Päivi Hietanen on syöpälääkäri ja psykoterapeutti.
Päivi Hietanen on syöpälääkäri ja psykoterapeutti.

”Me vanhemmat olemme lapsillemme tärkeimpiä ensirakkauksia – ja ensirakkauksiin usein petytään”, Päivi Hietanen kirjoittaa kolumnissaan.

Iäkäs vanhus ei ollut nähnyt aikuista tytärtään pitkään aikaan. Tytär oli lopettanut yhteydenpidon vuosia sitten. Alkavaa muistisairautta poteva äiti kaipasi häntä kovasti. Kotiavustajan kanssa hän lähti tyttärensä oven taakse kahvipaketti tuliaisinaan. Tytär avasi oven, otti kahvipaketin ja sanoi, että ajankohta ei juuri nyt ollut sopiva tapaamiselle. Kotimatkalla äiti huokaisi: ”Että sain vielä kerran nähdä Sirkan.”

Tarina on koskettava esimerkki vanhempien ja lasten kivuliaasta suhteesta. Me vanhemmat olemme lapsillemme tärkeimpiä ensirakkauksia – ja ensirakkauksiin usein petytään.

Tuntuu, että rakkaus ei ajoitu koskaan kohdalleen.

Kun lapset tarvitsisivat meitä eniten, meillä on omat nuoren ihmisen tarpeemme, työmme ja tavoitteemme. Odotamme, että lapset kasvaisivat ja elämä kevenisi. Olisi omaa aikaa. Kun kiireet lopulta väistyvät, kaipaamme lapsiamme ja haluaisimme heidän pitävän enemmän yhteyttä, mutta heidän elämäänsä ovat astuneet jo uudet rakkauden kohteet. Tuntuu, että rakkaus ei ajoitu koskaan kohdalleen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Pitkäänkin jatkuneet ristiriidat voivat ratketa, kun jokin muuttaa elämää.

Aikuisen lapsen ja vanhemman suhde ajautuu joskus molemmille osapuolille niin tuskalliseen tilaan, että on otettava etäisyyttä. Kohtaaminen on liian ahdistavaa ja siitä toipuminen kestää liian kauan. Vanhempina yritämme parhaamme, mutta rakkaus on vaativa laji. Lapsi voi kokea vanhemman tunkeutuvana, arvostelevana, epäoikeudenmukaisena tai kylmänä. Kivuliaat varhaiset kokemukset ovat kuin kaiverruksia ihmisen mielessä ja värittävät aikuisenkin lapsen ja vanhemman suhdetta. Vanhempi ajattelee tehneensä parhaansa ja lapsen olevan kiittämätön, hylkivä ja yliherkkä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Rakkaus riittää pitkälle, mutta tarpeellinen taito on myös suun sulkeminen oikeilla hetkillä.

Pitkäänkin jatkuneet ristiriidat voivat ratketa, kun jokin muuttaa elämää. Eräs nuori isä menetti pienen poikansa äkilliseen sairauteen. Hän oli ollut pitkään vihainen äidilleen, jonka koki olleen epäoikeudenmukainen ja syrjineen häntä sisarusten hyväksi. Surussaankin hän ärhenteli ja syytteli äitiään, joka sanoi: ”Tiedätkö, että minäkin olen menettänyt lapseni.” Sanat pysäyttivät. Poika kykeni ymmärtämään äitinsä tunteita.

Isovanhemmuuden lahjan kohdanneet voivat löytää uuden yhteyden lapsiinsa. Isovanhemmat saavat luontevan roolin kasvatusvastuun keventäjinä, mutta mutkatonta sekään ei aina ole. Vanhemmilla ja isovanhemmilla voi olla kasvatuksesta hyvin erilaisia näkemyksiä. Rakkaus riittää pitkälle, mutta tarpeellinen taito on myös suun sulkeminen oikeilla hetkillä.

Läheisimmissä ihmissuhteissamme paljastumme aina.

Kerran tapasin perheen, jossa lasten ja vanhempien suhde vaikutti täydelliseltä. Sitten huomasin, että en vain tuntenut heitä tarpeeksi hyvin. Olemme kaikki keskeneräisiä. Läheisimmissä ihmissuhteissamme paljastumme aina, ennemmin tai myöhemmin. Kun suhde aikuisiin lapsiin ahdistaa, kannattaa muistaa, että lapsilla on oma elämänsä ja vanhemmilla omansa. Alussa mainitsemani iäkäs vanhus muisteli kotimatkallaan Larin Parasken sanoja: ”Lähteviksi olen heidät saanut.”

Lue myös:

Kolumni on julkaistu ET-lehden numerossa 1/2019.

Sisältö jatkuu mainoksen alla