Mä mietin vain sua, en voi sille mitään, vaikka satutit ja viilsit sydämeni auki. Oot mulle tärkee, haluaisin sopii, mut pelkään sulle puhuu. En haluis jatkaa tätä paskaa enää. Tiedän, mä kaiken pilasin ja en ollu reilu, huusin sulle ”Unoha mut ja meijät mitä meillä oli!”
En ajatellu sillon, et satuttaisin myös itteeni. Aina kun mä nään sut, mulle tulee fläspäk menneest.
Tekis mieli ottaa sua kädestä ja hymyillä sulle ja puhuu, mut pelkään, et vihaat mua.
Katsoin sua silmiin, ne oli niin kauniit ja viattomat, mutta kun tänään sua katson tajuan, että se kaikki on kadonnut ja muuttunu oot täysin.
Tekee kipeetä, kun miettii sitä meijän ekaa tapaamista ja miten se itestään alko kulkee rakkauden polkuu.
Mut nyt se kaikki on kadonnut mun elämästä. Pohjaton kuilu on odottamassa nurkan takana. Ei oo mitään mistä ottaa tukee tai pitää kii ettei kuiluun tipu. Mun voimat ei kestä, ei jaksa rakentaa tukevaa tasannetta ja laittaa elämää uudestaan. Tää kaikki vaan pyörii mun päässä ja se on mulle ongelma.
Mietin aina illalla miten sulla menee ja kuinka voit tän kaiken jälkeen. Tekee pahaa kun en saa susta selvää, ollaanko me kavereita vai ollaanko me enää mitään. Ymmärrän, sä haluut elää omaa elämää ja jatkaa sun nuoruutta täysillä. En kuulu sun elämään enää millään tavalla.
Olis kiva kuula susta jotain, oot hengissä, kaikki on hyvin, ja oot jatkanu sun elämää, ilman mitään murheita. Mulla on toisin, mulla menee helvetin huonosti ja mulla on ikävä mun omaa itteeni. Sitä ei oo enää olemassa, jos se on, se vaan pakoilee nurkantakana ja itkee mun puolesta. Tein kaikkee tyhmää, kun sut menetin, en pärjänny yksin, en haluu olla yksin, mut aina huomasin, yksin istun huoneessa miettien asioita. kaikkea pahaa ja hyvääki saatto olla mukana.
Nyt on kaikki kuitenki parempaan päin menossa, tunnen sen kuinka oma itteni tappelee mun pahaa vastaan.
Haavat jotka aukasit ja uudet jotka synnytit, ei enää vuoda verta, mutta silti ne auki vielä on.
Tää korjaantuminen vie aikansa ja voimia tarvii paljon, yksin en sitä jaksa kuitenkaan tehdä. Tarviin apuu, sen mä tiedän ja sitä haluun paljon. En haluu huolestuttaa ketään, mut se vaan on niin vaikeeta.
Osaan kuunnella muita, yritän auttaa, mut mitä saan vastapalveluks, en mitään, sanoja sanojen perään, ei tunnetta apuna, ei ystävyyden tunnetta.
Jos tunnen sen tunteen taas, mä mietin ”Turha mun on yrittää, kun kuitenki tyrin ja menetän taas kaiken.” Se tunne on niin turhauttavaa.
Jos mä kävelen kadulla, yleensä oon yksin, ilman ketään kaverii, huomaan edessäni onnellisen parin siihen aina kuvittelen meidät jälleen yhdes. Käännän katseen ja ärsyynnyn mun tunteest. Yksin oon mitään en voi tehdä, asiat kun aina tuppaa mieles pyörii kasikkoo.
Toivon vaan että saatais asiat sovittuu olla taas kavereit ja nauraa yhdes.
Kuulen susta aina paskaa kylillä, sit mietin, et ootko oikeesti noin paska vai yritäks sä saada mun olon vielä paskemmaks. Kyl mä tajuun vähemmälläkin, et susta tuntu pahalta. Mut voisko miettii, mullakin on tunteet, tunnen saman kivun, sitä tuntenu oon kauan. Älä huoli, en mä ala sun tunteitas vainoo.
Yleensä, vois ajatella että tämmönen asia on ihan pikku juttu, mut sitä ku on tuntenu sen pari vuotta putkeen. Ei se tunnu kivalta, olis kiva jos joku jaksais kuunnella. Ymmärrän sen, ei kaikki jutut voi kiinnostaa, mut millon sä huomaat, mä huutanu jo pitkään oon maailmalta apua.