Eliina Saarinen on tutkinut sukuaan jo 30 vuotta: "Tiedonmurusista syntyy tarinoita"

Millainen nainen oli isoäitini, jonka mukaan minut aikanaan ristittiin? Kysymys käynnisti Eliina Saarisen, 60, sukututkimusharrastuksen.

– Isäni muistikuvat omasta äidistään olivat hatarat, sillä hän oli vain kolmivuotias, kun Eliina-äiti kuoli.

Aluksi harrastajatutkijalle oli tärkeää löytää isän suvusta kaikki esi-isät ja esiäidit. Hän päätti jo varhain, että tutkii esipolvia ja aloittaa omasta sukupolvestaan.

– Pääsin vuoteen 1691. Siitä taaksepäin on vaikea jatkaa, koska kirkonkirjat ovat puutteellisia, jos niitä ylipäätään on, Eliina kertoo.

Kun hän oli kahminut eri arkistoista ja kirkonkirjoista esiin valtavasti esi-isiä isänsä ja äitinsä ja miehensä suvuista, häntä alkoi kiinnostaa, millaisissa oloissa milloinkin elettiin. Tutkimus muuttui yksilöhistoriasta enemmän yhteisö- ja perhehistorian suuntaan.

Sodasta ei ole kauan. Eräs Eliinan sukulaisista on taistellut kolmessa sodassa.

Sukututkimus on Eliinan mielestä hyvä harrastus siksikin, että se vie ajatukset pois kaikesta muusta. Jos tahtoo, pääsee vaikka lapsuuden paratiisiin – mummolaan.

– Ennen elämä oli yksinkertaisempaa, mutta usein kyllä työlästä ja vaatimatonta. Yhteisöllisyys oli tärkeämpää kuin nyt.

Tarina avautuu tiedonmuruista

Osa Eliinan tutkimuksista on tietokantoina. Hän näyttää tietokoneelta: on viuhkamaisia sukupuita ja vanhoja kirkonkirjoja sekä muita tiedostoja, jotka vaikuttavat aiheeseen perehtymättömästä käsittämättömiltä hieroglyfeiltä. Eliina on kolunnut arkistoja aikaansa säästämättä. 

– Mitä enemmän tutkin, sitä nälkäisemmäksi tulen. Ideoita uusiin tutkimuksiin riittää.

Sukulaisvauva saa hopeakupin, johon on kaiverrettu kaikkien tiedossa olevien esiäitien nimet.

Ohessa on syntynyt teoksia ja kuvakirjoja, joissa vuosilukutietojen lisäksi on tarkkoja kuvauksia eri aikakausista, ihmisten elinoloista ja paikkakunnista – Suomen historiaa parhaimmillaan.

– On hienoa tehdä johtopäätöksiä. Tiedonmurusista syntyy jonkun ihmisen tai suvun tarina. On tietysti hyväksyttävä sekin, että kaikkea tietoa ei voi löytää.

"On tärkeä tietää, miksi on sellainen kuin on."

Isänsä äidin romanttisten rakkauskirjeiden pohjalta Eliina on tehnyt osin fiktiivisen artikkelisarjan.

– Sen jälkeen halusin paremmin ymmärtää Suomen sotia. Tein Isien ja poikien sodat -kirjan. Ja monta muuta. Sotahistoria on myös yksilön ja perheen historiaa – haavoja, jotka vaikuttavat myöhempiin sukupolviin.

Tieto lohduttaa

Psykoterapeuttina Eliinaa kiinnostaa, miten luonteenpiirteet siirtyvät sukupolvelta toiselle, miten perheen arvot vaikuttavat lapsiin.

– On tärkeä tietää, miksi on sellainen kuin on. Vaikka pitäisi joitakin ominaisuuksiaan huonoina, ne voi hyväksyä, kun saa tietää, että ne ovat kulkeneet suvussa. Tieto tuo lohtua.

– Sukumme naiset ovat määrätietoisia ja hyviä organisoimaan. Ehkä vuonna 1644 syntyneessä Maria Krekontyttäressä on jotakin samaa kuin minussa. 

Eliinan äidinpuoleiset juuret ovat Kauhajoella ja Ilmajoella. Isän suku on Savosta. Suvussa on paljon talollisia, kun taas hänen miehensä suvussa on torppareita ja työläisiä.

– Meidän arjessamme nämä erot eivät enää näy. Ehkä minut on kasvatettu vähän ankarammin kuin mieheni.

Onko mistään sukuhaarasta löytynyt karmeita murhamiehiä?

– Ei, mutta paljon työteliäitä, tavallisia ihmisiä ja kovaa elämää eläneitä perheitä. Esi-isistäni löytyy kyllä 1500-luvun lopulla elänyt kapinajohtaja, nuijamiesten päällikkö Jaakko Ilkka.

Sukututkija tarvitsee mielikuvitusta ja usein myös salapoliisin taitoja.

Artikkeli on alun perin julkaistu ET-lehden numerossa 3/2015.