Zinaida Lindén on suomenvenäläinen kirjailija. Hän on huolissaan, miten politiikka ja Ukrainan kriisi vaikuttavat tavallisten suomalaisten ja venäläisten kohtaamisiin. Zinaida kiinnostui Suomesta tutustuttuaan kotikaupungissaan Leningradissa 1980-luvulla suomalaisiin bussikuskeihin
– Tässä on Zinaida.
Zinaida Lindén ottaa työhuoneensa seinältä piirroksen nuoresta tytöstä. Piirros esittää Lindénin isoisän äitiä, joka syntyi Pietarissa vuonna 1895. Suomessa lähes neljännesvuosisadan asunut kirjailija on saanut harvinaisen etunimensä isoisoäitinsä mukaan.
Vanhempi Zinaida eli pitkään, joten nuorempi kaima ehti viettää lapsuuttaan hänen kanssaan ja sai kosketuksen kadonneeseen maailmaan.
Isoisän äiti kasvoi Pietarissa tsaarin Venäjällä, kävi koulua, nai aatelisen upseerin ja säilytti arvokkuutensa läpi sotien ja Siperiaan karkotuksen.
– Sen ajan hienostonaisten koulunkäynnin tavoite oli oppia taidot joilla sai itselleen mahdollisimman hyvän aviomiehen.
Zinaida säilytti viehätysvoimansa niin hyvin, että hänelle riitti nuoria ihailijoita vielä vanhanakin.
Zinaida Lindénin luona historiaa ei voi välttää. Hän hyppii tarinoissaan sukupolvesta, aikakaudesta ja maasta toiseen.
Hän rakastaa vanhoja taloja ja vanhoja ihmisiä. Niistä saa lohtua.
– Kun heitä kuuntelee, heidän muistoistaan tulee minun muistojani, Zinaida sanoo.
Ihanat suomalaiset bussikuskit
Zinaida Ushakovan koti oli akateeminen. Äiti oli fyysikko, biologinen isä biologi ja isäpuoli patologian professori.
Ruotsista Zinaida kiinnostui teini-ikäisenä löydettyään pohjoismaiset tarut ja eepokset. Neuvostoliitossa saattoi seikkailla ja matkustaa mielikuvituksessaan, vaikka rajat olivat muuten kiinni.
Lukion jälkeen Zinaida alkoi opiskella ruotsia ja pohjoismaista kirjallisuutta. Opiskelujen ohessa hän tienasi rahaa Intouristin matkaoppaana. Opastettavat tulivat yleensä Ruotsista tai Norjasta, mutta heidän bussinsa ja bussikuskinsa Suomesta.
"Ihastuin noihin suomalaismiehiin, jotka selvisivät kaikesta, jopa ilman kielitaitoa."
Heistä tuli työtovereitani ja kavereitani.
Vuonna 1988 Zinaida sai opastettavakseen helsinkiläisen ainejärjestö Spektrumin opiskelijarevohkan. Yhteinen matka kulki Leningradista Baltian läpi Valko-Venäjälle. Matkan päätteeksi Zinaidalla oli 17 uutta ystävää ja kutsu Spektrumin vuosijuhlaan.
Ensimmäinen ulkomaanmatkallaan Zinaida ihastui itseään kaksi vuotta nuorempaan teekkariopiskelijaan Johan Lindéniin.
– Ai että mitä näin tässä opiskelijapojassa? Taisin nähdä äitini isän, samanlaisen luonnontieteilijän elämänasenteen. Olen aina pitänyt ihmisistä, jotka osaavat selvittää yksinkertaisesti ja ymmärrettävästi monimutkaisia asioita. Ja sitten oli… rakkaus.
Yhtä asiaa nuori fyysikkokaan ei osannut selittää – tai ei halunnut. Mitä tapahtuu venäläisnaiselle, joka ei osaa suomea, muuttaa lama-ajan Helsinkiin ja jonka erityisosaamista ovat Selma Lagerlöfin runous ja Andrej Tarkovskin elokuvat?
– Alku oli todella vaikea, en saanut töitä edes hampurilaisravintolasta.
Vanhemmuus synnytti proosan
Zinaida Lindénin halu kirjoittaa ruotsinkielistä proosaa syntyi yllättäen, kun hänestä tuli 30-vuotiaana äiti.
– Synnytin esikoisemme vuonna 1993. Kun hän oli neljän kuukauden vanha, kirjoitin ensimmäisen novellini. Paikkani sukupolvien ketjussa oli muuttunut, se pisti minut kirjoittamaan.
Ruotsinkielinen esikoiskirja ilmestyi vuonna 1996. Nyt takana on kuusi omaa kirjaa, monia käännöksiä ja useita kirjallisuuspalkintoja. Romaani Ennen maanjäristystä sai Runeberg-palkinnon vuonna 2005.
Tietokoneen näytöllä on auki uusin novellikokoelma, jonka ensimmäinen versio on parhaillaan kustantajalla luettavana.
– Tässä ammatissa ei voi oikein sanoa, koska seuraava kirja tulee vai tuleeko ollenkaan.
"Mietin usein jopa sitä, uskallanko sanoa itseäni kirjailijaksi."
– Se on niin suuri sana.
Ainakin yritys on kova. Zinaida saapuu joka arkiaamu työhuoneelleen ja alkaa kirjoittaa.
Työhuoneen ikkunasta näkyy yli satavuotiaan jugendtalon hiljaiselle pihamaalle. Naapurihuoneissa psykologit ja psykiatrit selvittävät ihmisen elämää omilla konsteillaan.
– Ja äänieristys on aika huono, Zinaida naurahtaa.
Tavallisten ihmisten diplomatia
Niin, se ihmisen ymmärtäminen ja selvittäminen. Maailma pakittaa parhaillaan kylmän sodan asetelmiin. Lindén miettii mistä aloittaisi, sillä aihe on vaikea.
– Me olemme imperiumin lapsia, halusimme tai emme. Imperiumilla on oma logiikkansa, tietynlainen messiaaninen viritys. Meissä on jollain lailla sisäänrakennettuna, että pelastamme maailman.
Zinaida miettii usein koulukavereitaan, miten heille oikeastaan kävi.
Ikäluokka oli vähän alta kolmekymppinen, kun Neuvostoliitto lakkasi olemasta.
– Minun tekisi mieli kirjoittaa luokastamme. Harva lännessä ymmärtää, millaisessa sekasorrossa Venäjä eli 1990-luvulla.
Venäjän 1990-luku tulkitaan usein yksioikoisesti demokratian voitoksi. Venäläisten näkökulmasta mihinkään ei voinut luottaa: rupla syöksyi, säästöt sulivat, keskiluokka köyhtyi ja valtion omaisuus katosi. Venäläisistä moni tukee Vladimir Putinia juuri siksi, että hän nosti Venäjän alennustilasta ja häpeästä.
Nyt käynnissä on massiivinen informaatiosota, jossa ensimmäisiä uhreja ovat totuus ja luotettavuus. Pahinta on, jos dialogi lakkaa. Jos venäläinen opiskelijaneito ei tapaa enää suomalaisia bussikuskeja. Jos suomenruotsalainen teekkariporukka ei uskaltaudu Venäjän-reissulle.
Zinaida puhuu tavallisten ihmisten diplomatiasta ja kertoo esimerkin. Lindénit menivät naimisiin Siuntion kartanossa, jonka Johanin täti Margareta Segersven omistaa. Kartano sijaitsi aikoinaan Porkkalan miehitysalueella, johon Zinaidan äidinisä päätyi sodan jälkeen töihin ja asui siellä vuoteen 1951 asti.
"Isovanhempiemme kohtalot ristesivät erikoisella tavalla, ja nyt olemme samaa sukua."
– Tällaiset kertomukset antavat uskoa suurvaltapolitiikan keskellä.
Zinaidan mukaan sekä elämässä että kirjoittamisessa on pohjimmiltaan kyse vuorovaikutuksesta.
– Ihmisten kohtaamisen ovat tärkeitä.
Maagisia kohtaamisia
Johan Lindén sai Åbo Akademista lehtorin paikan 1990-luvun lopulla ja perhe muutti Turkuun.
Yhtenä marraskuisena aamuna Zinaida odotti Turussa bussia.
– Ympärillä oli mykkyyttä ja pimeyttä – todella masentavaa. Sitten bussi tuli. Tunnistin kuljettajan heti, vaikka hän oli saanut lisää painoa ja edellisestä tapaamisesta oli 15 vuotta.
"Syöksyimme toistemme kaulaan ja muut bussissa olijat ihmettelivät, mikä noita kahta voi yhdistää."
Iloinen jälleennäkeminen Intourist-ajoilta tutun kuskin kanssa oli maaginen kohtaaminen. Yllättävän tapaamisen jälkeen Zinaidan alkoi kirjoittaa fiktiivistä novellia suomalaisesta bussikuskista ja venäläisestä naisesta.
Uuden novellikokoelman yksi hahmo on nunna, jonka esikuvan Zinaida kohtasi suomen kielen kursseilla Turussa.
Zinaida ja nunna ystävystyivät. Heillä oli yhteinen kieli, puola, jota Zinaida oppi lapsena sukulaisiltaan. Nunnan vaikutus Lindéniin oli vahva.
– Olen aina vieroksunut ihmisiä, jotka tietävät miten toisten pitäisi elää. Nunna hyväksyi maailman ja minut sellaisenaan, vaikka kaikki yritykseni uskoa ovat epäonnistuneet.
Uskomisessa epäonnistuminen ei ole estänyt Zinaidaa liittymästä Suomen ortodoksiseen kirkkoon ja käymästä aikuisena kasteella.
– Olen epäilijä, joka kunnioittaa ja hiukan kadehtiikin uskoa.
Hiljaisuus ja mikrofoni
Zinaida Lindén ymmärtää suomea, rakastaa sen ääkkösiä ja lupaa itselleen toistuvasti, että valloittaa sen vielä joskus käyttökielekseen.
Tähän asti jokin muut asiat ovat kiilanneet edelle. Vuosituhannen vaihteessa Lindénit asuivat pari vuotta Japanissa ja opettelivat japania.
– Usein sanotaan, että suomalaisia ja japanilaisia yhdistää hiljaisuus, mutta minun kokemukseni mukaan japanilainen ja suomalainen hiljaisuus ovat erilaisia.
Zinaida törmää Suomessa hiljaisuuteen, kun selviää että hänen suomensa on kankeaa.
– Suomeni on parhaimmillaan, kun istun junassa ventovieraan ihmisen kanssa, joka ei puhu muuta kuin suomea. Silloin minusta tulee hetkeksi vuolas suomen puhuja.
Zinaidalla ei ole mitään hiljaisuutta vastaan, sehän on kirjailijan työn ydintä. Kirjailijan ammatti on tosin muuttunut. Enää ei riitä, että kirjoittaa kammiossaan. Yleisö haluaa kokea kirjailijan myös elävänä ja puhuvana.
Entinen matkaopas löytää itsensä yhä useammin tutusta tilanteesta, jossa hänellä on mikrofoni kädessään ja malttamaton yleisö odottaa vetäviä tarinoita.
– Kirjailijana oleminen on niin henkilökohtaista ja intiimiä, että tilanne on melkein pelottava. Fiktio käsittelee aina jollain tavalla kirjailijaa itseään. Turistioppaana oli helpompaa.
Lapset lähtevät, hauva tuli
Lindénien poika opiskelee Helsingissä ja 16-vuotias tytär haaveilee vaihto-oppilasvuodesta. Zinaida tuskailee uutta tilannetta.
– Ehkä näin ei saisi sanoa, mutta elämä oli parempaa, kun lapset olivat pieniä. Onneksi hankimme koiran, se on nyt meidän vauvamme.
Zinaida Lindén ei halua olla äiti, joka roikkuu lapsissaan ja soittelee heille päivittäin.
– Lähinnä mietin sitä, millainen suhteestamme tulee, kun näemme enää harvakseltaan.
Venäläisessä perhekäsityksessä myös isovanhemmat ovat tiivis osa perhettä.
Zinaidan 77-vuotias äiti jäi viime vuonna eläkkeelle opetettuaan viimeiset parikymmentä vuotta englantia Pietarin teknisessä korkeakoulussa. Lindénit viettävät paljon aikaa Pietarissa.
Zinaida on syntynyt 29. joulukuuta 1963.
– Enää en jaksa välittää kovin paljon siitä, mitä muut ovat minusta mieltä. Kun katson tytärtäni, muistan millaista se oli. Olihan silloin kaunis ja täynnä energiaa. Mutta se epävarmuus.
Tunteella hyvä tulee
Kaikki epäröinti ei karise iän myötä. Miten käy Venäjän? Vieläkö kirjoja luetaan ja kustannetaan 10 vuoden kuluttua? Onko uusi novellikokoelma sittenkään valmis?
Neuvostoliitto oli suunnitelmatalous, jossa asioita oli pakko tehdä tunteella ja vaistolla. Zinaida opiskeli ruotsin kielen rakkaudesta muinaisskandinaavisiin Eddan runoihin.
– Neuvostoliitossa vieras kieli valittiin sen mukaan, mikä tuntui kiinnostavalta, tietämättä onko siitä mitään hyötyä elämässä.
Tämän enempää hyötyä on vaikea kuvitella: työ, aviopuoliso, uusi kotimaa ja kanava kommunikoida maailman kanssa.
Zinaidan elämä ja kertomukset todistavat, että maaginen kulkee innostuksen jalanjäljissä.
– Nykyään ollaan niin pragmaattisia. Kaikessa ajatellaan vain taloudellista hyötyä – myös Venäjällä.
Haastattelun aikaan työn alla ollut Zinaida Lindénin novellikokoelma ilmestyi keväällä 2016 nimellä Valenciana (Schidts & Söderströms).
Artikkeli on julkaistu alunperin ET-lehdessä 1/2015. Teksti on päivitetty 28.11.2016.
