Ensikertalaisen yllätysten vaellus Ruotsissa – koirallakin oma rinkka

En ollut koskaan sovittanut vaelluskenkiä saati kävellyt maastossa muualle kuin mustikkaan.

Aion osallistua ruotsalaisen retkeilyvarusteyrityksen suosittuun vaellustapahtumaan ja kävellä noin 40 kilometriä, viikon tapahtuman kaksi viimeistä päivää.

Kiirunasta ajan bussilla Nikkaluoktan kylään. Lounastamme yhdessä muiden osallistujien kanssa ja saan käteeni lainarinkan, johon voin pakata varusteeni. Koiravaljakkoretkiä järjestävä ruotsalainen Ann auttaa minua: lämpimiä paitoja tarvitaan mukaan kuulemma vain yksi ja varalle riittää yksi aluskerrasto. Onneksi deodorantti saa jäädä.

Kirjoittaja Pia Hollo ensivaelluksellaan.

Ihmisen pienuus korostuu Alesjauren karussa maastossa. Vuoren rinnettä ylöspäin liikkuu ihmisletkoja kuin muurahaisjonoja. Siellä kaukana kävelijät koluavat kuvankaunista, upean vehreää maisemaa.

Minut on lennätetty Nikkaluoktasta tänne helikopterilla. Elämäni ensimmäisen kopterilennon jälkeen olen valmis kohtaamaan mitä vain. Kärsin korkeanpaikankammosta, joten heiluva lento nostaa myös adrenaliinitasoni korkealle. Kaikki tuntuu uudelta ja jännittävältä. En tunne seurueestamme vielä ketään.

Nuorekas äiti Norjasta on taivutellut seurakseen 18-vuotiaan tyttärensä. Norjasta tulevat myös puheliaat ystävättäret, jotka ovat voittaneet matkansa arvonnasta. Lisäksi mukana on kourallinen keski-ikäisiä miehiä Saksasta ja Puolasta sekä hulvaton humoristi Englannista, kokeneita vaeltajia. Yksi laumamme johtajista on Ruotsin armeijallekin työskennellyt tunnettu eräopas Johan Skullman.

– Googlaa se Skullmann, se kantaa sua, jos et jaksa kävellä, oli mieheni rohkaissut ennen reissua.

Kiora kantoi omat vaellusvarusteensa mukisematta koko matkan.

Peruskunnolla pärjää

Jägermeister-pulloa kummempaa viihdykettä kenelläkään ei ole mukana, joten on aikaa keskittyä tutustumiseen. Tunturissa kaikki ovat kavereita keskenään, huumoria riittää.

Majoitumme Allesjauren retkeilymajaan. Suurin osa osallistujista nukkuu kuitenkin pienien mustien ötökkäparvien ympäröimissä teltoissa. Tuhdin aamiaisen jälkeen saamme vihdoin vaelluskengille käyttöä. Suunta on pohjoiseen.

Etukäteen katselemissani valokuvissa ihmiset kävelivät reippaina isoilla niityillä. Ja vihreyttähän riittää. Osan matkasta kuljemme heinikossa pitkospuita, toisen mokoman karua ja kivikkoista vuorta ylös ja alas.

Kansallispuistossa voi majoittua muutenkin kuin telttaan.

Kivet ovat pääosin kahden nyrkin kokoisia ja sitä suurempia. Maasto ei sinänsä ole vaikeakulkuista, mutta kokemattomat nilkat ovat kovilla. Ensikertalaisen kannattaakin harjaannuttaa jalkojaan maastossa etukäteen. Hyvällä peruskunnolla pärjää kyllä.

Kivi nimeltä Facebook

Tyhmintä on lähteä matkaan upouusilla vaelluskengillä, kuten minä tein. Kenkäni, Hanwagin Tatrat, osoittautuvat kuitenkin lyömättömäksi valinnaksi. En saa yhtään hiertymää tai rakkoa.

Rakkolaastari pitää kuulemma panna rakon päälle heti, kun tulee pienikin tuntemus kengän hiertämisestä. Muuten on jo liian myöhäistä.

Ulkomaailmaan en voi pitää yhteyttä, sillä gsm-verkkoa ei ole. Reitin varrella Allesjauren tietämillä on kivi, jonka nimi on Facebook. Meille kerrotaan, että lapset kiipeävät mäen päällä jököttävälle kivelle paremman kuuluvuuden toivossa. En tiedä, toimiiko kikka, sillä en ehdi kokeilla.

Vaellussauvojen avulla jaksaa paremmin.

Tauko sosiaalisesta mediasta tekee hyvää, mutta tottumuksesta kaivan puhelinta taskusta vähän väliä. Ikuistan talteen komeita maisemia.

Toisin kuin kotipuolessa ennen matkaa, enää en pelkää, etten saa puhelimella apua, jos jotain tapahtuu. Tunturiin on tultu nauttimaan retkeilystä. Huolet eivät kuulu kuvioon.

Retkivarusteet, joille olen koko ikäni nyrpistellyt nenääni, alkavat näyttää hiukan haluttavammilta. Ehkä minuun on sittenkin piiloutunut pieni eräihminen.

Poroja, uintia ja innostusta

Matkan kohokohta minulle on kokea, miten paljon voimaa luonnossa liikkuminen antaa. Tekee hyvää tuulettua kirjaimellisesti!

Paikoitellen on vaikea uskoa, että todellakin itse kävelen tässä postikorttimaisemassa, en vain katsele. Malttamattomana haluan innostuksissani paahtaa reitin loppuun samalta seisomalta. Onneksi on viisaampia opastamassa. Ilman verensokeria nostattavia lounastaukoja matkanteko saattaa tyssätä lyhyeen. Nautimme välipaloja ja retkiruokaa pussista.

Naali eli napakettu sattuu retkeilijän reitille vain harvoin.

Koko reissun ajan tunnen vatsassa pientä kutkuttavaa jännitystä siitä, mitä nähtävää tai hauskaa kuultavaa seuraavan mutkan takana odottaa.

Lukuisia porojen laidunmaita nähtyäni pääsemme vihdoin iltapäivällä perille Kieronin tarkistuspisteelle. Pisteillä ilmoittautumisella varmistetaan, ettei kukaan vaeltajista pääse eksymään. Lisäksi tarjolla oli yllätys - ohukaisia hillolla ja kermavaahdolla, nam!

Muutamat jaksavat vielä lähteä kahden kilometrin päähän järvelle uimaan. Minä jään leirinuotiolle syömään taivaallisen makuista kuivattua poronlihaa.

Joka vuosi elokuussa järjestettävään Fjällräven Classic -vaellukseen osallistuu yli 2 000 ihmistä yli 30:stä maasta. Oman teltan vieressä on parhaimmillaan tai pahimmillaan kymmeniä muita retkikuntia.

Vaikka festarimeiningistä ei ole kyse, suosittelen herkkäunisille korvatulppia. Minä jaan telttani Cajsan kanssa. Hän ei onneksi herää, vaikka kömmin kahisevaan makuupussiini iltanuotiolta vasta tähtien tuikkiessa.

Kivikkoiset vuorenrinteet vaihtuvat matkan edetessä avotunturiksi ja vihreäksi lehtimetsäksi.

Aamulla lähdemme Abiskoon. Kovakuntoisimmat juoksevat ja jotkut viilettävät ohitsemme maastopyörillä.

Tunnen olevani aloittelijatasolla. Upouudet varusteet eivät auta.

Osa kävelijöistä helpottaa matkantekoa käyttämällä teleskooppivartisia kävelysauvoja. Ne jakavat painoa pois polvilta etenkin alamäissä. Minäkin hankin sauvat etukäteen saamani tarvikelistan mukaisesti, mutten oikein päässyt jyvälle niiden käytöstä. Olisi tietysti voinut treenata etukäteen.

Tutustuminen on oleellista

Jos joku kuulee lähistöllä olevista muista suomalaisista, saan saman tien puskaradion kautta tiedon ja kehotuksen lähteä tervehtimään heitä. Tepsutan tuntemattomaan telttaan katsomaan maanmiehiäni. Arvatkaa, olisinko toiminut näin Suomessa? No en, eihän tuntemattomien telttaan noin vain mennä.

Vastassani on ulkomailla asuva suomalaismies, joka on liikkeellä amerikkalaisen vaimonsa kanssa. Loput suomalaiset löytyvät nuotiopaikalta ja tarkistuspisteiltä, joissa voi täyttää rinkkoja ruualla ja varusteilla. Suhteiden luominen ja uusiin ihmisiin tutustuminen onkin iso osa tapahtumaa.

Päivässä kävellään noin 20 kilometriä. Se ei ole kummoinenkaan matka tietä pitkin, mutta maastossa eteneminen on hitaampaa. Pitää katsoa jalkoihinsa, jottei kompastu tai astu vaikka pienen hiiren päälle.

Samaan aikaan olisi ihanaa myös ihastella vaihtuvia maisemia.

Reitillä voi nähdä upeita näkyjä myös taivaalla.

Sopii kaikille

Suosittelen vaellusta kaikille, paitsi marisijoille. Lapset ja koirat pärjäävät mukana, jos intoa luonnossa liikkumiseen löytyy. Kantotaakkaa helpottaa, että juomakelpoista vettä saa puroista matkan varrella.

Ilmat suosivat ja aurinko paistaa. Vasta viimeisillä kilometreillä alkaa koko yön kestävä rankkasade. Maalissa alkavat ulkoilmabileet, joissa kaikkia vaeltajia juhlittiin voittajina bändin, ruoan, juoman ja tanssin kera.

Hienointa on huomata luontoon ja vaeltamiseen liittyvät ennakkoluuloni turhiksi.

Vaellustapahtuma on erinomainen tilaisuus herätellä omaa retkeilyharrastusta. Tapahtuman päätarkoituksena onkin innostaa ja opettaa osallistujia omatoimiseen retkeilyyn.

Keskiyön aurinko loistaa Abiskossa 17.6.–19.7.

Artikkeli on julkaistu ET Matkaopas -lehden numerossa 2/2016.