Jotain muuta Kiinasta: Loikkaavan tiikerin rotko

Perjantai-iltana Kunmingissa, Yunnanin provinssin pääkaupungissa, nousemme kolmella kapealla vuoderivillä varustettuun yöbussiin.

Kyyti on meluisa, tunnelma ahdas. Makaan tupakasta pitävän kuskin takana, mutta uni ei tule ennen kuin kuski matkan puolivälissä ottaa lakisääteiset parin tunnin nokosensa.

Kuskin herättyä jatkamaan matkaa mietin puoliunessa, mahtaako mies pysyä ratin takana tolpillaan.

Kaunis Lijiang on kiinalaisittain pieni, reilun miljoonan asukkaan kaupunki. Aurinko nousee, vuorten takaa kajastaa punainen hehku. Marraskuinen aamu on raikkaan kirpeä, ilma tuntuu suurkaupunkiin tottuneen sieraimissa puhtaalta.

Varjossa hampaat vielä kalisevat, mutta auringossa voi jo ­riisua t-paitasilleen. En voisi toivoa parempaa säätä kahden päivän ­vaellusretkellemme.

Aamiaisemme koostuu näistä:
uppopaistettuja leipätikkuja,
pussitettua soijamaitoa ja
paistettuja nuudeleita kananmunan kera.

Ostamme kadunvarrelta aamiaista: uppopaistettuja leipätikkuja, pussitettua soijamaitoa, paistettuja nuudeleita kananmunan kera.

Neuvottelemme kohtuuhintaisen minibussin kuljettamaan meidät Lijiangista Qiaotouhun, josta alkaa matkamme kohti Loikkaavan tiikerin rotkoa. Parituntinen kyyti antaa esimakua tulevasta: kaunis lumihuippuinen vuori ei missään vaiheessa katoa näkyvistä.

Ostamme pääsyliput rotkoon ja tankkaamme itsemme tiibetiläisessä majatalossa: reilusti ruokaa ja vettä. Lähdemme vaeltamaan ­puolilta päivin, joten meidän pitäisi ehtiä puolimatkan majataloon ­reilusti ennen pimeää.

Ylöspäin kohoavalla reitillä riittää valkoisia vuorenhuippuja, ­vihreitä rinteitä ja maalaismaisemia. Jokilaaksossa virtaa Jinsha-joki, yksi mahtavan Jangtsen sivujoista.

Reitin varrella näkee useita viehättäviä majataloja.

28 mutkan nousu

Levähdyspaikoilta voi ostaa kävelykeppejä, hedelmiä, vettä, olutta – ja marihuanaa. Jos poltteluvälineitä ei sattunut mukaan, maalaisemäntä tarjoaa mandariinikiinaksi myös piippuja. Huume on Kiinassa kielletty, mutta valvonta ei näytä olevan maaseudulla järin tiukkaa. Kuitenkin huumausainerikkomuksesta voi saada jopa ­kuolemantuomion.

Nousu alkaa tuntua jaloissa. Polulla tulee vastaan naxi-paimenia hevosineen. Heikkona hetkenä paimenen voi palkata kuljettamaan itsensä tai rinkkansa pahimman nousun yli.

Loputtoman pitkä, ylöspäin kiemurteleva kivipolku on nimeltään 28 mutkaa. Se on viedä uskon, mutta viimein alkaa alamäki. Matka jatkuu hetken metsätaipaleena, ennen kuin maisemat muuttuvat jylhemmiksi.

Pimeä ehtii yllättää. Löydämme vain vaivoin puolimatkan maja–talolle. Korealaiset ovat jo varanneet mukavimmat huoneet, mutta meillekin riittää sänkyjä. Ulkona ilma on niin kirkas, että himmeätkin tähdet näkyvät selvästi.

Lämpimän suihkun jälkeen tilaamme pöydällisen kiinalaista ruokaa. Huone on kylmä, ulkona ulvoo kunnon vuoristotuuli ja yläkerran korealaisilla tuntuu riittävän puuhaa. Ihanan paksu peitto ja korvatulpat auttavat autuaaseen uneen.

Ilman turvakaiteita

Puolivälin majatalo tunnetaan vessoistaan, ja aamulla ­selviää, miksi. Ne ovat hyvin karuja – yksi seinillä erotettu, pitkä railo lattiassa – mutta nokkelasti rakennettu siten, että jokaisen kopin yhdeltä laidalta puuttuu seinä. Asioillaan voi samalla katsella rotkon upeaa vuorimaisemaa.

Kello kymmeneltä aurinko lämmittää jo kuumasti, eikä luvassa ole varjoa moneen tuntiin. Varustaudumme suojavoiteella ja ­sateen­varjoilla ja täytämme pullot vedellä.

Korealaiset ovat lähteneet jo aikaisemmin. Polulla kohtaamme vain kanjonin asukkaita.

Turvakaiteet puuttuvat, pudotus olisi kohtalokas. Kiinalaisen ­tilaston mukaan puoli tusinaa vaeltajaa on kohdannut loppunsa Loikkaavan ­tiikerin rotkolla.

Päätämme pysyä hengissä. Pienet vesiputoukset liplattavat, vastaan tulevien hevosten ja vuohien kauloissa kilisevät kellot. Rotkon pohjalla pauhaa villi joki, josta nousee usvaa.  

Naxi-heimoon kuuluva rouva myy kulkijoille välipalaa.

Suorinta tietä tikkailla?

Parin tunnin reippaan kävelyn jälkeen päädymme ­maantielle. Sen varrelta löytyy lisää majapaikkoja ja kulku kohteeseen, josta ­Loikkaavan tiikerin rotko on saanut nimensä. Vaikka pääsyliput on ostettu jo aikoja sitten, lähistön asukkaat haluavat hieman ylimääräistä siitä hyvästä, että käytämme heidän hoitamiaan polkuja.
Edessä on raskas lasku alas rotkon pohjalle, Loikkaavan tiikerin kivelle, josta tarinan mukaan metsästäjää paennut tiikeri loikkasi joen ylitse.

Aurinko paistaa, hiki virtaa. Matka alaspäin tuntuu jopa raskaammalta kuin aiemmat ylämäet. Polviin sattuu, ja askelten kanssa saa olla tarkkana. Lasku muuttuu yhä jyrkemmäksi, kun pitää valita pitemmän, turvallisen reitin ja päätä huimaavien, pystysuorien tikkaiden välillä. Jätämme järjen nimissä tikkaat niin sanottuun seuraavaan ­kertaan.

Rotkon pohjalla loikimme valtavia kivenlohkareita ­pitkin pauhaavan joen äärelle, missä vesi roiskuu ja matkakumppanien puhetta on hankala kuulla. Vain muutama tunti sitten kuuntelimme joen pauhua paljon, paljon korkeammalta.

Rotkon seinämät ovat alhaalta päin tarkasteltuna jyrkät ja komeat. Kuinka suuri työ on ollut hakata niihin kulkuväylät!

Parin väsyneen viimeisen vaellustunnin kuluttua pääsemme ­maalaiskylään, joka on nimetty Walnut Gardeniksi. Majatalosta tilaamme ­kylmät juomat ja minibussin takaisin Lijiangiin.

Sieltä paluu Kunmingiin sujuu mukavasti junalla. Vaatteet ovat ­likaiset ja kuivunut hiki on kovettanut hiukset. Jalkoja kolottaa, ja ­vitsit ontuvat.

Olemme juuri kokeneet yhden Kiinan upeimmista nähtävyyksistä.

Lisätietoa