toisenkin kerran, mietti varmaan mielessään, että mistähän tuo nuori nainen on niin tutun näköinen. Minä kyllä muistin heti meidän tyttöjen koulumatkojen pelastajan, mutta ujous iski, enkä rohjennut kiittää koulukyydeistä, laulamisesta puhumattakaan!
Näitä muisteli
Notkolan Hanna
