Elli Pöyhönen ei ole puolessa vuosisadassa ehtinyt kyllästyä olohuoneestaan avautuvaan maisemaan.
Elli Pöyhönen ei ole puolessa vuosisadassa ehtinyt kyllästyä olohuoneestaan avautuvaan maisemaan.

Ihan heti ei uskoisi, että satavuotiaan elämään kuuluvat seurustelusuhde, kuumailmapallolennot ja itsenäinen asuminen. Elli Pöyhösen, 101, tapauksessa näin on.

Maanantaina on jumppa. Tiistaisin tulee siivooja. Keskiviikkona on jokaviikkoinen veteraanitapaaminen. Torstaina käy ”auttelija”, ja perjantaina hoitaja tulee laittamaan seuraavan viikon lääkkeet lokerikkoon. Viikonloput on varattu Valtelle.

Lokakuussa 101 vuotta täyttänyt Elli Pöyhönen asuu edelleen omassa kodissaan Jyväskylän keskustassa. Päivät täyttyvät toiminnasta niin, että hän joutuu etsimään kalenteristaan sopivaa haastatteluajankohtaa.

– Ehkä perjantai olisi paras, Elli toteaa lopulta.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Tapaamispaikaksi hän ehdottaa kirjastoa, johon on hänen luotaan sopiva parin korttelin kävelymatka. Jos aikoo elää yli satavuotiaaksi, kannattaa pysyä liikkeellä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Elli odottaa kirjaston aulassa. Hän on pukeutunut haastattelua varten vaaleansiniseen juhlamekkoon. Kädenpuristus on vahva ja hymy herkässä.

Kauppakoulusta alkuun

Ellin mukaan hänen pitkän ikänsä yksi salaisuus on tiiviisti yhteyttä pitänyt sisarusparvi, josta enää hän on elossa.

Elli syntyi pari kuukautta ennen itsenäistä Suomea Ilomantsin Möhköllä. Hän oli Pöyhösen perheen neljäs lapsi. Elli alkaa lausua kuin lorua.

Helvi, Anni, Onni, Elli, Ilmari, Rauha, Olavi, Eeva. Pojista tuli opettajia, tytöistä sairaanhoitajia paitsi Annista, joka oli töissä ­pankissa.

Äiti oli Lapualta ja metsätalousneuvojaisä Hankasalmen ”Niemisjärven Purrin Pöyhösiä”.

– Isä sai kuulla, että Karjalassa saa parempaa palkkaa, joten perhe muutti Ilomantsin Möhköön, jossa minä ja Ilmari synnyimme. Asuimme kartanonomaisessa pytingissä, jossa piti ylläpitää lämmintä huonetta kiertäville metsänhoitajille, muttei sentään täysi­hoidolla.

Nuorin sisko Eeva syntyi, kun Elli oli kymmenen vanha. Silloin perhe oli jo siirtynyt isän töiden perässä Jyväskylään, jonne valmistui komea punahonkainen omakotitalo vuonna 1930. Seuraavana vuonna Ellin isä kuoli suolisolmuun, vuosi ennen viisikymppisiään. Onneksi jäi sentään talo, jonka yläkertaan perhe siirtyi ja laittoi alakerran vuokralle.

Elli kävi tyttökoulun ja jatkoi sen jälkeen kauppakouluun.

– Minulla oli aika hyvin kiitettäviä.

Konttoriapulaisen paikka löytyi Gummerukselta, mutta sairaanhoitajasiskojen esimerkin innoittamana Ellikin suuntasi Kinkomaan sairaalaan Muurameen, jossa tarvittiin uutta henkilökuntaa. Hän houkutteli matkaan myös ystävänsä.

Minä olin perinyt äitini lapualaisuuden eikä sisuni antanut myöten lähteä.

Perillä selvisi, että nuorille naisille löytyisi kyllä töitä, mutta ei siltä osastolta, jolle he olivat kuvitelleet tulevansa. Työt alkaisivat seuraavana aamuna tuberkuloosiosastolla, jossa sairaanhoitajat tekivät työtä terveytensä hinnalla.

– Ystäväni lähti seuraavana aamuna kuuden bussilla takaisin Jyväskylään, mutta minä olin perinyt äitini lapualaisuuden eikä sisuni antanut myöten lähteä. Olin kuukauden Kinkomaalla, ja sieltä minut komennettiin Säynätsaloon tuberkuloosiosastolle.

Elli kohosi kuukaudessa kauppakoulupohjalta tuberkuloosiosaston osastonhoitajaksi, kun aiempi osastonhoitaja sairastui tuberkuloosiin.

– Hoidin sitä tehtävää seitsemän kuukautta, kunnes uusi osastohoitaja löytyi. Ei siinä auttanut muuta kuin miettiä ja oppia.

43 vuotta eläkkeellä


Kun ikää tulee, tärkeintä on järjestää joka päiväksi tekemistä, Elli Pöyhönen sanoo.
Kun ikää tulee, tärkeintä on järjestää joka päiväksi tekemistä, Elli Pöyhönen sanoo.

Sota-aikana ei enää paljon koulutuksia kyselty. Elli siirtyi ensin Valtion sytytintehtaalle ja sodan pitkittyessä toimistolotaksi ilmavoimien radiopataljoonaan Laatokan rannalle. Pataljoonaan kuului 300 venäjänkielentaitoista miestä, jotka kuuntelivat neuvostoliittolaisten radioliikennettä ja yrittävät avata heidän koodejaan.

Elli muistelee pataljoonan ihmeellistä yhteishenkeä ja luikauttaa näytteeksi säkeistön venäjänkielistä laulua, jonka hän oppi venäjää taitavilta työkavereiltaan. Elli oppi myös ”titaamaan” eli tulkitsemaan Morsen aakkosia.

Minua kutsuttiin myös äiteeksi, kun olin vanhin meistä lotista.

– Meillä oli kaikille salanimet, joilla puhuttelimme toisiamme. Minä olin Pen. Minua kutsuttiin myös äiteeksi, kun olin vanhin meistä lotista, melkein kolmekymppinen. Puoli kolmelta piti nousta joka aamu, mutta toista niin hienoa porukkaa ja aikaa ei ole tullut.

Kun sota loppui, pataljoona hajosi yhtä nopeasti kuin oli syntynytkin. Elli palasi hoitotyöhön ja suoritti apuhoitajan tutkinnon. Häntä työllistivät Viitasaaren kunnansairaala, Kalajoen sairaala, Jyväskylän kaupungin kunnalliskoti ja lopuksi Harjun sairaalan vuodeosasto, josta Elli jäi eläkkeelle 43 vuotta sitten vuonna 1975.

Elämän miehet

Elli valittelee, että viime aikoina muisti on alkanut heikentyä. Hän on ottanut mukaansa kasan valokuvia tarinoidensa tueksi. Ne nostavat muistot pintaan.

Meidän piti mennä kihloihin, mutta sitten Niilo kuoli.

– Naimisiin en koskaan mennyt. Tässä kuvassa on ylitulivartija Niilo, oikein hieno mies. Hänen kanssaan matkustelin ulkomailla. Meidän piti mennä kihloihin, mutta sitten hän kuoli.

Sitä ei kuitenkaan jouda suremaan, sillä seuraavan kuvan mies elää.

– Tässä on 97-vuotias Valte, jonka kanssa minä nykyisin seurustelen. Olemme seurustelleet 17 vuotta.

Valte löytyi, kun siskon mies suositteli lähellään asuvaa autonkorjaajaa.

Minä teen Valteelle yölläkin voileipiä, sillä heräämme pari kertaa yössä.

– Menin viemään sinne autoani tarkastukseen ennen katsastusta. Kun juttelimme, meillä olikin yhteisiä tuttuja. Siitä se alkoi.

Kolme vuotta sitten Valte sokeutui, mutta hän asuu edelleen omakotitalossaan, jossa Ellikin viettää viikonloput. Satavuotiaiden seurustelussa myös yöt ovat aktiivista aikaa.

– Minä teen hänelle yölläkin voileipiä, sillä heräämme pari kertaa yössä. Valte tykkää siitä, että leivälle pannaan vähän enemmän voita, ettei vain pikkuisen sivellä.

65 vuotta ratissa ilman kolaria

Autolla ajamisen Elli lopetti viisi vuotta sitten 95-vuotiaana. Hän ajoi ajokortin sodan jälkeen kolmekymppisenä vähän ex tempore. Hänen työkaverinsa kertoi, että tytär pitäisi saada autokouluun.

– Ehdotin, että mennään töiden jälkeen kysymään, mitä se autokoulu maksaa. Seuraavana päivänä minut haettiin kotoa ensimmäiselle ajo­tunnilleni.

Ellin rakkaimmat autot ovat olleet Morris Mini ja sitä seurannut ”suurempi auto” Datsun 100A.

Luulen, että perhe on ollut pitkän ikäni salaisuus.

– 65 vuodessa en ajanut yhtään kolaria.

Elli kävi autolla mökillään Korpilahdella ja sukulaisissa eri puolilla Suomea.

– Juhlimme aina yhdessä kaikkien sisarusteni nimipäivät, mutta viimeinen sisko kuoli viime keväänä. Luulen, että perhe on ollut pitkän ikäni salaisuus. Kaikki sisarukseni olivat niin erikoisia ihmisiä.

Myös ulkomailla on tullut käytyä, siitä todistaa seuraava kuva.

– Tuossa on Jeesuksen hauta.

”Olen ihmeen terve”

Satavuotiaaksi eläminen oli harvinaista vielä siihen aikaan, kun Elli jäi eläkkeelle. Vuonna 1970 sata vuotta täyttäneitä oli vain parikymmentä. Sen jälkeen määrä on tuplaantunut noin kymmenen vuoden välein.

Tämä vuoden alussa Suomessa oli 870 yli satavuotiasta. Heistä 359 vietti Ellin tavoin yhteisiä satavuotisjuhlia itsenäisen Suomen kanssa.

Eliniänodote on kasvanut viimeiset pari sataa vuotta, mutta pitkään sitä selitti lapsikuolleisuuden väheneminen. Elli on hyvä esimerkki siitä kehityksestä, joka tuottaa yhä enemmän erittäin vanhoja ihmisiä: ruokaa on enemmän, työt turvallisempia, asunnot puhtaampia ja yhä useampi vanhuusiän tauti hoidettavissa.

Keskisuomalaisen näen lukea ilman laseja, ja kepin kanssa kävelen pari korttelia.

Elli on ollut ihmeen terve. Päivässä menee pari pientä tablettia, siinä kaikki.

– Keskisuomalaisen näen lukea ilman laseja, ja kepin kanssa kävelen pari korttelia. Kun oikea polveni leikattiin, kipu jäi leikkauspöydälle.

Joka maanantai Elli käy jumpassa, joka kestää tunnin ja 45 minuuttia.

– Istuessa jalat turpoavat, joten yritän pysyä liikkeessä. Teen kotonakin tämän tästä pienet jumppaliikkeet – vaikka keskellä yötä.

Elli nostaa kädet kohti kattoa ja näyttää, miten jalat nostetaan etuviistoon polkemaan ilmaa. Jos nämä liikkeet ovat ikääntymisen hidastamia, voi vain kuvitella, millaista vauhtia Elli on pitänyt nuoruudessaan.

Mutta johan tässä on istuttu. Josko lähdetään ­kävelylle?

Nauru suussa selviää

Matkalla kirjastosta kotiin Elli viittoilee tuttuja paikkoja. Tuolla rannassa hän oppi uimaan 13-vuotiaana, ja tuolla raput johtavat harjulle, jossa nuorisolla oli tapana juhlia.

Elli on elänyt sen verran kauan, että tutut kadutkin ovat saaneet uusia nimiä.

– Tuolla oli ennen tori ja tämä oli Torikatu, mutta nyt tämä on Gummeruksenkatu. Vaan katos tuota, aika hauska!

Kaksion yhtiövastike on alle 150 euroa.

Elli on bongannut näyteikkunasta eturaajaa heiluttavan japanilaisen onnenkissan maneki nekon. Hän väläyttää taas hymynsä, jota eivät vuodet paina. Ilo lienee yksi Ellin pitkän iän salaisuuksista. Hän kertoo eläneensä ”nauru suussa”.

Elli on asunut samassa kerrostalokaksiossa vuodesta 1969. Elämä on helpompaa, kun koskettimet, valokatkaisijat ja tavarat ovat tutuilla paikoillaan.

Moni asia on muuttunut ikävään suuntaan. Ystävät vähenevät ja palvelut karkaavat kauppakeskuksiin.

– Tässä alakerrassa oli ennen maitokauppa, ruokakauppa ja vaatekauppa. Vuokratuloja oli niin paljon, että yhtiövastiketta ei peritty lainkaan.

Kallista asuminen ei ole vieläkään. Kaksion yhtiövastike on alle 150 euroa. Muutenkaan rahaa ei kulu kovin paljon. Ruuat tuodaan kolmesti viikossa ja veteraanilipulla taksikyydit Valten luo jäävät kohtuullisen hintaisiksi. Television kaukosäädin on ollut pitkään rikki, mutta sitä ei ole ollut tarve korjauttaa, kun radio toimii ja lehti tulee aamuisin.

Lopuksi kuumailmapalloon

Elli laittaa kahvin tippumaan ja voitelee puolen tusinaa ruispalaa paksusti voilla ja sulatejuustolla. Sitten hän esittelee asuntonsa.

–Tuossa on ristipistotöitäni ja tuossa veljeni maalaamia tauluja. Ja voi hellanlettas, eikös ole aika söpöä!

Ellillä on käsissään puolustusvoimien satavuotisonnittelu, jonka on allekirjoittanut everstiluutnantti Jukka Kentala. Hän on runoillut: ”Voi tätä ilon päivää, kun vietät syntymäpäivää…” Elliä ovat onnitelleet omakätisesti myös Sauli Niinistö ja Jenni Haukio. Satavuotisjuhlille osallistui viime lokakuussa puolitoistasataa ihmistä.

Kesällä kävin kuumailmapallolennolla.

Yksi Ellin määräävistä luonteenpiirteistä on uteliaisuus. Satavuotiaanakin hän on valmis kokeilemaan uutta.

– Kesällä kävin kuumailmapallolennolla. Kävimme kilometrin korkeudessa, sieltä oli hienot maisemat.

Kahvi on valmis. Se juodaan porsliinikupeista kerman kera. Parin tunnin kuluttua tulee kummityttö, joka on luvannut kyytiä Ellin.

Viikonloppu Valten luona alkaa perjantaina viideltä, kuten joka viikko.

Elli Pöyhönen

SYNTYNYT 1917 Ilo­mantsissa, asuu Jyväs­kylässä.

AMMATTI Apuhoitaja, eläkkeellä vuodesta 1975.

PERHE Seurustelee.

HARRASTUKSET Päivittäinen jumppaaminen, radion kuuntelu, lukeminen ja uusien asioiden kokeilu.

Juttu on julkaistu ET-lehden numerossa 22/2018.

Vierailija

Juuri tuo iloisuus ja elamanmyonteinen asenne ovat suuria lahjoja hyvaan elamaan. Ja hyva terveys. Hyvaa jatkoa  Ellille.

Sisältö jatkuu mainoksen alla