Tarja Holopainen kaatui polkupyörällä kotimatkalla ja löi päänsä. – Kesti kuukausia ennen kuin ymmärsin saaneeni aivovamman.
”Ei minulle mitään satu. Niin minä uskoin, enkä käyttänyt pyöräilykypärää, vaikka kuljin usein työmatkani pyörällä.
Tavallisena elokuun päivänä vuonna 2012 kuitenkin sattui. Pahasti.
”Löin pääni asvalttiin useita kertoja.”
Olin palaamassa kotiin Savon ammatti- ja aikuisopistosta, jossa työskentelin opettajana.
Kesken kotimatkan pyöränrengas osui tiessä olevaan kuoppaan, ja menetin pyöräni hallinnan. Kaatuessani löin pääni asvalttiin useita kertoja.
En muista kaatumisesta tai sitä edeltävistä hetkistä mitään, sillä menetin tajuntani.
Onneksi ohikulkija näki tilanteen ja hälytti paikalle ambulanssin, joka kiidätti minut Kuopion yliopistolliseen sairaalaan.
”Kalloni oli murtunut kolmesta kohtaa.”
Sairaalassa todettiin, että vammani olivat hengenvaarallisia. Kalloni oli murtunut kolmesta kohtaa ja minulla oli aivoverenvuoto.
Olin myös murtanut poski- ja solisluuni sekä saanut ruhjeita eri puolille kehoa.
”Varautukaa pahimpaan. Niin sisaruksilleni sanottiin.”
Varautukaa pahimpaan. Niin sisaruksilleni sanottiin, kun heille soitettiin sairaalasta.
Lääkärit olivat myös kertoneet, että jos selviän, olen mitä todennäköisemmin neliraajahalvaantunut.
”Kriittisintä oli aivopaineen nousu ja aivojen turvotus.”
Ensimmäiset vuorokaudet leikkauksen jälkeen olivat ratkaisevia. Kriittisintä oli aivopaineen nousu ja aivojen turvotus.
Kun aivopaine alkoi kolmen vuorokauden jälkeen tasaantua ja turvotus laskea, olin selvinnyt pahimmasta. Myös raajani olivat alkaneet liikkua.
Minua oli sen jälkeen herätelty usein, jotta en vaipuisi tajuttomuuteen. Muutaman päivän päästä aloin olla hereillä jo aika pitkiä aikoja.
”En oikein ymmärtänyt tilannettani.”
Halusin kotiin niin kovasti, että minut kotiutettiin jo muutaman viikon jälkeen. Paaritaksi vei minut miesystäväni ja hänen tyttärensä luokse Savonlinnaan.
En oikein ymmärtänyt vammojani ja tilannettani. Olin kotiutumisen jälkeen sanonut, että palaan töihin jo ensi viikolla. En käsittänyt, että minulla oli neljän kuukauden sairausloma.
”Pääkivut jatkuivat. Olin myös hyvin väsynyt.”
Vaikka päivät kuluivat, pääkivut jatkuivat. Olin myös hyvin väsynyt. Ajattelin sen johtuvan lääkkeistä. En ymmärtänyt tai suostunut ymmärtämään aivovammaani.
Odotin vain, että oloni paranisi, sairausloma loppuisi ja pääsisin takaisin töihin.
”Tuntui pahalta sanoa, että minulla on aivovamma.”
Tajusin ensimmäisen kerran kunnolla, että minulla on aivovamma, kun olin kuusi viikkoa kuntouksessa.
Sain jutella muiden eri tavoilla vammautuneiden kanssa, ja sillä oli suuri vaikutus. Ymmärsin, että minäkin voin jatkaa elämääni vammasta huolimatta. Silti tuntui aluksi pahalta sanoa ääneen, että minulla on aivovamma.
Eläkeläinen minusta tuli kesällä 2014. Vaikka olin valmistautunut asiaan, se tuntui pahalta. Olin sitä mieltä, että minulla olisi vielä ollut paljon annettavaa työelämälle.
”Aivovamma jätti monia pysyviä oireita.”
Aivovamma jätti minulle monia pysyviä oireita, joista yksi on henkinen ja fyysinen uupumus eli fatiikkiväsymys. Siitä seuraa esimerkiksi univaikeuksia, aloitekyvyttömyyttä ja muistin heikentymistä. Fatiikkiin ei auta normaali lepo, on vain odotettava sen loppumista.
Minulla on päänsärkyä sekä keskittymis- ja tasapainovaikeuksia. Erityisesti epätasaisella alustalla tai liukkailla kaduilla on oltava hyvin varovainen. Koska käsien ja jalkojen koordinoiminen vaikeaa, voin kompastella, kun menen portaita alaspäin.
”Aivovamma ei ole älyvamma.”
Pidän nykyään luentoja aivovammasta oman tarinani kautta. Puhun samalla aina pyöräilykypärän tärkeydestä.
Muistutan myös siitä, että vaikka saatan eksyä tutuissakin paikoissa, aivovamma ei ole älyvamma.”
Tämä on lyhennelmä ET-lehdessä 12/2025 julkaistusta jutusta. Tilaajana voit lukea sen kokonaan täältä. Jos et ole tilaaja, tutustu Digilehdet.fi-palveluun ja tilaa lehti tästä.
