Riitta Väisänen käy säännöllisesti meedion istunnoissa. Ymmärrystä hänellä riittää myös tallin mystisille tapahtumille.

Riitta Väisänen on viime vuosina kärsinyt monenlaisista terveysongelmista. Polven tekonivelleikkausta viivyttää nilkkaan pesiytynyt punajäkälä. Migreeni on ollut Riitalle viheliäisen tuttu vaiva jo nuoresta saakka. Lääkitystä vaativat myös korkea verenpaine ja sydämen rytmihäiriöt.

Jokapäiväistä stressiä lisää osaltaan huoli toimeentulosta, juontokeikkoja voisi olla enemmänkin.

Meedio välittää viestit

Vastauksia ja ratkaisuja elämänsä ongelmiin Riitta on etsinyt myös henkimaailman puolelta.

Hän käy säännöllisesti meedio Marja Pennasen järjestämissä istunnoissa, jotka saattavat kestää useita tunteja.

Monenlaista apua ja kannustusta Riitta kokee rajan takaa jo saaneensa. Erityisen ilahtunut hän on Pertti "Spede" Pasaselta saamistaan valoisista viesteistä.

– Jo eläessään Pertti antoi minulle valtavasti hyviä neuvoja. Nyt niille olisi entistä enemmän käyttöä.

Tallin ihme

Riitalla riittää herkkyyttä ja ymmärrystä myös kodin erikoisille tapahtumille. Seuraava ”sielunvaellustarina” tosin saa ihon kananlihalle kertojallakin.

– Ratsuni Sievä jouduttiin lopettamaan kaviokuumeen takia neljä vuotta sitten. Se yö oli kylmä ja myrskyinen ja koko tilanne kaikin puolin ahdistava. Samalla sekunnilla, kun hevonen sai piikin ja kaatui, sen viereen loikkasi jostakin ihan vieras punaturkkinen kissa. Samansävyinen kuin kuollut hevonen, samanlainen valkea läikkä päässä.

Kissa tuli ja jäi ja oli heti tallissa kuin kotonaan. Ihmeen hyvin se tuli alusta asti  toimeen myös talon koiran kanssa. Vähän myöhemmin Riitta nimesi kissan Karviseksi.

– Jotakin viestii sekin, että näin vuosienkin päästä kissan lempipaikka on  kuolleen hevosen nimikkokarsinan kupeessa.

Lue lisää Riitta Väisäsen kuulumisia ET Terveys -lehden numerosta 1/2017.

Vierailija

Henkimaailma on osa Riitta Väisäsen kivuliasta arkea

Pimeydestä elämään löytänyt kirjoitti: Jos näkee että sokea on menossa avantoa kohti.... voi sanoa hänelle että "Älä ihmeessä mene siihen suuntaan" Siinä ei pitäisi olla mitään väärää. Olet aivan oikeassa. Kristittyinä on meillä vastuuta lähimmäisestämme ja siinä ei todellakaan ole mitään väärää. Jos hän ei kuuntele, se on hänen ratkaisunsa, mutta lähimmäisen on velvollisuus kertoa jos näkee, että toinen on tuhoon menossa.
Lue kommentti

Sulo Karjalaisella on ympärillään erikoinen hovi, kuusi karhua. Ainutlaatuinen luontosuhde sekoittuu kuitenkin suruun, ikämiehen yksinäiseen karhunpainiin. Perintöprinssi lähti ennen aikojaan. 

Pihaa päivystävän koiran haukussa on paatosta ja parkua. Niin paljon, että Sulo Karjalainen herää ja kömyää ihmeissään ikkunaan.
– Pimiässä katsoin, että joku iso mies siinä seisoo. Ei ollut mies, oli karhu. Yksinäinen hiippailija, hetken päästä jo mustan metsän nielaisema.

Näillä selkosilla, Kuusamossa, karhuhavainto ei ylitä paikallislehden uutiskynnystä. Omien karhujen luona on kuitenkin käytävä ennen kuin Sulo tohtii asettua uudelleen levolle. Tuskin omat otsot mehtäläistä näkivät mutta aivan varmasti haistoivat. Ehkä tunsivat pelkoakin. Kuten joskus aamuvarhain tai iltasella, kun niiden antaa kulkea vapaana, kaadella kantoja ja piehtaroida. Voimansa tunnossa, mutta koko ajan varuillaan.

– Nuorempana ne juoksivat edestakaisin kuin koirat, eivät laskeneet silmistään, suojelivat. Kerrankin pakottivat väistymään lähestyvän hirvitokan jaloista.

Näitä suojelijoita ovat uroskarhut, nyt jo parikymppinen Vyöti ja sen kymmenvuotias poika Juuso. Isäntäänsä ainutlaatuisella tavalla luottavia ja leimautuvia. Kultapoikia ja Suuriaherroja. Petoeläimiä, joiden inhimillisyys kiehtoo ja riipaisee.

Hellyydenkipeä Juuso kärttää isännältä lettivehnästä ja katsekontaktia.

Naaraskarhut ovat puolta pienempiä – ja itsenäisempiä. Ja ne saavat uroksilta helposti päin näköä, jos ovat liian ollakseen. Mutta silloin Sulo ärähtää: nyt lopetat justiinsa! Heikomman puolella aina muutenkin.

Sulon ja karhun ensi kohtaaminen

Talo seisoo niemellä, ison ja pienen Kerojärven välissä. Komeasti kaartuva maisema Iijoen latvoilla, naapurisavut kaukana. Vanhan, jo rispaantuneen päärakennuksen vieressä seisoo uusi, mutta laitumet ovat lapsuudesta asti tutut. Karjalaisten sukua on pyörinyt samoilla rannoilla 1600-luvusta lähtien.

Ensimmäiseen karhuunsa Sulo törmäsi kahdenksanvuotiaana. Lampaita lounaakseen raadellut kontio makoili kuusen katveessa. Sen verran vaivautui urahtamaan, että poika lensi tuulispäänä kotiin.

Linnuntietä Sulo paineli yleensä kouluunkin – metsän halki sinne oli vain nelisen kilometriä. Syyspimeillä kyllä pelotti, käsikopelolla piti yrittää pysyä oikealla reitillä. Varsinkin silloin, jos isä sai illalla päähänsä, että pojan piti lähteä naapurista tupakkaa lainaamaan. Käsky se oli, ei pyyntö... muuten melko lempeä kasvattaja. Poromies, pitkiä aikoja pois kotoa.

Äiti hoiteli yhdeksää lasta ja karjaa. Ja totta vieköön tiesi, miltä työ maistuu. Mutta ahkera oli isäkin, virallista sankariainesta. Kaukopartiomiehenä ansioituneen Väinön lukuisat mitalit ovat kamarin seinällä mustissa kehyksissä.

Vähän sivummalla on kehyksissä Sulon pari vuotta sitten saama kunniakirja Vuoden kaupunkilainen. Muuten Kuusamon päättäjät eivät ole miestä juuri paaponeet, vaikka Karjalaisten perheyritys, Suurpetokeskus, on jo pitkään ollut luontomatkailijoiden pyhiinvaelluskohde.

Monen mielestä paikan varsinainen vetonaula

on Sulo itse.

Karhun näköinen mies, jolla on suojatteihinsa epätodellisen luonnollinen suhde. Mahtiurosten peittelyä talviunille ja muita sydämeenkäyviä tempauksia on saatu taivastella amerikkalaisia tv-uutisia myöten.

Maine ei ole kuitenkaan muuttunut mammonaksi. Eikä Sulo siitä maineesta muutenkaan, väistelee uteliaita katseita lippalakkinsa alle. Vielä enemmän häntä kiusaa pikkumaisilla määräyksillä ahdistelu.

Kunnallispoliitikkonakin kunnostautunut mies ei vaivaudu räksyttämään, mutta rivien välistä kuulee, miten yrittäjän arki ja toistuvat ”tarkastuskäynnit” riepovat. Varsinkin viime aikoina, kun askel on painanut muutenkin. Syystä ja toisesta.

Talvella operoitu polvinivel on kyllä lisännyt elämänuskoa. Ensi talvena on tarkoitus korjata toinen polvi. Kunhan nyt talveen saakka päästään.

– Murroshetki menossa, mies melkein kuiskaa. Rohtuneet kädet pöydällä, ajatus etäällä. Tuo mieleen intiaanipäällikön. Mutta vaikka silmiä miten puristaa pieneksi, kyyneleet puskevat poskille.

– On Heimoa niin ikävä. Lähti varoittamatta.

Heimo, veljenpoika, kuoli reilu vuosi sitten sydäninfarktiin vain 35-vuotiaana. Hänen mukanaan meni paljon korvaamatonta. Sitäkin, mitä tulevaisuudeksi kutsutaan. Jalo-veljen ainoasta lapsesta oli jo vuosia kaavailtu Suurpetokeskuksen jatkajaa.

Suunnitelmaa B ei ole.

Olohuoneen pöydällä, pitsiliinan päällä on levällään Maaseudun tulevaisuus. Seinällä on Maijan, Heimon äidin tekemiä käsitöitä, ryijyjä ja ristipistoja, herkkiä lintusia. Räsymatot ovat viivasuorassa, kaappikellossa on tarkka askel. Katseen vangitsee kuitenkin hyllyjä reunustava palkintopokaalien hohde. Kymmeniä ja kymmeniä – mestariampuja Heimo Karjalaisen muistolaattoja.

Vaikka ei se poika muutenkaan unohdu. Karhuiltakaan.

Omaa perhettä Sulo Karjalainen ei ole koskaan tullut perustaneeksi. Ottajia olisi varmaan ollut, mutta ehkä hän ei saanut sitä, jonka olisi halunnut.

– Kohtalo on silleen vienyt.

Toisaalta, vapaudenkaipuukin on ollut väkevä. Toisen hommiin miehen mieli ei ole koskaan oikein taipunut. Heti ammattikoulun jälkeen kasvoi hinku yrittäjäksi.

– Pitovaatteet päälle ja lainaa rukoilemaan. Rukoillahan sitä tuolloin piti.

Leivän perässä on sitten menty eikä meinattu, pomona ja renkinä. Urakoitu syväporauksia ja puukuormien ajoa pitkin Pohjolaa.

Viime aikoinakin on taas tullut ajettua tuhansia kilometrejä, mutta kuorma on ollut kevyempi; Sulo hoiteli yhden siipeensä saaneen maakotkan kuntoon ja vapautti sen Oulun liepeillä, mahdollisimman kaukana poronhoitoalueista – varmuuden vuoksi.

Vaikka kyllä hänellä riittää ymmärrystä niillekin, joiden mielestä petokannat ovat paisuneet liian suuriksi. Niillekin änkyröille, jotka kokevat kotkat, ahmat ja muut metsän aateliset uhkaksi elinkeinolleen. Sulo ei vähättele eikä tuomitse, mieluummin väistää niin kuin karhukin tekee.

Kun Juuso-karhu nokkansa poltti

Rehuvarastossa lyö vastaan muheva tuoksu. Ikämies puuskuttaa kylmiön ovesta syli täynnä jäistä poronlihaa. Yksi tiukkaan pakattu järkäle painaa 40 kiloa. Sulo romauttaa kolme satsia lihamyllyn kupeeseen. Aamuksi ovat sen verran pehmenneet, että pääsee jauhamaan.

Lihamyllyn vieressä komeilee Ruotsista raahattu rehunsekoittaja. Ennen tätä masiinaa karhujen tummanpuhuva puuro – liha, kala ja ohra – piti vatkata kepillä, ja jauhaa myllyn läpi moneen kertaan. Se vasta oli hankalaa.

Silakkaa Sulo on kyydinnyt viime aikoina Kalajoelta saakka, koska kuninkaallisille ei muu kelpaa.

– Ja meijän ilveksille ei kelpaa kala ollenkaan, vaikka olen niille muistuttanut, että kissoiksi ne lasketaan.

Ahma ei juuri nyt kuulu ruokakuntaan, koska se on riijuureissulla Kiteellä. Mutta tilalle on tullut jo pari uutta kulkijaa, koirasutta, jotka kromosomitutkimus on todistanut enemmän susiksi.

Tuhansien kilojen ruokahuolto vaatii pelisilmää.

– Vuotta ennen ne lihat pittää varata. Ja ennakkoon ne pittää myös maksaa, hymähtää toimitusjohtaja ja laskee kannellisen muovirasian piirongin päälle. Siinä on päivän saalis, kahvilan ja lippukassan tuotto.

Rahat Sulo laskee illalla viimeiseksi. Tai ihan viimeiseksi hän tekee muistiinpanot päiväkirjaansa. Mainitsee ensin asialliset asiat, sitten karhujen (ja turistien) mahdolliset toilailut. Tältä päivältä ehkä sen, että aina niin avulias Juuso-karhu oli polttaa nokkansa hitsipillin hehkussa.

– Yritti maistaa liekkiä ja tallettaa tiedot kielensä yläosassa oleviin hermopäätteisiin, eräänlaiseen ”muistitikkuun”, selittää ymmärtäväinen isä.

Saattaa päiväkirjaan livahtaa jokunen sana omankin mielen liikkeistä. Iltapalan jälkeen pitää muutenkin vähän istuskella.

– Tähystivät taannoin vatsalaukkua ja ronkkivat sen verran, että ruoka tuppaa ikävästi nousemaan jos heti menen pötkölleen.

Telkkariakin tulee joskus katsottua.

– Jopa Salkkareita, jos ovat sen kanavan sattuneet valitsemaan. Ei niin suurta väliä miulle.

Karhu oppi verkkokalastuksen

Unissa sekoittuu kaikki, onnistumiset ja pettymykset. Silti unessa on turvassa niin kuin karhu talvipesässä. Sielläkin Sulo on käynyt kaveriensa luona makoilemassa. Mittaillut eläinten lämpötilaa ja pulssia. Minkä verran ovat valveilla. Sekin on grammalleen laskettu, että karhun paino putoaa talven aikana parikymmentä prosenttia.

Entä se legendaarinen ”pihkatappi”? Se kiteytyy karhun persuksiin kuona-aineista. Aineenvaihdunnan nerokkuutta kuvaa sekin, että typen, joka yleensä poistuu pissatessa, karhu kykenee talviunen aikana muuttamaan valkuaisaineiksi, jotka osaltaan ylläpitävät lihaskuntoa.

Sulo päätti kokeilla pärjäisikö Vyöti ilman talviunia.

Kehitteli kaikenlaista aktiviteettia, kalastuksesta lähtien. Opetti karhupojan jopa verkkoja jään alle vetämään. Ja väittää että karhu oppi! Jopa erottamaan isännän ja karhun kalat. Mitä nyt välillä pöllytteli menemään ja nakkeli voltteja lumessa. Ja suistui lopulta kevyen lumen peittämään avantoon, jään alle.

– Pakkasta oli parikymmentä astetta ja ehdin jo pelätä, että nyt sen menetän.

Saman vuoden jouluna Vyöti sanoi kuitenkin työsopimuksensa irti.

– Hän näytti koko kehollaan, ettei enää verkoille lähe. Laitteli heinät pesäaukon suulle ja kävi nukkua röyhöttämmää.

Tuttipullopentuja jokaikinen 

Pennut ovat tulleet Sulo Karjalaisen elämään milloin mitenkin, surkeimmillaan emänsä verisen taljan mutkassa. Tessulta metsästäjä ampui emon, Niiskulla oli paha kallovamma autokolarin jäljiltä. Kaksi ja puolikiloinen Vyöti pärähti pihaan oikein poliisikyydillä. Muut kolme karhua ovat syntyneet tarhassa.

Kaikki karhunsa Sulo on syöttänyt tuttipullolla, nukuttanut vieressä, leikittänyt niin kuin lasta. Samalla tavalla pennut huushollin sotkevatkin kuin taaperot. Rymyävät sohvalta toiselle, raastavat verhoja, itkevät perään, painivat ja juonittelevat...

– Viime aikoina on pitänyt hyväksyä sekin, että aikuistuville lapsille isä ei ole enää kaikki kaikessa, Sulo myöntää.


Isä ja poika. Sulo Karjalaisen ja Vyöti-karhun askelet sopivat hyvin yhteen.
Isä ja poika. Sulo Karjalaisen ja Vyöti-karhun askelet sopivat hyvin yhteen.

Jo korvien asennosta voi päätellä, millä mallilla on kunkin ajatukset ja milloin ei kannata kovin lähelle tuppautua.

Karhussa on niin paljon räjähtävää voimaa, että jälki on pahaa. vaikka ei olisi tarkoituskaan.

Jokainen kynsi on kuin viiden sentin veitsi.

Liki parikymmentä vuotta sitten muuan selässä roikkunut tutkimuskarhu viilsi Sulon kasvot halki. Arvet näkyvät yhä. Pitkään kirveli myös henkisesti. Petotutkija Erik S. Nyholm kun oli jo aiemmin varoittanut, että se pentu pitäisi lopettaa, on niin outo.

– Minä halusin sille vielä yhden tilaisuuden antaa.

Dosentti Nyholmin tutkimusapulaiseksi Sulo ajautui jo 1970-luvulla, kun näädästä kaavailtiin tarhaeläintä myös Karjalaisten tiluksille. Mies viihtyi riistantutkimushommissa hyvin, elämän rytmikin oli leppoisampi kuin yrittäjänä.

Noilta ajoilta Sulo kaipailee erityisesti Pykeijaan, Pohjois-Norjassa Varanginvuonon rannalla sijaitsevaan kylään, joka ihmeen kaupalla säästyi sodan tuhoilta. Kveenien jälkeläisten kanssa pärjäsi kaiken hyvän päälle suomen kielellä. Selvää saatiin siitäkin, että sikäläisille rannoille ajautuneet hylkeet olivat tulleet Huippuvuorilta saakka.

Toisella tavalla sykähdyttävä kokemus oli Nyholmin kanssa heitetty kalastusreissu Madeiralle. Niin kukkeaa paikkaa Sulo ei ole toista kertaa elämässään nähnyt. Perhosiakin hän innostui keräämään.

– Taivuttelin bambusta haavin ja harson korvasin tyllillä. Hieman olivat sikäläisen kangaskaupan naiset kummissaan.

Siinä ne nyt taas menevät peräkanaa, mies ja karhu.

Sulo haastelee hiljaisella ja matalalla äänellä.

– Että hänen ajatuksensa pysyy mukana.

Välillä vähän toruukin: miksi taas tämän kopin särit!

Vyötin vastaus on tupsutusta, suhinaa ja morsetusta: nytkö ei mäne hyvästi.

– Osaa hän laskeakin, ainakin kuuteen, Sulo kehaisee.

Mutta tuttukin karhu on viettiensä viemä.

– Erotiikka on vielä kovempi huume kuin hunaja, Sulo huokaisee.

Vauvakiintiö täyttyi

Yksi tarhassa viisi vuotta sitten syntyneistä pennuista, Nätin kaksoisveli Nörtti lähti virolaiseen eläintarhaan ja on nyt kahden lapsen onnellinen isä.

– Mutta sekin tappoi ensimmäisen pentueensa, kun olivat jättänet verkon liian harvaksi, vaikka nimenomaan siitä varoittelin.

Muihinkin tarhoihin on pentuja annettu, esimerkiksi Ähtäriin.

–Vaihdossa ei ole tullut kyllä mitään, vaikka niin alun perin sovittiin. Muutenkaan eivät meitä suvaitse...

Mutta nyt on vauvakiintiö täynnä Kuusamossakin.

– Sie se vaan höpsötät, kujertaa Sulo Juusolle, joka nuolee miehen toisen saappaan kirkkaaksi. Tutkii missä isäntä on kulkenut, kun ei ole vähään aikaan tarhaan kerinnyt.

Juuso on Suomen virallisesti suurin karhu, 500 kiloa. Seisaaltaan sen pituus on reilut 2,5 metriä. Ja palkeissa ääni, joka seisauttaa veren.

Järeän punnituspöydän karhu näyttää taas viskanneen selälleen, koska se on pelin henki. Halu testata, mitä kukakin kestää.

– Susi tarvitsee porukan. Karhu on työmies, se pärjää yksinkin, kiteyttää Sulo Karjalainen ja kampeaa vielä mönkijän rattiin.

Taivaanrannassa keimailee sateenkaaren nysä.

– Pienetkin toivonsäteet kannattaa laskea.

Kuusamon Suurpetokeskus Keronrannantie 31, Kuusamo. P. 08 861 713 www.kuusamon-suurpetokeskus.fi

Artikkeli on ilmestynyt ET-lehdessä 12/2012.

Lue Sulo Karjalaisen tuoreet kuulumiset ET-lehdestä 17/2017, joka ilmestyy 27.9.

Tarvittiin monta onnenkantamoista, ennen kuin Arvo Henttonen pääsi palaamaan synnyinkotiinsa Antreaan. Ennen kaikkea ystävyys venäläisen Valentinin kanssa.

Luja kädenpuristus, kiinteä katse. Olemme Arvo Henttosen talon pihassa Venäjällä, 50 kilometriä Suomen rajalta itään, Kamennogorskin kaupungin laidalla.

– Meidän suku on asunut tässä Henttolan kylän Anttilassa kymmenen sukupolven ajan, Arvo toteaa.

Pihapiiri on kätevästi hiekkatien vieressä. Tuvassa on seinän puoliväliin vihreät puupaneelit. Pari kammaria on tyhjillään; taskulampun valokiilaan lehahtavat seinäjulisteista punaiset liput ja uljaat neuvostotyöläiset. Muuten kaikki on aika lailla kuin silloin kultaisessa lapsuudessa, kun äiti piti pyhäkoulua, isä teki maatöitä ja kuusi lasta nukkuivat kerrossängyissä pitkin seinänvieriä.

Arvo-poika oli talvisodan syttyessä 13-vuotias. Perhe päätyi pakoon Renkoon. Ahkera ja herkkä poika olisi otettu ottopojaksi Pohjanmaalle, mutta mikään ei pidellyt, kun paluu Antreaan tuli mahdolliseksi elokuussa 1941.

Kun sitten tuli uusi lähtö Karjalasta kesäkuussa 1944, Arvo oli armeijassa Utissa. Ryhmän tehtävänä oli "lyödä rotulia" Saimaan kanavan sulkuihin. Jos ryssä tulisi, sulut räjäytettäisiin ja vihollinen hukkuisi kuin faaraon sotilaat Punaiseen mereen.

– Minä en tiedä toisesta evakkomatkasta mitään, Arvo sanoo.

Siksikö hän on johdattunut takaisin Karjalaan, kun ei sieltä kunnolla lähtenytkään?

Henttosen talo on ollut tukikohtana lukemattomille siirtokarjalaisille, jotka Neuvostoliiton rajan auettua ovat sydän pamppaillen lähteneet kotikontujaan etsimään. Arvo on ollut heidän oppaansa ja edelläkävijänsä. Pihasta bussit ovat suunnanneet kohti ruohikkoon peittyneitä kivijalkoja tai yllättävän hyvin säilyneitä suomalaistaloja.

Salaa Ladalla katsomaan

Arvon uusi side Karjalaan syntyi vuonna 1988, ja sitä ihmettä on sydän edelleen kukkuroillaan. Tuhannet kerrat hän on kuulijoilleen kertonut, miten Leningradista lähdettiin ensimmäistä kertaa ajamaan salaa Ladalla Antreaan. Oppaana ja tulkkina oli inkeriläinen nainen, ajajana tämän poika ja toimeksiantajina kolme takapenkillä jännittyneinä kurkottelevaa Henttosta.

Oli näet kuultu – joku oli käynyt niillä nurkilla – että Henttolassa olisi taloja pystyssä. Pakko oli päästä katsomaan.

Tultiin Henttolan kylään: ei yhtään ehjää taloa.

– Sitten tuli se mäki parin sadan metrin päässä kotoa. Kaksi savupiippua näkyi mäen laella. Piti itkeä, Arvo Henttonen sanoo.

Vedet tulvahtavat silmiin nytkin.

Asumattomassa kamarissa on neuvostoaikaisia julisteita.
Asumattomassa kamarissa on neuvostoaikaisia julisteita.

– Ajoimme pihaan. Ovi oli auki ja menin sisään, avasin tuvan oven. Siinä oli matala mies oviaukossa. Panin oven äkkiä kiinni. Pyysin tulkkia mukaan ja mentiin yhdessä. Mies, Valentin, sanoi, että suomalaiset eivät saa tulla tänne.

Tulkki kertoi hätävalheen, että vieraat ovat Petroskoista, mutta syntyneet tässä talossa.

Arvo haki autosta eväitä, vodkaa ja pahvimukit.

– Valentin sanoi, ettei hän yleensä juo, mutta tämä oli niin erikoinen tapaus, että hänkin otti.

Tulkki käänsi tunteellista keskustelua, kaikki itkivät. Liian pian suomalaisten piti lähteä viiden tunnin paluumatkalle, jotta he ehtisivät Leningradiin ennen kuin sillat nostetaan ylös.

Henttoset ja Valentin olivat istuneet tämän saman pöydän ääressä, jossa mekin nyt olemme. Edessämme on kahvit ja kakut, jotka Anttilan talon yhdestoista isäntä on serveerannut, sekä juhlan kunniaksi samppanja- ja vodkapullot.

Karjala aina läsnä

Sotien jälkeen Henttosten suku asettui Janakkalaan. Arvo valmistui rakennusmestariksi ja muutti myöhemmin vanhempiensa kanssa rivitaloasuntoon Turenkiin.

– Olen vähän erikoinen ihminen. Minulla ei ole koskaan ollut vakituista naisystävää, minulle on riittänyt Karjala, hän sanoo.

Kotona puhuttiin aina Antreasta, mutta sodasta ei koskaan. Arvo ja hänen nuorin veljensä kaipasivat synnyinseutua erityisen kipeästi. Edessä oli kuitenkin kuin seinä. Kunnes tuli se vuosi 1988. Arvo oli tuolloin 62-vuotias.

Arvon perhekuva .Arvo on kuvassa äärimmäisenä oikealla.
Arvon perhekuva .Arvo on kuvassa äärimmäisenä oikealla.

Yli rajojen yhä uudelleen

Vuonna 1989 Henttoset lähtivät uudestaan kohti Antreaa, nyt mukana oli 25 suvun jäsentä. Viipurista saatiin bussi ja lupa kahden tunnin käyntiin Kamennogorskissa. Anttilan talon ovi oli lukossa.

Uusi yritys vuonna 1990, ja nyt Valentin oli kotona. Arvo tunnusti hänelle olevansa suomalainen, ja Valentin ymmärsi ensimmäisen kerran hätävalheen. Miehet ystävystyivät. He olivat lähes samanikäisiäkin. Arvon rajanylityskerrat Vaalimaalla kimmahtivat nousuun.

– Vuonna 1991 alkoi se marhaaminen. Ensin antrealaiset pyysivät minua viemään heitä kotipaikoilleen, ja samalla kävin aina Anttilassa.

Arvo Henttonen kyyditti kivijalan etsijöitä omalla autollaan Suomesta asti. Hänhän ymmärsi sen kaipuun täydelleen!

Hän myös kutsui Valentinin ja tämän vaimon Marian kylään kotiinsa Turenkiin. Samana päivänä, 19. elokuuta 1991, kun Valentin ja Maria laskeutuivat junasta Riihimäellä, Boris Jeltsin nousi tankin päälle Moskovassa. Hän kukisti vanhoilliset vallankaappaajat, ja Neuvostoliiton valtakausi päättyi. Tavalliset suomalaiset ja venäläiset olivat kaataneet raja-aitoja jo paljon aikaisemmin.

Oma tupa, oma lupa. Enää Arvo ei ole tunkeilija omassa kotitalossaan.
Oma tupa, oma lupa. Enää Arvo ei ole tunkeilija omassa kotitalossaan.

Rauhaisaa elämää

– Valentin oli ukrainalainen, Arvo kertoo.

Valentin Mitrushin muutti Antreaan vuonna 1945. Hän joutui viideksi vuodeksi laivastoon Porkkalaan. Palattuaan hän avioitui kolhoosin johtajan tyttären kanssa.

– Sokkalan kolhoosin johtaja oli ottanut itselleen hyvin rakennetun suomalaistalon ja antanut sen Maria-tyttärelleen. Näin Valentin päätyi asumaan kotitalooni.

Valentin oli traktorinkuljettaja ja Maria karjakko. Kun sovhoosin kerrostalot valmistuivat, pariskunta muutti niihin. Valentin kuitenkin kävi vanhassa talossaan edelleen liki päivittäin.

– Valentin oli ystävällinen ja vieraanvarainen ihminen. Hänen toinen kätensä oli vammautunut, kun traktorista oli räjähtänyt rengas, ja käsi roikkui holtittomana ja särkevänä. Enimmäkseen Valentin loikoili tuvassa sängyllä. Eteisessä oli viilapenkki ajankuluksi. Me puhuimme tulkin kautta tai käsillä, tai olimme vain hiljaa, Arvo muistelee.

Parhaat ystävät, Valentin Mitrushin ja Arvo Henttonen.
Parhaat ystävät, Valentin Mitrushin ja Arvo Henttonen.

Vuonna 1993 Valentin antoi Arvolle avaimet: "Sinä olet tämä on talon ainoa oikea omistaja."

– Aina kun kävin Antreassa, hain Valentinin autolla kolmen kilometrin päästä kotoa Anttilaan ja vein illalla takaisin. Teimme yhdessä saunapuita omasta metsästä, ja minä tarjosin ruuan. Istuttiin vastakkain ja pidettiin käsistä kiinni. Rauhaisaa elämää, oltiin kuin veljiä.

Arvo kutsui Valentinin vielä uudestaan Suomeen ja käytti häntä Invalidisäätiöllä kättä korjauttamassa.

Yksi synkempi hetki

Vanhan kotitalon hirret olivat hyvässä kunnossa, vain katto oli uusittava.

– Muistan lapsuudesta, että meidän piti aina ruiskuttaa pärekattoa vedellä, kun äiti leipoi, Arvo kertoo.

– Aioin maalata ulkoseinät, mutta Kamennogorskin kaupunginjohtaja, tuttuni, varoitti. Maalaaminen herättäisi kateutta, ja joku voisi vielä polttaa taloni.

Anttilaa ei maalattu eikä poltettu, mutta varkaita kävi. Ensimmäisellä kerralla he veivät moottorisahan ja samppanjat. Toisella kertaa hävisi jääkaappi – sen tilalle oli jätetty 20 euron seteli. Kolmannella kerralla Arvo havahtui kesken kesäyön: hänen uusi autonsa puuttui pihasta, samoin korillinen bussimatkalaisille varattua samppanjaa.

Talon sisustus on Valentinin jäljiltä lukuunottamatta Arvon äidin tekemää ryijyä.
Talon sisustus on Valentinin jäljiltä lukuunottamatta Arvon äidin tekemää ryijyä.

Arvo hyppäsi pyörän päälle ja polki herättämään Valentinia kerrostalostaan. Miehet menivät yhdessä miliisiasemalle. Tuttu miliisi tiesi jo, että Viipurissa oli nähty hulluna ympäriinsä pyörinyt suomalaisauto. Myöhemmin auto löytyi tärveltynä.

–Se oli synkempi hetki. Sen pahempaa ei ole tapahtunut.

Valentin järjesti yllätyksen

Niin rakennusmestari kuin onkin, Arvo Henttonen ei ole halunnut rakentaa kotipaikalleen mitään muuta uutta kuin saunan. Entinen oli poltettu.

Tarvikkeet tuotiin hirsiä lukuun ottamatta Suomesta. Jos mineriittilevyjä tai lekaharkkoja oli peräkärryssä tullimittauksissa liikaa, käytiin liikapaino kippaamassa Suomen puolelle ja haettiin seuraavana päivänä. Rajanylityksiä kertyi.

Eräänä päivänä Valentin yllätti ystävänsä kehottamalla tätä ostamaan talon itselleen. Arvo hämmentyi perin juurin. Ajatus jäi kuitenkin itämään. Venäläisvirkamiehet kuulustelivat Valentinia. Oliko tämä hullu?

Vuonna 2008 Arvo ja Valentin päätyivät Viipuriin tulkin, juristin ja kahden tuomarin kanssa kauppakirjoja laatimaan. Valtio vuokrasi tontin Arvo Henttoselle 49 vuodeksi. Kun tuli puhe talon ostamisesta, Arvo sai kuulla, että maksu oli jo suoritettu.

– Valentin oli järjestänyt kaiken etukäteen. Talo kuului valtiolle, joka "myi" sen Valentinille ja tämä "myi" sen minulle. Ehkä hän teki sen siksikin, että olin kaikki vuodet maksanut hänen kalliit lääkkeensä. Sain synnyinkotini ilmaiseksi!

Siskonpoika Risto Olkinuora on kyläilemässä Arvon luona.
Siskonpoika Risto Olkinuora on kyläilemässä Arvon luona.

Vuosien varrella Arvo Henttonen on tehnyt palveluksia ystävilleen ja tutuilleen, tuntemattomillekin. Kuskannut niin suomalaisia kuin venäläisiä, kokonaisia kuorojakin, Turenkiin ja takaisin. Tuonut tarvekaluja, varustanut ja vaalinut, bensarahoja pyytämättä.

– Sellaisenkin työn tein, että hommasin kädettömälle venäläistytölle uuden suomalaisen tekokäden, kun hänellä oli sellainen painava venäläinen rohjo.

Valentin Mitrushin, veli venäläinen, kuoli kolme vuotta sitten. Muita hyviä venäläisiä kavereita on kymmenkunta. Antreaan Arvo tulee edelleen monta kertaa kesässä, yleensä – turvallisuussyistäkin – jonkun kanssa.

Hän on testamentannut talonsa sisarustensa kolmelle lapselle.

Anttila on koti

Elokuun loppuun mennessä Arvo Henttonen on käynyt bensa-autolla rajan takana kaikkiaan – totta se on – 680 kertaa.

Mitä Arvo siirtokarjalaisena ajattelee Suomeen tulleista pakolaisista?

– Mie en tiedä. Se on iso probleema. Mikä on tulevaisuus? Kun heitä tulee lisää ja lisää. On hyvin vaikea sanoa.

Siniristilippu vilkuttaa Anttilan seinustalla. Arvo Henttonen käyttää johdonmukaisesti vanhoja suomalaisia paikannimiä ja osoittelee sinne tänne: tässä oli meidän navetta, saunan takana ja tuolla vasemmallakin on suomalaistaloja.

Tunnetko olevasi Suomessa vai Venäjällä?

– Olen kotona Anttilassa, vanha mies hymyilee.

Rakenteet ovat suomalaistalossa edelleen kunnossa, vain katto on pitänyt uusia.
Rakenteet ovat suomalaistalossa edelleen kunnossa, vain katto on pitänyt uusia.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 17/2016.