Laulaja Kake Randelin: ”Enneunia en pysty selittämään, mutta kieltämäänkään niitä en voi ruveta”

Kake Randelin, 70, istuu keikka-autonsa ratissa. Hän on lähes 50 vuotta maata kiertänyt iskelmälaulaja ja entinen rallikuski.

– Nuorempana ajoin kerran keikalle pohjoiseen ja yöllä takaisin. Jossain 400 kilsan kohdalla alkoi nukuttaa. Mielessäni pyysin, että oi taivas, anna kyytiini liftari, jotta pysyn hereillä. Sitten näin: liftari! Pysäytin auton. Perkule se olikin postilaatikko. Olin varma, että postilaatikko oli nostanut mulle just peukkua.

Siinä kohtaa kun muilta loppuu usko, Kake Randelinilla vasta alkaa.

Sen jälkeen Kake ei ole ajanut umpiväsyneenä. Ainakaan usein.

– Yksin täällä ei pärjää kukaan. Uskon, että jokaisella on oma suojelusenkeli. Minunkin vierelläni on koko ajan kulkenut joku. Jos ei olisi kulkenut, olisin jo ajat sitten poistunut tältä tontilta, Kake sanoo.

– Siksi sanonkin aina: siinä kohtaa kun muilta loppuu usko, Kake Randelinilla vasta alkaa. Ja nyt puhun henkimaailmasta. Siitä, mitä voi olla tässä ympärillämme.

Tavallinen Kake

Huoltoasemalla Kake valitsee voisarven ja ottaa kahvin.

– Olen hirveän tavallinen. Sama tavallinen Kake pienestä asti. Ja tiedätkö, en ole koskaan halunnut olla mikään muu. Olen aina halunnut olla minä.

Vuonna 1979 Kake osallistui Syksyn sävel -kilpailuun kappaleella En unta saa. Hän oli 24-vuotias, tuntematon aloittelija. Kappale ei päässyt jatkoon.

Sen jälkeen Kake näki unen. Unessa hän istui taksissa Helsingissä. Taksi vei hänet läpi teollisuusalueen ja pysähtyi erään rakennuksen eteen. ”Tässä se on", sanoi kuski.

Kake astui rakennukseen. Siinä vaiheessa hän ei ollut koskaan käynyt oikeasti Helsingissä.

Pian kisasta pudonnut kappale esitettiin Syksyn sävelen karsitut -ohjelmassa. Sen jälkeen puhelin pirahti. Kakelle tarjottiin levytyssopimusta. Kake lähti Helsinkiin allekirjoittamaan sitä. Asemalta hän otti taksin. Taksi vei läpi teollisuusalueen ja kuski sanoi, että tässä se on. Kaikki meni kuten unessa.

Rakennus oli levytysstudio Pitäjänmäen teollisuusalueella.

– Se oli enneuni. Käsittämätön. Enneunia olen nähnyt sen jälkeen muitakin, mutta niitä en lähde nyt avaamaan. Jotkut kieltävät kaiken tuollaisen, jotkut aistivat herkemmin. Kuulun herkkiin.

Elämä ja enneunet ovat saaneet Kaken vakuuttumaan siitä, että ihmisen sielu, kunkin energia, pysyy. Se ei katoa, vaikka elämä päättyisi.

Enneunia en pysty selittämään. Kukaan ei pysty. Mutta kieltämäänkään en niitä voi ruveta.

– Siksi uskon enkeleihin. Ajattelen, että ensimmäiseksi kun lähdemme täältä pois, meistä tulee omien lähimmäistemme enkeleitä. Mutta kirjoita nämä tarkasti. Etteivät ala puhua, että Randeliini on jättänyt päivälääkkeensä ottamatta.

Viimeinen halaus

Kake muistaa halauksen yhä. Hän oli nelivuotias ja seisoi kotona oven pielessä. Isä oli lähdössä. Kake halasi isää. Sen jälkeen isä lähti ovesta, meni sairaalaan eikä palannut. Aivoissa oli syöpäkasvaimia. Kuollessaan isä oli 49-vuotias.

Pitkillä automatkoilla Kakesta tuntuu, että joku suojelee vieressä. Siltä hänestä tuntuu myös lavalla.

– Uskon todella, että äitini ja isäni ovat pieniä suojelusenkeleitäni ja elävät matkassani mukana.

Tämä on lyhennelmä ET-lehdessä 4/2025 olleesta jutusta. Tilaajana voit lukea sen kokonaan täältä. Jos et vielä ole tilaaja, tutustu Digilehdet.fi-palveluun.