Eila Heikkilä näkyy yhä Elsasta unia. ”Nyt ne ovat onnellisia unia. Ahdistus on mennyt pois.”
Eila Heikkilä näkyy yhä Elsasta unia. ”Nyt ne ovat onnellisia unia. Ahdistus on mennyt pois.”

Eila Heikkilä, 63, oli pitkään kantanut huolta tyttärestään. Kun poliisit eräänä päivänä seisoivat ulko-ovella, Eila tiesi kuulevansa pahimman mahdollisen uutisen.

Olen ollut lapsilleni vihainen kaikesta siitä huolesta, jota he ovat minulle aiheuttaneet. Totta kai. Olen yrittänyt parhaani ja joutunut silti kokemaan heidän takiaan monenlaista ikävää.

Meille syntyi kolme lasta 80-luvulla, kaksi poikaa ja tyttö. Vuonna 1988 tulin neljännen kerran raskaaksi, mutta vauva kuoli kohtuun. Surun jälkeen minulle jäi hinku saada vielä yksi lapsi. Mieheni ei innostunut ajatuksesta yhtään, mutta minä halusin väenvängällä raskaaksi. Mies sanoi, että jos lapsi tulee, se on minun vastuullani.

Paloin loppuun, ja erosimme vuonna 1995.

Lapsi tuli ja mies piti sanansa. Hän omistautui työlle ja harrastuksille, ja minä sain aika yksin huolehtia niin vauvasta, Elsasta, kuin muista lapsista. Paloin loppuun, ja erosimme vuonna 1995. Elsa oli silloin kuusivuotias.

Elämässä oli muutenkin kaikenlaista vaikeaa. Nuorempi poika jäi talvella auton alle koulumatkalla ja loukkaantui pahasti. En tiedä, johtuiko se onnettomuudesta, mutta poika masentui. Ammattikoulun alkaessa tilanne paheni, ja sairaalassa hän sai skitsofreniadiagnoosin jo ennen kuin täytti 18 vuotta. Olin itse siinä vaiheessa niin väsynyt, että minun piti töistä tullessa pysäyttää auto pientareelle ja itkeä, ennen kuin jaksoin ajaa kotiin.

Vanhempi poika alkoi käyttää päihteitä.

Samoihin aikoihin vanhempi poika ajautui vääriin porukoihin ja alkoi käyttää päihteitä.

Syyllistyin hirveästi lasten ongelmista. Sen kaiken keskellä Elsa jäi vähemmälle huomiolle. Minusta näytti, että hänellä oli silti kaikki kunnossa.

Kun Elsa tuli yläkouluikään, huomasin, että jotain on vialla. Hän halusi kulkea itseään vanhempien nuorten mukana. Tilanne paheni, kun hän alkoi karkailla ja lähti joskus Siilijärveltä Helsinkiin asti. Lopulta hänet otettiin hetkeksi huostaankin, ettei olisi sattunut mitään vakavampaa.

17-vuotiaana Elsasta tuli äiti.

Kaikki muuttui, kun Elsa alkoi 15-vuotiaana seurustella. Se oli alusta asti tosi vakavaa, ja 17-vuotiaana Elsasta tuli äiti. Vaikka Elsa ja hänen poikaystävänsä olivat vielä ihan lapsia itsekin, he pitivät pojasta hyvää huolta, ja koti oli aina nättinä.

Eihän se kahden tulisielun yhteiselo silti aina helppoa ollut. Vuonna 2009 mies lopulta muutti pois. Pian sen jälkeen hän teki itsemurhan.

Elsa sekosi siitä kokonaan. Hän olisi ehdottomasti tarvinnut ammattiapua, mutta hän ei suostunut ottamaan sitä vastaan. Lopulta viranomaiset joutuivat tekemään huostaanottopäätöksen. Elsan poika on nyt sijoitettuna Elsan isosiskon luona.

Parikymppisenä Elsa lähti Helsinkiin, ja arvelen hänen olleen välillä vähän huonoilla teillä. Aika ajoin hän tuli Kuopioon katsomaan poikaansa, ja minä kävin pojan kanssa Helsingissä.

Marraskuussa 2012 Elsa sanoi minulle puhelimessa, että hän on päättänyt muuttaa takaisin Kuopioon. Seuraavan viikon maanantaina hän soitti taas, mutten päässyt vastaamaan. Soitin myöhemmin takaisin, mutta tuloksetta. En huolestunut, sillä Elsa ei aina vastannut.

Seuraavana päivänä soitin taas. Kun vastausta ei tullut, laitoin tekstarin. Ei vastausta siihenkään.

Kun Elsa-tyttären kuolema paljastui henkirikokseksi, Eila Heikkilä sai paniikkikohtauksen. ”En muista siitä maanantaista mitään.”
Kun Elsa-tyttären kuolema paljastui henkirikokseksi, Eila Heikkilä sai paniikkikohtauksen. ”En muista siitä maanantaista mitään.”

Elsan liittymä oli minun hankkimani, joten pääsin netistä katsomaan hänen puhelunsa. Näin, ettei hän ollut maanantain jälkeen soittanut mihinkään. Silloin huolestuin ja soitin hätänumeroon. Sieltä yhdistettiin partiolle, joka lupasi käydä katsomassa tilannetta.

Ensimmäinen ajatukseni oli, että kyse on huumeista.

Tein työpäivän loppuun ja lähdin kotia kohti. Matkalla miesystäväni soitti ja sanoi, että poliisit ovat ovella. Kun pääsin perille, poliisit kertoivat, että Elsa on löytynyt kotoaan kuolleena. Muuta he eivät sanoneet.

Ensimmäinen ajatukseni oli, että kyse on huumeista.

Rikospoliisin tutkija kyseli minulta pitkin viikonloppua Elsan asioista, siten voitiin sulkea tutkinnasta vaihtoehtoja pois. Poliisi pyysi Elsan Facebook-tunnuksetkin. Se olikin tärkeä pyyntö.

Tuntui että tukehdun siihen paikkaan.

Maanantaina poliisi soitti ja kertoi, että Elsa on joutunut henkirikoksen uhriksi, mutta ei mitään tarkempaa tapahtuneesta. Mietin tietysti kaikki mahdollisuudet. Sain sellaisen paniikkikohtauksen, että miesystäväni piti soittaa ambulanssi. Tuntui että tukehdun siihen paikkaan. En muista siitä maanantaista mitään, kaikki on sumua. Sen päivän jälkeen aloin saada paniikkikohtauksia.

Poliisi löysi tekijän nopeasti. Naapuri oli nähnyt, minkälainen mies Elsan kotoa tuli. Metroaseman valvontakameroista näkyi miehen lähtö asemalta ja nopea paluu sinne. Miehen henkilöllisyys selvisi, kun poliisi tutki Elsan Facebook-kaverilistan.

Mies oli kuristanut Elsan kaulahuivilla.

Poliisit arvioivat, että tekijä oli ehtinyt olla Elsan luona vain muutaman minuutin. Jos pitää toinen tappaa, niin ainakin se oli tapahtunut nopeasti.

Mies oli kuristanut Elsan kaulahuivilla. Olin itse antanut huivin tytölle, kun hän oli siihen niin ihastunut. Se oli vaaleanpunainen ja kauniisti kudottua intianpuuvillaa.

Ensimmäiset kuukaudet murhan jälkeen olivat hirveän ahdistavia. Aika ei tuntunut kuluvan lainkaan, enkä saanut lohtua mistään. Tein koiran kanssa pitkiä lenkkejä metsässä ja huusin välillä niin perkeleesti, kunnes ääntä ei enää tullut.

Oli jatkuva ikävä. Hirvittävä ikävä.

Joskus pidin itkuiltoja. Ostin pullon viiniä, katselin Elsan tavaroita ja kuuntelin Forever youngia ja muita lauluja, jotka olivat meille tärkeitä. Sitten sitä itkua tuli, tuntikausia.

Elsan poika menetti kolmivuotiaana isän ja kuusivuotiaana äidin.

Surin myös Elsan poikaa. Hän menetti kolmivuotiaana isän ja kuusivuotiaana äidin. Se tuntui ihan kohtuuttomalta. Elsa oli pojalleen aina sellainen unelma: kun äidin luo pääsee, niin kaikki on hyvin. Hirveäähän se oli kertoa, että äiti on kuollut. Eikö sitä voisi perua, poika kysyi.

Miesystäväni kantoi minua vaikeimpien aikojen yli. Hän laittoi hyviä ruokia, siivosi ja pyöritti arkea. Piti vaikka kädestä, jos ei muuta.

Huhtikuussa, vajaat puoli vuotta Elsan kuoleman jälkeen soitin tappajan äidille. Hän alkoi heti itkeä ja hoki vain anteeksi, anteeksi. Siihen asti olin tuntenut suurta vihaa tappajaa kohtaan, mutta viha suli puhelun aikana. Puhuimme pitkään ja huomasimme varmaan molemmat, että pohjimmiltaan olimme ihan samanlaisessa tilanteessa. Tajusin, että sen syyllisyyden, vihan ja häpeän keskellä hänellä oli äidinrakkaus tallella.

Istutin perunaa ja pystytin aitaa surutyönä.

Puhelun jälkeen olo vähän helpottui. Sekin auttoi, että tuli kesä ja pääsin puuhaamaan pihalla. Istutin perunaa ja pystytin aitaa surutyönä.

En mennyt katsomaan oikeudenkäyntiä, koska en halunnut nähdä ihmistä, joka vei minulta tyttären. Asianajaja hoiti oikeudenkäyntiin liittyvät asiat. Onneksi kotivakuutus maksoi kulut.

Syyttäjä vaati 11 vuoden tuomiota. Käräjäoikeus antoi kuitenkin vain kymmenen vuotta, ja hovioikeudessa tuomio aleni yhdeksään vuoteen. En ole seurannut, mitä tekijälle sitten tapahtui. Varmaan hän on jo vapaana. Täytyy toivoa, ettei hän tapa ketään muuta, vaan pääsee sopuun itsensä kanssa ja pystyy antamaan itselleen anteeksi.

Palasin töihin aika pian, vaikka olisin saanut sairauslomaa, jos olisin halunnut. Opetin Leppävirralla yläasteella äidinkieltä ja uskontoa. Paluu tuntui pelottavalta, mutta työkaverit tukivat minua hienosti.

Elsalla on kuvassa kaunis hymy kasvoillaan.

Elsan kuva oli työpöydälläni. Kutsun sitä lohtukuvaksi, sillä Elsalla on siinä niin kaunis hymy kasvoillaan.

Podin unettomuutta. Sain lääkettä, joka auttoi nukahtamaan, mutta yöllä heräsin valvomaan. Halusin kuitenkin pysyä arkirutiineissa kiinni. Minulla oli monta oppilasryhmää, ja piti opetella hirveä määrä nimiä. Väsyneenä se ei ollut helppoa, ja joskus ihan itketti, kun sain koenipun eteeni.

Yritin kaikkeni, mutta olo vain paheni. Maaliskuussa 2014 marssin lääkärille ja sanoin, etten enää jaksa. Kesällä jäinkin työttömäksi. Päätin, että nyt on aika ottaa suunta eteenpäin.

Kesän mittaan univaikeudet hellittivät. Paniikkikohtauksista pääsin tsemppaamalla. Jos tunnen, että kohtaus on tulossa, keskityn vaikka tuijottamaan yksityiskohtaa seinässä ja luettelen mielessäni numeroita, kunnes paniikki talttuu. Kun tässä onnistuu muutaman kerran, pelko kohtauksista helpottaa.

Lopulta aika kuitenkin armahtaa.

Viime syksynä jäin vanhuuseläkkeelle, mutta halusin yhä tehdä jotain merkityksellistä. Toimin nyt kahden ihmisen henkilökohtaisena avustajana. Koen tekeväni tosi tärkeää työtä.

Näen yhä Elsasta unia, mutta ne ovat onnellisia unia. Ahdistus on mennyt pois. Lopulta aika kuitenkin armahtaa.”