Sukutilalla asuva Hannu, 63: ”Olen ikkunastani nähnyt, kuinka maaseutu hiljenee”

Sieluni silmin näen heinäseipäät tuolla pellolla. On kuuma kesäillan tunnelma. Heinäseipäiden rivit ovat komeita ja suoria, ja niitä on koko pelto täynnä.

Silloin, kun olin pieni poika, lehmät laidunsivat pellolla. Kun ne kulkivat navettaan, aidan viereen tuli polku, joka oli parempi kuin Kylmäkosken kunnan urheilukentän pohja. Siinä pystyi ottamaan 60 metrin aikoja tosi hyvin. Urheilimme sisarusteni kanssa jatkuvasti.

Naapurissakin oli maatila, jossa oli lapsia. Heidän latonsa takana, tuolla meidän peltomme reunassa, oli pieni alue, jota kukaan ei tarvinnut.

Lehmien tallomalla polulla oli parempi juosta kuin urheilukentällä.

Vasaroimme sinne kunnon rakennustyyliin jämälaudoista kaksikerroksisen majan, jossa oli kuisti.

Tein pellolla myös töitä. Kaikki tekivät. Kolmen-neljäntoista vanhana kitkin todella paljon rikkakasveja sokerijuurikaspellosta.

Vaikka kaikki hommat eivät tuntuneet silloin mukavilta, nyt läikähtelee lämpimästi, kun niitä ajattelen.

Vaikka meillä on ikkunoita vähän joka suuntaan, tämä peltonäkymä on kaikkein rakkain.

Evakkojen rakentama talo

Isäni perhe tuli evakkona Karjalasta, ja he rakensivat tämän talon. Äitini oli kotoisin tästä ihan läheltä. He perustivat perheen, ja meitä oli viisi lasta porukassa ja mummokin talossa.

Viljelimme ja meillä oli myös lypsykarjaa. Ensin lehmiä oli alle kymmenen, mutta navetta koneellistui, ja pian lehmiä oli melkein parikymmentä.

Nyt ajatellen tila oli kovin pieni, mutta siihen aikaan tämä oli ihan kohtuullisen kokoinen. Maatila elätti koko perheen. Ei tarvinnut käydä muualla töissä.

Nyt ajatellen tila oli pieni, mutta siihen aikaan ihan kohtuullisen kokoinen.

Kun vanhempi veljeni lähti töihin toisaalle, oletettiin, että minä jatkan maatilan pitoa. Ajattelin, että kai se sitten on meikäläisen homma.

En aloittanut ihan heti. Pääsin opiskelemaan maatalous-metsätieteelliseen, vietin Helsingissä seitsemän vuotta opiskelijaelämää ja tapasin tulevan vaimoni.

Vuonna 1988 tulimme opiskelijavapun jälkeen tänne valmiiseen taloon. Kaikki tavaramme mahtuivat yhteen avolava-autoon.

Aina, kun sato oli saatu talteen, olo oli hieno.

Heinäkuussa syntyi poikavauva, ja myöhemmin saimme myös toisen pojan.

Lehmien pitämisen lopetimme nopeasti, sillä olin päivätöissä silloisessa Maatalouden tutkimuskeskuksessa.

Viljelemistä jatkoimme. Oli se aikamoista. Heinät piti saada korjattua kuivina pellolta suurin piirtein päivässä. Silti aina, kun sato oli saatu talteen, olo oli hieno.

Nyt pellot ovat olleet vuokrattuina jo yli kymmenen vuotta. Niillä kasvaa nättiä keltaista vehnää.

Maisema muuttuu

Pelto muuttuu koko ajan. En voi olla katsomatta maisemaa myös viljelijän silmin ja tutkijana.

Muutama vuosi sitten kaadoimme suuren pihakuusemme, jonka oksilla olin kiipeillyt pienenä poikana. Se roskasi, ja vaimo oli tottunut avaraan maisemaan.

Pelkäsin, että alan haikailla kuusen perään, sillä olen romanttinen luonne. Yllättäen niin ei käynyt. Kuusi sai mennä, ajat muuttuvat.

Kuusi sai mennä, ajat muuttuvat.

Kaikkea en silti kestäisi. Minulle moottoritie olisi liikaa. Kirjoitan maalaistrilogiaa, jossa maatilan viereen rakennetaan moottoritie.

Kun 1980- ja 1990-lukujen taitteessa tänne suunniteltiin moottoritietä, sanoin vaimolle, että jos lähelle tulee tie, me lähdemme.

Kun katson tätä maisemaa, ajattelen toisinaan haikein mielin kaikkea sitä, mitä täällä oli aiemmin. Nyt en näe ikkunasta lapsia tai eläviä maatiloja.

Ennen, kun kerättiin heinää, ihmiset tulivat talkoisiin mukaan. Sellaista yhdessä tekemistä ei enää ole. Sitä kaipaan.

Jutun voi lukea kokonaan ET-lehden numerosta 19/2023. Tilaajana voit lukea sen täältä. Jos et vielä ole tilaaja, tutustu Digilehdet.fi-palveluun.