Helena Wörlin selvisi tyttärensä menettämisestä antamalla anteeksi. Afrikassa vietettyjen vuosien jälkeen Helena haaveilee elämästä maaseudulla.

”Tyttäreni oli kaksivuotias, kun hän sairastui vakavasti. Hänellä todettiin aivoissa sormenpään kokoinen epämuodostuma, joka aiheutti epileptisiä kohtauksia. Vietin puoli vuotta Elinan kanssa Helsingin sairaaloissa. Ne kuukaudet olivat elämäni kovimmat. Lapsen huuto ja kärsimys, tuskalliset kokeet ja raskas lääkitys tekivät kaikesta mustaa.

Olin kasvanut pumpulissa. Olin opettajan esikoistytär ja vanhin lapsenlapsi molempien vanhempieni suvuissa. Minua oli varjeltu, mutta rakastuin ja tulin raskaaksi 18-vuotiaana. Avioton lapsi olisi ollut skandaali. Perheeni uhkasi katkaista välit kanssani. Lopulta lapsen syntymä kuitenkin lähensi minua ja sukuani. Menin naimisiin lapsen isän kanssa ja muutimme Vaasaan, josta tuli pitkäaikainen kotikaupunkini.

Lapseni sairastaessa lääkäri ilmoitti yllättäen, että voisimme lopettaa kaikki lääkitykset. Hän lupasi, että Elina saisi elää lopun elämäänsä normaalia elämää. Kuukauden kuluttua lapseni alkoi kuitenkin oksentaa keskellä yötä. Hänen kätensä nyki ja pelkäsin kohtausta.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Sairaalassa epäiltiin kuumekramppia. Seuraavat 12 tuntia lapseni kramppasi alasti sairaalan peltipöydällä. Vasta sitten hänet rauhoitettiin ja kytkettiin hengityskoneeseen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Olin silloin seitsemännellä kuulla raskaana. Minut patistettiin yöksi kotiin. Hoitaja lupasi soittaa naapurimme lankapuhelimeen, jos tyttäreni tilanne muuttuisi.

Aamulla kuudelta lähdin pyörällä puhelinkioskille soittamaan sairaalaan. Puhelinvaihde pallotteli minua monelle henkilölle. Lopulta joku totesi lyhyesti, että lapsenne on kuollut viittä vaille viisi tänä aamuna.

Se lause soi korvissani varmaan lopun elämääni. Talutin pyörän moottoritien ylikulkusillalle ja päätin odottaa rekkaa. Halusin kuolla.

Istuin sillalla ja itkin, kun viereeni asteli pieni mustiin pukeutunut mummu. Hän ei sanonut mitään, seisoi vain edessäni. Hän seisoi siinä niin pitkään, että minulle tuli vaivaantunut olo, ja lähdin ajamaan kotiin. En vieläkään tiedä, oliko mummu todellinen vai kuvitelmaa.

Tutut piiloutuivat hyllyjen taakse

Olin 22-vuotias, eroamassa, haudannut esikoiseni ja synnyttänyt toisen lapseni. Ihmiset reagoivat oudosti. Tutut piiloutuivat hyllyjen taakse ruokakaupassa ja vaihtoivat toiselle puolelle katua, kun kohtasimme. Kaupan kassa lohdutti, että jonkun on kuoltava, jotta toisille on tilaa tulla.

Elinan kuolinsyyksi todettiin munuaisten toiminnan lakkaaminen. Olen oppinut elämään lapseni menetyksen kanssa. 16 ensimmäistä vuotta kuoleman jälkeen kaipasin häntä joka ikinen päivä. Näin unia, joissa pidin lasta lähelläni ja koin suunnatonta helpotusta siitä, ettei tyttäreni olekaan kuollut. Herääminen niistä unista oli murskaavaa.

Sitten koitti päivä, kun huomasin, etten surrut enää.

"Pelkäsin surun paluuta niin paljon, etten uskaltanut käydä lapseni haudalla kolmeen vuoteen."

Yhteinen aikamme muuttui kuitenkin kauniiksi muistoiksi, joiden ajatteleminen ei satuttanut enää. Olen kiitollinen, että sain jakaa kaksi ja puoli vuotta elämästäni Elinan kanssa.

Nyt minulla on kiinteistönvälitystoimisto, ja siinä ammatissa olen toiminut viimeiset 30 vuotta. Suuntaudun tulevaisuuteen. Jos sattuu vaikka kolari, en pohdi, mitä tapahtui, vaan mietin, mitä tehdään seuraavaksi. Haluan antaa anteeksi ja mennä eteenpäin silloinkin, kun minulta ei anteeksi pyydetä.

Olen ollut kolmesti naimisissa, ja minulla on kaksi poikaa. Kaikkien ex-miesteni kanssa olen hyvissä väleissä. Se on minulle tärkeää.

Adoptiotytär saapui Gambiasta

Vuonna 2005 adoptoin Gambiasta 5-vuotiaan tyttären, Sadun. Suomessa kaikki oli hoidettu hyvin ja odotimme enää Gambian korkeimman oikeuden vahvistavaa adoptiopäätöstä. Kävi kuitenkin ilmi, ettei tuomari tiennyt asiasta mitään. Kun Satu oli 7-vuotias, päätin muuttaa pysyvästi Gambiaan.

Lähdin Afrikkaan elääkseni adoptiotyttäreni kanssa. Menetin hänet kuitenkin jo vuoden kuluttua. Kotiimme tuli sotilaita, jotka ottivat hänen passinsa.

Tyttö vietiin sukulaisilleen, jotka ajattelivat minun elättävän heitä, jotta voisin tavata Satua. He toivoivat, että jos tytär asuisi heidän kylässään, minä tulisin perässä ison rahasäkin kanssa. Satu ei puhunut silloin muuta kuin suomea.

Yritin pitää tyttäreeni yhteyttä, mutta se tuntui vain vaikeuttavan hänen sopeutumistaan. Viime vuosina olen soittanut hänelle vain hänen syntymäpäivänään. Muuten en pidä yhteyttä, etten hämmentäisi häntä.

Asuin neljä vuotta Gambiassa. Muutin maahan ilman kielitaitoa. Nykyään pärjään jo englannilla, mutta opin myös fulania, mandinkaa ja yolaa. Pidin kahta hotellia ja perustin ravintolan.

Eräänä iltana univormumiehet rynnivät ravintolaani aseet olalla ja vaativat minulta lisenssiä ravintolan pitoon. Lupa roikkui näkyvästi ravintolan seinällä, mutta ennen kuin ehdin sanaakaan sanoa, jouduin kuuntelemaan aseistautuneiden miesten suoraa huutoa. Kun asia selvisi, he lähtivät.

Eläimet eivät voineet Gambiassa hyvin. Ostin muutaman kerran raipat pois aasi- ja hevoskuskeilta, jotta eläimet saisivat viettää edes loppupäivän ilman raipaniskuja. Myös jättiläismäiset käärmeet, varaanit ja hämähäkit tulivat tutuiksi.

Poikani itsenäistyivät sinä aikana, kun olin Afrikassa. Vanhin poikani otti vetovastuun kiinteistövälitysfirmastani. Pojat ovat nyt 43- ja 38-vuotiaita.

Palasin Suomeen 2010. Tarkoitukseni oli käydä Vaasassa lapsenlapsen ristiäisissä ja palata sitten Gambiaan. Kesken vierailun suuhuni tuli hengityksen mukana verta, ja jouduin sairaalaan 40 asteen kuumeessa. En vieläkään tiedä, mitä tautia sairastin. Sairaalassa maatessani aloin pohtia elämääni.

Yksinäisyys tuntuu oudolta

Gambiassa koin olevani kuin kertakäyttöinen, hyödynnettävä suomalainen, jolta huijattiin rahaa. Suomessa minulla oli neljä pientä lastenlasta, joille saatoin välittää aikaisempien sukupolvien tietoa, turvaa ja rakkautta. Mieleeni palasivat voimakkaasti omat isovanhempani, jotka tukivat minua kasvaessani ja silloin, kun sain omat lapseni. Minulla on myös kuusi kummilasta. Perhe, ystävät ja suku tuntuivat valtavan merkityksellisiltä.

En palannut enää Gambiaan. Tilasin tavarani konttiin pakattuna Vaasaan. Kontin tullimaksu jätettiin kuitenkin lähetettäessä maksamatta, joten en saanut heti lunastettua konttia Suomessa itselleni. Lopulta maksoin itseni kipeäksi siitä kontista. Kun se viimein avattiin, se kumisi tyhjyyttään. Sain Gambiasta yhden vanhan arkun ja rikkinäisen kaasuhellan. Sen jälkeen en ole käynyt Gambiassa enkä ole vastannut yhteenkään sieltä tulleeseen puheluun.

Olen ollut pian kymmenen vuotta yksin. Olen seurustellut suurimman osan elämästäni, joten tämä elämänvaihe tuntuu oudolta. Uskon, että elämä kantaa.

Olen juuri aloittanut työn uudessa työpaikassa, mutta tutussa ammatissa, kiinteistövälittäjänä. Jaan tiistaisin ruoka-apua tarvitseville. Asun isossa omakotitalossa. Juuri nyt elämä tuntuu kevyeltä.

"Painajaiseni käsittelevät aina samaa aihetta. Unessa olen lähtenyt matkalle ja muistan kesken kaiken, että lehmät ovat lypsämättä."

Tunnen unessa elävästi eläinten kärsimyksen ja kuulen, kuinka lypsämättömät lehmät ammuvat hädissään navetassa.

En tiedä, mistä ne unet tulevat. Asuin lapsuuteni koulurakennuksessa. Eläimiä olen rakastanut aina. Lapsena tykkäsin käydä siivoamassa naapureiden navettoja. Se piti tehdä äidiltä salaa. Vaihdoin vaatteet kellarissa jälkeenpäin, etten haissut navetalta.

Kymmenen vuoden ajan pyöritin löytöeläintaloa Vaasassa, talo oli navetankorvikkeeni. Minulla on kaksi koiraa ja kaksi kissaa, mutta tahtoisin kunnollisen vanhan navetan. Unelmoin elämästä maaseudulla, suuresta maalaistalosta.

Ja olisihan se mahtavaa, jos talosta löytyisi kunnon isäntäkin.”

Helena Wörlin

Syntynyt Seinäjoella 1950-luvulla, Asuu Vaasassa.

Perhe Kaksi poikaa, neljä lastenlasta, koirat ja kissat.

Työ Kiinteistövälittäjä.

Harrastukset Lenkit koirien kanssa, puutarhan hoito, lukeminen, eläimet, kirjoittaminen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla