Aallonpohjasta selvinnyt Jouni Lampinen: "Nyt luotan, että aina tulee uusia alkuja"

Se kevät oli kauhea. Järjettömiä ja itsetuhoisia ajatuksia vain tuli ja tuli, en pystynyt estämään niitä.

Kun kuljetin kuopuksen muuttokuormaa autolla hänen uuteen kotikaupunkiinsa, päässäni pyöri, että tämän keikan vielä hoidan ja sitten…

Palasin kuitenkin hengissä kotiin silläkin kertaa – ja onneksi sain apua.

Ahdistus alkoi, kun tehtäväni töissä vaihtui yt-neuvotteluiden jälkeen. Uusi esimies ei joustanut kolmivuorotyön järjestelyissä, jotta olisin voinut jatkaa ralliharrastustani kartanlukijana.

Ahdistus alkoi, kun tehtäväni töissä vaihtui.

Minulle olisi riittänyt, että olisin saanut varmasti vapaaksi kaksi kisaviikkoa vuodessa: toisen Neste-rallia varten kesällä ja toisen Tunturiralliin talvella. Se ei kuitenkaan onnistunut.

Päätös oli kuin isku vasten kasvoja. Edellinen pomo oli aina järjestänyt vapaat ja rallikauden päätteeksi vielä kakkukahvit. Ehdimme juhlia viittä suomenmestaruuttani ensin Hannu Jokisen ja sitten Joonas Lindroosin kartturina.

Rallissa ihan kaikki on hienoa! Vauhti, tie, tuoksu, äänet, katsojajoukot, täydellinen keskittyminen ja kumppanuus kuskin kanssa.

Ostin ensimmäisen ralli-Ladani 21-vuotiaana heti, kun olin allekirjoittanut työsopimuksen paperitehtaalla. Kun ajoin kotipihaan, isä huusi, että nyt viet sen auton helvettiin. Hän oli luullut takaavansa minulle lainan tavalliseen autoon.

Isäni piti rallia herrain harrastuksena, ei työmiesten. Pian huomasin itsekin, ettei ajaminen sopinut tavallisen duunarin kukkarolle.

Sisäinen paloni ei silti sammunut, sillä olin pikkupojasta saakka nähnyt rallimaailman läheltä joka vuosi. Asuimme käytännössä Jyväskylän Suurajojen keskipisteessä, ja imin tapahtumasta itseeni kaiken, mitä irti sain. Unelmoin jonain päivänä olevani itsekin yksi kuljettajista.

Teini-iässä aloin pyöriä paikallisella Risto Salosen rallitallilla. Hänestä tuli oppi-isäni, ja hänen tallilleen sain viedä Ladan, jota isä ei sietänyt.

Jo ennen armeijaa vuonna 1986 olin Riston kartturina kahdessa rallissa. Siitä alkoi urani kartanlukijana. Se oli unelmieni täyttymys.

Syksyllä 2010 Helsingin Sanomat otsikoi urheilun etusivuillaan, että olen kartturina ’Suomen paras painolasti’.

Samana vuonna kaikki kuitenkin loppui. Minulle ilmoitettiin töissä, että minun olisi valittava joko työ tai ralli.

Valitsin kuukausipalkan, koska se tuntui ainoalta vaihtoehdolta. Lapseni olivat vielä nuoria ja silloinen vaimoni kotiäiti. Oli saatava leipää pöytään ja talovelka maksettua.

Minulle ilmoitettiin töissä, että minun olisi valittava joko työ tai ralli.

Luopuminen oli kova paikka: rallin mukana menetin jotain tärkeää, ilon ja onnistumisen kokemuksia. Niiden tilalle nousi katkeruus.

Kuvittelin, että selviäisin pahasta olosta, kun saisin olla mukana poikani moottoriurheiluharrastuksessa. Se ei kuitenkaan riittänyt, ja elämä alkoi murentua palasiksi.

Ensin tuli avioero. Samaan aikaan piti oppia luopumaan lapsista, jotka aikuistuivat. Töissä tehtävistäni katosi mielekkyys ja tuntui, että minut haluttiin savustaa tehtaalta ulos.

Masennuin. Päivät olivat usvaisia, kuin horrosta, jossa mikään ei tuntunut miltään. Muutuin passiiviseksi sohvalla eläjäksi, enkä saanut mitään aikaiseksi, en oikein edes syötyä.

Pysyin jotenkin tolkuissani, koska poika asui vielä samalla paikkakunnalla ja olin mukana hänen enduromoottoripyöräharrastuksessaan. Sitten hän muutti töihin toiselle paikkakunnalle, ja jäin yksin synkkien ajatusteni kanssa.

Lopulta en pystynyt nukkumaan yöllä enkä päivällä. Onneksi rohkaistuin ottamaan asian puheeksi työterveydessä. Sain heti keskusteluapua ja lääkitystä.

Lopulta en pystynyt nukkumaan yöllä enkä päivällä.

Pillerit auttoivat nukkumaan, mikä selvensi ajatuksia ja auttoi paranemisen alkuun. Lääkkeet alkoivat kuitenkin pian tuntua turruttavilta, joten luovuin niistä. Lähdin luontoon ja ulkoilemaan. Huomasin, että se on minulle se juttu.

Lenkkipolulla tapahtui muutakin tärkeää. Ulkoillessa näin usein erään kiinnostavan naisen, jonka tiesin eronneeksi. Pyysin häntä kävelylle, ja nyt olemme kihloissa.

Kolmannen ja ratkaisevan askeleen kohti tervehtymistä otin, kun kolme vuotta sitten lopetin 32 vuoden työsuhteen ja kävelin viimeisen kerran tehtaan portista ulos. Minun oli pakko riuhtaista itseni irti vanhasta.

Hyppäsin tyhjään, mutta luotin, että saan viisikymppisenäkin töitä. Olihan minulla on automaatioasentajan koulutus ja pitkä työkokemus.

Ensin päätin kuitenkin levätä lopputilin turvin. Tuo kesä ja uusi ihmissuhde saivat minut toipumaan.

Hyppäsin tyhjään, mutta luotin, että saan viisikymppisenäkin töitä.

Ihan kuin ei olisi vuosia välissä ollutkaan. Niin Joonas Lindroos sanoi kysyjille toissa tammikuussa, kun olimme juuri ajaneet testierikoiskokeen. Se oli liikuttava hetki!

Joonas tiesi elämäntilanteestani ja kysyi minua kaverikseen yhteen testiajoon. Pian oltiinkin taas yhdessä kilpailulähdöissä, ja voitokkaasti ollaan ajettu.

Iso yllätys sattui myös työelämässä. Minulla oli jo vakipaikka toisella paikkakunnalla, kun hain sijaisuutta prosessityöntekijänä kotikaupungissani. Nyt olen siinä pestissä vakinaisena. Teen yhä kolmivuorotyötä, mutta saan ralliin vapaita. Esimiesten ja työkavereiden asenne on, että perhe ja harrastukset ovat tärkeitä voimavaroja.

Joskus terveyden ja sairauden häilyvä raja pelottaa: entä jos masennun uudelleen?

Joskus pelottaa: entä jos masennun uudelleen?

Tulen kuitenkin toimeen pelkoni kanssa, sillä tiedän, että aina tulee myös uusia alkuja. Jokainen päivä voi taas tuntua siltä, että se kannattaa elää.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 13/2021.