Aivoinfarktin saanut Anne Tuovila: "Päätin, etten katkeroidu"

Itken harvoin, mutta silloin tuli kyyneleet. Silmälääkäri sanoi, että kai tiedät, mitä tämä tarkoittaa. Ja tiesinhän minä: autolla en enää ajaisi.

Sanon itseäni varttisokeaksi, sillä kun katson itseäni peilistä, neljännes kasvoista jää pimeään. Siinä kohdassa en näe mitään. En mustaa, en harmaata, vain pelkkää tyhjyyttä.

Molemmat silmäni ovat yhtä terveet, mutta näkökentän oikeasta yläkulmasta puuttuu pysyvästi pala.

Tiesinhän minä: autolla en enää ajaisi.

Menemisen vapaus ja itsenäisyys ovat aina olleet minulle tärkeitä. Nuoresta saakka olen ollut autojen perään, ajanut ja reissannut ja potenut autokuumetta parin vuoden välein.

Autoillessa sokealla alueella voisi olla vaikka rekka, enkä siksi saa ajaa. En enää voikaan hypätä autoon ja hurauttaa töihin, asioille, kavereille tai kissanäyttelyyn. Olen monella tavalla riippuvainen perheestäni ja ystävistäni.

Sairauskohtaus alkoi kummallisena tahmeutena. Mihinkään ei sattunut eikä ollut huono olo, mutta lauantaipäivä tammikuussa 2020 ei vain millään käynnistynyt. Sitten näkökenttäni alkoi sumentua.

Ajattelin, että jaahas, migreeniä taas. Kymmenkunta vuotta aiemmin minulla oli ollut niin paha migreenikohtaus, että vasemmasta silmästä oli mennyt näkö joksikin aikaa. Otin siis vain särkylääkkeet ja nukahdin sohvalle.

Heräsin neljä tuntia myöhemmin. Kun mieheni tuli kotiin, ajattelin, että onpas hassua, kun näen vain osan hänen kasvoistaan.

Voi olla pitkittynyttä migreeniä, terveyskeskuslääkäri arveli illalla puhelimessa. En lähtenyt vastaanotolle, koska näköhäiriö tuntui ­ainoalta ongelmalta.

Ajattelin, että jaahas, migreeniä taas.

Seuraavana aamuna näköhäiriöt jatkuivat. Äiti vei minut aluesairaalaan, ja sitten olinkin jo ambulanssissa matkalla keskussairaalan päivystykseen.

Kuolenko tähän? kysyin, kun aivoni oli kuvattu. Lääkäri oli juuri kertonut, että aivojeni vasemmalla puolella, näkökeskuksen alueella on laaja infarkti, verisuonitukoksen aiheuttama kudoskuolio, jolle ei enää voi tehdä mitään.

Liuotushoito olisi pitänyt aloittaa muutaman tunnin kuluessa oireiden alkamisesta. Se olisi ollut myöhäistä, vaikka olisin mennyt päivystykseen jo ensimmäisenä iltana.

Et kuole, lääkäri vastasi. Kahden päivän kuluttua minut siirrettiin tehovalvonnasta neurologiselle vuodeosastolle. Toipuminen lähti hyvin käyntiin, mutta pelkäsin sekoavani, sillä aloin yllättäen nähdä harhoja.

Uhkaavat, mustat ihmishahmot tulivat kovaa vauhtia kohti, olivatpa silmäni auki tai kiinni.

Harhakuvat johtuivat epileptisistä häiriöistä, jotka aivoinfarkti voi joskus laukaista. ­Epilepsia ei onneksi jäänyt pysyväksi. Onnekasta oli myös, että kämmenen kokoinen kuolio aivoissani rajautui lähinnä näkökeskuksen alueelle. Jos se olisi levinnyt vähänkään, koko oikea puoleni olisi voinut halvaantua.

Kuolenko tähän? kysyin, kun aivoni oli kuvattu.

Infarktini syyksi arveltiin aukkoa sydämessäni. Se oli huomattu silloin, kun migreeni vuosikymmen aiemmin vei hetkeksi näön toisesta silmästäni. Kaikilla on sikiöaikana vastaava aukko, mutta ajan mittaan se yleensä sulkeutuu tai jää niin pieneksi, ettei aiheuta oireita.

Aukko päätettiin aivoinfarktin jälkeen sulkea, koska se voi aiheuttaa sydämessä vääränlaista ­verenvirtausta. Se saattaa synnyttää verihyytymiä.

Miten voi olla mahdollista! Tyrmistyin heräämössä leikkauksen jälkeen. Sydänlääkärikin vaikutti hämmentyneeltä. Hän kertoi, että sydämeni eteisten välisestä seinämästä ei löytynyt aukkoa, joka oli tarkoitus sulkea. Se ei siis selittänyt infarktiani. Aukon löytyminen ja katoaminen jäi mysteeriksi.

Muita mahdollisia syitä infarktille kuulin kaksi. Sydämessäni on toinenkin rakennepoikkeama, ­väliseinän pullistuma, ja verihyytymä voi jäädä siihen kiertämään.

Juuri ennen infarktia olin myös laihduttanut hyvin niukkaenergisellä pussidieetillä neljässä viikossa kahdeksan kiloa. Neurologin mukaan elimistön kuivuminenkin saattaa aiheuttaa verihyytymän.

Tiukalle ruokavaliolle en enää ryhdy, en myöskään tupakoi. Varmuuden vuoksi syön loppuelämäni verenohennus- ja kolesterolilääkkeitä.

Kun pääsin infarktin jälkeen sairaalasta kotiin, ajattelin, että en halua olla vaivaksi muille. Perhe ja ystävät tarjosivat auliisti kyytiapua, mutta meni vähän aikaa, ennen kuin osasin ottaa sitä vastaan. Opettelin käyttämään polkupyörää ja junaa.

Meni vähän aikaa, ennen kuin osasin ottaa apua vastaan.

Aluksi nukuin joka päivä sohvalla vanhan ranskanbulldoggimme Lillan kanssa. Sitten sen aika tuli täyteen. Pian kissaltakin löytyi sydänsairaus.

Ihan paska vuosi, puuskahdin ystävälleni, mutta oikeasti moni asia meni hyvin. Kolme kuukautta ­infarktin jälkeen pystyin jo palaamaan osa-aikaisesti ymmärtäväiseen työyhteisööni, ja viime elokuussa aloin taas tehdä täyttä päivää kunnan hyvinvointijohtajana.

Arjessa näkövamma tulee vastaan pienissä asioissa. Kotona saatan törmäillä kaapinoviin ja ruokaa laittaessa ripotella mausteet paistinpannun ohi hellalle. Kaupassa joudun etsimään kauemmin tavaroita, ja oudoissa paikoissa kulkeminen on hidastunut.

Kolme kuukautta ­infarktin jälkeen palasin osa-aikaisesti työyhteisööni.

Suhtautumiseni uneen on muuttunut. Nukkuminen oli minusta ennen yliarvostettua ja pärjäsin kuuden tunnin unilla. Nyt aivoni väsyvät helposti, ja saatan nukkua yhdeksän tai kymmenen tuntia yössä ja aina vähintään seitsemän tai kahdeksan.

Puhun aivoinfarktistani paljon. Eräs ystäväni – toinen aivoinfarktipotilas – kannusti tekemään niin. Tärkeintä olisi ymmärtää, että pienistäkin oireista kannattaa soittaa lääkäriin ja että joskus ainoa oire voi olla näköhäiriö.

En jossittele enkä harmittele sitä, etten lähtenyt lääkäriin, kun näkö sumeni. Voin vain joko hyväksyä tilanteen tai katkeroitua – välimallia ei oikein ole. Mieluiten ajattelen, että olipa minulla tuuria.

Enää en pääse karauttamaan autolla pihasta maailmalle, mutta sen ansiosta katseeni on kääntynyt enemmän lähelle: kotiin, perheeseen, ystäviin ja kaikkeen mukavaan heidän kanssaan. Vaikka menetin ajokortin myötä osan itsenäisyydestäni, sain tilalle uusia syitä olla onnellinen.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 19/2021.