Kasvitieteilijä Sinikka Piipon piha on puukuiskaajan pakopaikka

Kasvitieteilijä ja tietokirjailija Sinikka Piipon puutarha sijaitsee aivan tavallisella helsinkiläisellä pientaloalueella, mutta sen suurten puiden suojassa tuntuu kuin kulkisi jonkinlaisessa aikuisten satumetsässä.

Luonnonläheisessä puutarhassa kasvaa yli 40 puulajia – ikivanhoja omenapuita, vaahteroita, koivuja, katajia ja valtavasti nuoria saarnien taimia, joiden emokasvit Sinikka toi aikoinaan tutkimusmatkalta Ahvenanmaalta.

Puiden alla levittäytyy vihreä matto aluskasvillisuutta. Sen kuteina on monipuolinen sekoitus luonnonlajeja ja perinteisiä puutarhakasveja, esimerkiksi litulaukkoja, jalokiurunkannuksia, kotkansiipiä ja mukulaleinikkejä. Joku ehkä kutsuisi suurta osaa niistä rikkakasveiksi, mutta Sinikka ei koskaan tekisi niin.

”Ajatus rikkaruohoista on kaukana minun maailmastani.”

– Ajatus rikkaruohoista on niin vieras ja kaukana minun maailmastani. Törmään usein siihen, että ihmisillä on tosi kovia asenteita kasveja kohtaan. Varsinkin puita vihataan ihan hirveästi. Sanotaan, että ne varjostavat, roskaavat ja pudottavat lehtiään.

Puiden myötä puutarhoihin päätyy myös asumaan ja vierailemaan oravia, lintuja ja muita luonnoneläimiä. Sinikkaa kummastuttaa, että monet suhtautuvat niihinkin yllättävän raivokkaasti. Eläinten pelätään esimerkiksi sottaavan tai tuhoavan talon rakenteita.

Sinikalle eläimet ovat tärkeä osa puutarhaelämystä. Lintuja ja oravia varten on jatkuva maapähkinä- ja juomatarjoilu. Siilit saavat sapuskaksi kissojen märkäruokaa. Suihkulähteeseen on aseteltu lautoja, joita pitkin veden varaan joutuneet eläimet pääsevät pelastautumaan kuivalle maalle. Pienempiä eliöitä varten puutarhasta löytyy runsaasti lahopuuta.

Lapsuudessa puutarha oli työleiri

Sinikan lapsuudessa 1950- ja 1960-luvuilla puutarha oli aivan erilainen, sillä Piipot viljelivät itse kaiken mahdollisen. 

– Se oli ihan pelkkää työtä, voi hyvät hyttyset sentään! Aina piti olla poimimassa jotakin tai tehdä muita puutarhatöitä. Muistan yhä, kuinka äitiä ärsytti, että minun oli kauhean vaikea kitkeä mitään. Kasvit ovat aina olleet minulle niin tärkeitä.

Karviaispensaiden tilalle ei istutettu uusia taimia vaan puita.

Loppujen lopuksi ehkä koko perheelle oli helpotus, että eräänä vuonna myyrät kalusivat kaikki karviaispensaat paljaiksi. Tuhottujen tilalle ei enää istutettu uusia taimia. Sen sijaan Sinikan isä alkoi istuttaa tontille puita.

Sinikan suhde kasvimaailmaan syveni, kun hän sai 18-vuotiaana voimakkaan kaikkinaisen yhteyden kokemuksen. Sen myötä Sinikka ryhtyi kasvissyöjäksi ja päätti, että hänen aikanaan puutarhasta ei katkaistaisi yhtäkään oksaa.

Hän alkoi opiskella biologiaa Helsingin yliopistossa. Jo tuolloin suhde kasveihin tuntui tieteellisen kiinnostuksen lisäksi myös jollakin tavalla henkiseltä, mutta Sinikka päätti pitää sen puolen itsestään visusti piilossa. Henkisyys ei vaikuttanut sopivan yhteen tieteen maailman kanssa. Hän kuitenkin opiskeli vapaa-ajallaan ”sen toisen puolen juttuja”, kuten taijita ja meditaatiota. Tiedeurallaan hän eteni professoriksi.

Tämä on ote ET-lehdessä 8/2024 julkaistusta jutusta, jossa Sinikka Piippo kertoo myös esimerkiksi siitä, millainen merkitys puilla on rauhoittumiselle. Tilaajana voit lukea koko jutun täältä. Jos et ole tilaaja, tutustu digilehdet.fi-palveluun tai tee tilaus tästä.