Rannekelloihminen vai ei? ET:n päätoimittaja Katriina yllättyi, ettei saanutkaan vieroitusoireita, kun rannekello oli jäänyt kuukausiksi lipaston laatikkoon.

Huomasin joulukuussa, etten ollut käyttänyt rannekelloani lähes vuoteen, eikä se ollut haitannut arkeani. Olin helmikuussa laittanut kellon talteen lipaston laatikkoon pattereiden loputtua. Kellonajan tarkistin kännykästä, tietokoneelta tai mikroaaltouunin näytöstä.

Yllätyin, etten ollut saanut vieroitusoireita. Olen nimittäin aina ollut rannekelloihminen. Minulla on ollut monta rakasta kelloa, ja ne ovat paaluttaneet elämääni tavalla tai toisella. Jokaisella on oma tarinansa.

Ensimmäisen rannekelloni sain alakoulussa 70-luvulla. Kellossa oli punainen nahkahihna, ja olin siitä todella ylpeä. Rippilahjapaketista paljastui hieno digitaalinen kvartsikello, jonka teräshihnaan oli kaiverrettu ripillepääsypäiväni.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Erityisen hyvin muistan ne kellot, jotka olen kadottanut.

Erityisen hyvin muistan ne kellot, jotka olen kadottanut. Hyvin palvellut kvartsikello jäi opiskeluvuosina hotellihuoneeseen ulkomailla. Saman tien ostin kauniin kullatun kellon, jonka unohdin vuosien jälkeen kaupan lastenhoitohuoneeseen vaihtaessani esikoiselle vaippoja.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Nyt lipastossa uinuvan rannekellon sain äitienpäivälahjaksi 15 vuotta sitten. Se on siis säilynyt minulla pitkään, mutta jää varmaankin viimeisekseni.

Ehkä näytän viimeistä rannekelloani joskus lastenlapsilleni, ja he ihmettelevät sitä kuin minä isoisäni taskukelloa 50 vuotta sitten. Poimin kellon kuin arvokkaan aarteen lipaston laatikosta ja kierrätän sitä hitaasti silmien edessä. Katsokaas lapset, tällaista isoäiti käytti 2000-luvun alussa.

Artikkeli sai minut pohtimaan, millaisen tavaramäärän keskellä itse haluan eläkevuoteni viettää.

ET:n numerossa 1/2019 kerrotaan helsinkiläisestä Pirjo Hagelinista, joka 70-vuotispäivän lähestyessä luopui valtaosasta tavaroitaan ja muutti pienempään asuntoon. Nyt hänellä on kevyt ja vapautunut olo. Yhtään tavaraa hän ei ole kaivannut.

Artikkeli sai minut pohtimaan, millaisen tavaramäärän keskellä itse haluan eläkevuoteni viettää. Uskon luopuvani paljosta, mutta rakkaimmat esineet aion säilyttää. Tavoitteeksi voisin asettaa vaikka yhden laatikollisen lipastossa. Rannekello on jo paikallaan.

Hyvää uutta vuotta 2019! Nautitaan tammikuun talvisista päivistä.

 

Teksti on julkaistu ET-lehden numerossa 1/2019.

Sisältö jatkuu mainoksen alla