Lapsuusmaisemat nostavat muistoja pintaan, synnyinseudun murre pyrkii esiin ja tavat tuntuvat tutuilta. Kotiseutu voi olla tärkeä osa identiteettiä, vaikka sieltä olisi ollut poissa kymmeniä vuosia.
Puhelu tai reissu kotiseudulle sen paljastaa: murre nousee esiin ja yhtäkkiä minä tai mä saattaakin taas olla mie, miä tai mää.
Kotikulmien vaikutusta itseen ei välttämättä tule edes ajatelleeksi, ennen kuin käy tai asuu muualla. Toisaalla huomaa, että täällähän puhutaan eri tavalla ja tehdään asiat toisin kuin mihin on tottunut. Mettä onkin mehtä ja pöydässä outoa makkaraa.
– Kotiseutu on olennainen osa identiteettiä, sanoo Helsingin yliopiston tutkijatohtori Joni Vainikka, joka on tutkinut juuri maantieteeseen liittyviä identiteettikysymyksiä.
Kotiseutu määrittelee ihmisen perusasetukset.
Se, mistä olemme lähtöisin, kertoo paljon enemmän kuin vain sen, missä kotitalo sijaitsee tai on joskus sijainnut.
– Voisi sanoa, että alue on ikään kuin yhteinen nimittäjä tai leima identiteetin palasille: näin täällä meillä tehdään asiat.
Kotiseutu määrittelee ihmisen perusasetukset: millaiseen maisemaan totumme, miten paikasta toiseen liikutaan tai millaiset suhteet ympärillä oleviin ihmisiin on.
Monelle synnyinseutu ja lapsuuden maisemat ovat asuinpaikoista se tärkein.
– Lapsuusvuodet ovat identiteetin muodostumisen kannalta avainvuosia. Ne ovat yleensä vahvimpia myös kotiseutuidentiteetin muodostumisessa: kiinnitymme sinne, missä olemme oppineet jäsentämään maailmaa ja mistä meillä on positiivisia muistoja, Vainikka sanoo.
Ei siis mikään ihme, että moni eläisi lapsuuden kesiä mielellään uudestaan.
Tietyissä Pohjanmaan kunnissa yli 60 prosenttia asukkaista asui synnyinalueellaan.
Suomalaisista vajaa puolet asuu alueella, jolla on syntynyt.
Vankimmin näytetään pysyvän tietyissä Pohjanmaan rannikkokunnissa, kuten Luodossa, Oulussa ja Maalahdella. Näissä kunnissa yli 60 prosenttia asukkaista asui synnyinalueellaan.
Vähiten syntymäalueellaan asuvia oli Pelkosenniemellä.
Vähiten, noin 20 prosenttia, syntymäalueellaan asuvia oli Lapin maakunnassa sijaitsevalla Pelkosenniemellä, selviää Tilastokeskuksen tilastoista.
Se, mistä päin Suomea on kotoisin, vaikuttaa myös siihen, kuinka vahvasti synnyinseutu koetaan osaksi omaa identiteettiä. Ville Pitkäsen ja Jussi Westisen vuonna 2018 tekemän tutkimuksen mukaan Lapissa, Kainuussa ja Etelä-Karjalassa lapsuuden maakunta on isompi osa identiteettiä kuin muualla maassa.
Vahvan identiteetin maakuntia yhdistävät tietyt tekijät.
Ne ovat usein vanhoja historiallisia maakuntia Suomen rajaseuduilla. Siellä miet ja siet, ruokaperinteet ja omat tavat toimia ovat päässeet kukoistamaan rauhassa ja pitkään.
Myös kieli voi korostaa identiteettiä, mikä näkyy etenkin Rannikko-Pohjanmaan ja Etelä-Pohjanmaan suhteissa. Vieritysten on suomen- ja ruotsinkielisiä kuntia.
Päijät-Hämeessä omaleimaisuutta ja tärkeyden tunnetta ei ole samalla tavalla syntynyt.
Päijät-Hämeessä kasvaneet taas kokivat synnyinalueen merkityksen vähäisimmäksi. Juuri Päijät-Häme on maakunnista kaikista nuorin, minkä lisäksi se sijaitsee idän ja lännen välissä. Siksi omaleimaisuutta ja tärkeyden tunnetta ei ole samalla tavalla syntynyt.
– Toisaalta päijäthämäläinen identiteetin kieltäminenkin voi olla yksi identiteetin muoto.
Kotiseutuidentiteettiin vaikuttaa myös se, millaisia työpaikkoja seudulla on ollut.
Eteläkarjalainen voi korostaa sitä, että meillä päin ollaan kovia puhumaan.
Paikallishistoriasta voi kummuta vaikkapa lämmin luontosuhde tai ajatus siitä, että naapuripitäjässä asuu vähän hölmöä väkeä. Eteläkarjalainen taas saattaa itsekin päätyä korostamaan sitä, että meillä päin ollaan kovia puhumaan.
Myös sillä on väliä, mikä lehti aamulla on tupsahtanut postiluukusta. Niistä lähtökohdista oma maailmankuva on alkanut kehittyä.
– Lehdissä on toki samoja asioita, mutta aika paljon myös sävyeroja. Niiden on tarkoitus puhutella niitä ihmisiä, jotka alueella asuvat.
Synnyinseutu voi pysyä osana identiteettiä, vaikka sieltä olisi ollut pois vuosikymmeniä.
Harva maakuntien pikkupaikkakunnilta Helsinkiin, Turkuun tai Ouluun muuttanut kertoisi olevansa kotoisin sieltä.
Vainikan mukaan esimerkiksi Turussa elää sanonta, jonka mukaan ei-syntyperäisen pitää olla asunut Turussa 50 vuotta, jotta voi sanoa olevansa turkulainen.
– Siinä on ehkä sellainen psykologia taustalla, että jätämme vahvimman osan identiteetistä niille, jotka ovat syntyperäisiä paikkakuntalaisia.
Heimoon kuuluminen on selvästi tärkeämpää yli 60-vuotiaille kuin sitä nuoremmille.
Synnyinseutu on tutkimusten mukaan yhtä tärkeä omalle identiteetille kaiken ikäisillä.
Niin sanottuun heimoon eli vaikkapa savolaisiin tai hämäläisiin kuuluminen on kuitenkin selvästi tärkeämpää yli 60-vuotiaille kuin sitä nuoremmille. Vanhemmalla iällä moni pohtii omia juuriaan, ja silloin oman suvun historia voikin tulla entistäkin tärkeämmiksi.
Joni Vainikka on Helsingin yliopiston Geotieteiden ja maantieteen tutkijatohtori. Hän on tutkinut muun muassa maantieteeseen liittyviä identiteettikysymyksiä. Vainikan omat sukujuuret ovat Etelä-Karjalassa, ja hän kokee olevansa kotoisin Lappeenrannasta.
Juttu on julkaistu kokonaisuudessaan ET-lehdessä 14/23. Tilaajana voit lukea sen myös täällä. Jos et ole vielä ET-lehden tilaaja, tutustu digilehdet.fi-palveluun tai tilaa lehti täältä.
