Vanhuus tulee meille kaikille,
jos sinne asti pääsemme.
Se tulee hiljalleen ja hiipimällä,
ei koskaan kovalla rytinällä.
Lapsena vanhuutta ihmettelemme,
nuorena sitä tuskin muistamme.
Aikuisena jo hieman ajattelemme,
ja eläkekertymää laskeskelemme.
Seuraamme vanhuuksien ikääntymistä,
pohdimme pärjäämistä.
Onko halua ja tahtoa auttaa heitä?,
silloin kun he tarvitsevat meitä.
Onko meillä aikaa heille,
vai ovatko vain rasitteena meille?
Mietitään kenen on velvollisuus,
ja onko kyseessä sukulaisuus?
Vaadimme apua yhteiskunnalta,
mielellään halvalla tai jopa ilmaista.
Harmittaa kun rahat kuluu hoitomaksuihin,
haluaisimme saada ne omiin taskuihin.
Kun vanhukset poissa silmistä on,
ja meillä olo huoleton.
Voimme käydä pikipikaa katsomassa,
jos löytyy aikaa kalenterista.
Ja kun vanhus kysyy tulemisesta,
välttelemme vastausta.
Kerromme kiireistämme monista,
töistämme vaativista.
Vanhus tyytyy vastaukseen tähän,
olisi kuitenkin tarvinnut apua vähän.
Nielee pyynnön ja huokaisee
ennen kuin suutaan aukaisee.
Muuttaa mieltään ja kiittää meitä,
kun kiireiltämme kuitenkin ehdimme katsomaan heitä!
Yhteiskunnan tulisi enemmän arvostaa vanhuksia. Moni vanhus on taistellut sodassa, nähnyt ja kokenut elämän surut ja koetukset. Täytyykö yhteiskunnan vielä lisätä taakkaa vanhusten hartoille ja evätä heiltä palveluja säästöjen vuoksi. Seniorit ansaitsevat arvostusta, kunnioitusta, läheisen läsnäoloa ja tunteen siitä, että hänen elämällään on merkitys ja arvo.
Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
