Ulla Koljonen oli vähällä menettää Sri Lankassa omaisuutensa ja rakkaat lemmikkinsä, saksanpaimenkoira Aidan, mudi Moccan ja shih-tzu Mopin.
Ulla Koljonen oli vähällä menettää Sri Lankassa omaisuutensa ja rakkaat lemmikkinsä, saksanpaimenkoira Aidan, mudi Moccan ja shih-tzu Mopin.

Ulla Koljosen eläkepäivät Sri Lankassa kariutuivat petokseen ja väkivaltaan. Kovista kokemuksista huolimatta Ulla on säilyttänyt halunsa auttaa. Tämä artikkeli julkaistiin ET-lehdessä vuonna 2014. 

"Juureni ovat syvällä Savossa, mutta elämä on koulinut minusta rohkean, jopa tyhmänrohkean maailmankansalaisen. Mieheni työn vuoksi asuimme aikoinamme Saudi-Arabiassa. Vapaa-ajalla matkustimme paljon. Myös oma työni suuntautui vuosien ajan ulkomaille.

1980-luvulla erosin miehestäni ja halusin Kuopiosta niin kauas kuin pippuri kasvaa. Läpäistyäni vaativat testit pääsin Hong Kongiin Citybankiin valuuttadiileriksi. Nuorin lapsemme muutti kanssani ja opiskeli kansainvälisessä koulussa. Kotimaahan palasimme, kun hän oli teini ja halusi takaisin Suomeen. Helsingissä työllistyin yrittäjänä, ja jäin eläkkeelle omasta firmastani 2006.

Kaupankäynti on ollut minulla verissä pienestä pitäen. Aloitin urani 1950-luvulla Kuopion torilta. Vuokrasin metrin paikan, jossa myin kieloja ja omenoita. En ole koskaan tuntenut itseäni niin rikkaaksi kuin silloin.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Eläkkeellä aurinkoon

Hong Kongin -vuosina Aasia tuli tutuksi. Ihastuin Sri Lankan lämpöön ja ystävällisiin ihmisiin. Unelmani oli perustaa saarelle pieni kylä, jossa suomalaiset voisivat viettää talvet ja nauttia toistensa seurassa eläkepäivistä, hyvästä ja edullisesta ruuasta, palveluista ja lämmöstä. Tällaisia haaveita on monella. Jopa lääkärini heitti ajatuksen, että muuttaisi eläkkeelle jäätyään talvikuukausiksi kylääni ja pitäisi asukkaille vastaanottoa sovittuina päivinä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Vuoden 2004 tsunami muutti suunnitelmani. Liikenaisena halusin tehdä jotain niiden hyväksi, jotka menettivät luonnonkatastrofissa perheensä elättäjän, miehen.

Paikallisen väestön käsityötaito on korkea, joten ryhdyin suunnittelemaan parisataa henkeä työllistävää kankaankutomoa ja ompelimoa. Ostin Hikkaduwan kylästä kanelitilan, jonne asennutin voimavirran teollisuuskoneiden pyörittämistä varten.

"Kaikki vaikutti lupaavalta, ja olin luottavainen."

Ajatukseni oli teettää suomalaisella suunnittelijalla mallisto ikäisilleni naisille. Siihen kuuluisi laadukkaita puuvilla-asuja, joilla voisi mennä vaikkapa ystävän syntymäpäiville. Rakastan paikallisten kirkkaita värejä, mutta heidän ajatuksensa kauneudesta on toisenlainen kuin meillä. Valttikorttini olisi ollut suomalainen design yhdistettynä aasialaiseen käsityötaitoon.

Osaaja hyvästä perheestä

Suunnitelmieni vauhdittamiseksi tarvitsin paikallisen osaajan, joka auttaisi materiaalihankinnoissa, yrityskuvioiden järjestymisessä ja työntekijöiden palkkauksessa. Tutun suomalaisen kautta löysin keski-ikäisen miehen, jolla oli erinomainen ansioluettelo. Hän puhui sujuvaa englantia ja tunsi paikalliset käytännöt. Mies tuli kunnon perheestä, mikä on siinä kulttuurissa tärkeä suositus.

Kaikki vaikutti lupaavalta, ja olin luottavainen. Miehen avulla hankin koneet tehtaaseeni ja aloittelimme tuotantoa. Palasin Suomeen järjestämään rahoitusta, tekemään markkinointitutkimusta ja luomaan asiakassuhteita. Hänen tehtävänsä oli vastata Sri Lankan pään toiminnasta.

"Suljin pankkitilit välittömästi. Miehen silmissä kipunoi kostonhimoinen tuli."

Noin puolen vuoden kuluttua aloin epäillä miehen rehellisyyttä. En saanut kirjanpitotietoja nähtäväkseni, ja kun vaadin tilityksiä, hän raivostui. Matkustin Hikkaduwaan ja työntekijät valittivat, ettei madam Ulla maksa täysiä palkkoja. Mies esitti minulle väärennettyjä tositteita, kuten muuntajalaskun, jonka perään oli naurettavan kömpelösti lisätty rivi nollia. Ilmeisesti hän piti minua täytenä typeryksenä, koska olin valkoinen ja nainen.

Ahneus oli sokaissut hänet varastamaan liian paljon liian nopeasti. Jopa kanelitilani hän oli onnistunut siirtämään omiin nimiinsä. Suljin pankkitilit välittömästi. Kun asia selvisi miehelle, hänen silmissään kipunoi pelottava ja kostonhimoinen tuli. Hän oli kuin toinen ihminen eikä muka ymmärtänyt, miksi sai potkut.

Ei vain uhkailua

Jäin saarelle selvittämään tilannetta. Oikeudessa asiani eteni äärettömän hitaasti. Erotettu työntekijäni uhkaili minua sanallisesti ja teki kaikenlaista kiusaa. Ehkä hän seurasi minua, sillä törmäsimme muutaman kerran kaupungilla. Uhkailun lisäksi hän löi minua kasvoihin ja yritti tönäistä auton alle. Hän varasti koirani, jotka löysin paikallisten ihmisten ja poliisin avulla.

En silti osannut pelätä. Ajattelin miehen vain soittavan suutaan ja pelottelevan. Tuntemillani ulkomaisilla on ollut samankaltaisia kokemuksia paikallisista huijareista.

"Se oli pahin nöyryytys, joka naiseen voidaan kohdistaa."

Eräänä iltana lueskelin pylvässängyssäni ja kuulin koirieni haukkuvan pihalla. Eläinten rauhoituttua taloni ovi murrettiin, ja makuuhuoneeseen tunkeutui joukko miehiä. Erotettu työntekijäni sitoi minut käsistä ja jaloista sänkyni pylväisiin. Narun hän kieputti myös kaulani ympärille.

Hän repi vaatteet yltäni ja raiskasi minut aikamiespoikansa kanssa, muiden katsellessa. Teossa ei ollut mitään seksuaalista. Se oli ainoastaan pahin nöyryytys ja häväistys, joka naiseen voidaan kohdistaa.

Artikkeli jatkuu kuvan alla. 

Yksi Ullan selviytymiskeinoista on elää päivä kerrallaan. Lämpimät ajatukset lapsista, lastenlapsista ja ystävistä nostavat synkimmästä suosta.
Yksi Ullan selviytymiskeinoista on elää päivä kerrallaan. Lämpimät ajatukset lapsista, lastenlapsista ja ystävistä nostavat synkimmästä suosta.

Kuinka kauan

Teon tehtyään joukko häipyi ja jätti minut sidottuna makaamaan. Entinen työntekijäni tiesi minun sairastavan diabetesta, joten hän oletti minun kuolevan vuoteeseeni ilman että häntä koskaan syytettäisiin murhasta. Huutoani ei kuulisi kukaan. Pihapiirissä asuvan puutarhuriperheen miehet olivat häätäneet viidakkoveitsellä uhaten kodistaan. Koirani he olivat lahjoneet lihaisilla luilla. Lisäksi he varastivat käsilaukkuni, jossa oli passini, rahani ja luottokorttini.

Olin verinen ja shokissa: minut, 65-vuotias nainen, oli raiskattu. Tuskat olivat valtavat. Kun yritin riuhtoa itseäni vapaaksi, kaulan ympärille kiedottu naru kuristi minua.

"Ajattelin, että osani oli vain odottaa kuolemaa."

En osannut pelätä kuolemaa, koska olin sairastanut munasarjasyövän 2000-luvun alussa ja kohdannut silloin pahimmat pelkoni. Minua hirvitti ainoastaan, kuinka kauan kuoleman tulo kestäisi. Ajattelin, että osani oli vain odottaa. Se kauhistutti.

Välillä vaivuin unenomaiseen tilaan, kunnes muistin tyynyni alla olevan kännykän. Noin kahdessa tunnissa sain itseni kitkuteltua köysistä niin, että onnistuin soittamaan paikalliseen hätänumeroon. Virkailija tiedusteli sijaintiani, mutta kanelitilalleni olisi mahdotonta löytää pelkkien ohjeiden avulla.

Käskin heidän soittaa Hikkaduwan poliisiasemalle, jossa minut tunnettaisiin.

Onneksi virkailija uskoi minua. Aamun varhaisina tunteita sain apua. Muutama järkyttynyt poliisi todisti makuuhuoneeni karmivaa näkyä.

Uhriko syyllinen?

Pyyhe ympärillä minut kiidätettiin paikallisen sairaalan akuuttiosastolle, jossa oli pelkkiä miehiä. Suomen kunniakonsulin hälyttämä virkamies toi minulle päälle pantavaa ja petivaatteet – kummatkaan eivät kuuluneet sairaalan palveluun.

Ystävät toivat ruokaa. Sain hoitoa viikon ajan, mutta pyynnöstäni huolimatta minua ei siirretty toiselle osastolle. Kun kävin vessassa, minua tirkisteltiin. Suihkuun en rohjennut mennä. Siinä tilassa en olisi kestänyt katseita.

"Raiskaus mielletään siinä kulttuurissa aina uhrin viaksi."

Tuon viikon jälkeen en uskaltanut asettua talooni, sillä pelkäsin pahoinpitelijäni palaavan. Pakenin viidakkoon. Kyhäsin palmunlehvistä laavun ja hortoilin muutaman viikon sekasortoisessa tilassa. Syvällä viidakossa törmäsin kohtalotovereihini, 4–14-vuotiaisiin raiskattuihin ja hyväksikäytettyihin tyttöihin. Suvun naiset saattoivat tuoda kotikylästä häädetyille uhreille ruokaa, mutta muuten lapset olivat oman onnensa nojassa, vailla tulevaisuutta. Heidän päällään leijui toivottomuus ja häpeä.

Raiskaus mielletään siinä kulttuurissa aina uhrin viaksi. Tyttöparka on tehnyt edellisessä elämässään jotain pahaa ja joutunut siksi väkivallan kohteeksi. En voi ymmärtää tätä. Mitä raiskaajat ovat tehneet, jotta heillä on oikeutus moiseen? Mitä seuraamuksia heillä on teostaan tässä tai oman uskontonsa mukaan seuraavassa elämässä?

Oma maa mansikka

Uskaltauduttuani viidakosta ihmisten ilmoille sain Saksan lähetystöstä hätäviisumin, jolla pääsin Suomeen. Kotona minulla todettiin posttraumaattinen stressireaktio. Olen kärsinyt painajaisista ja tuntenut voimattomuutta. Apua olen saanut terapiasta. Voimani elpyvät päivä päivältä, vaikka olen edelleen heikko. Hartiani eivät sitten olleetkaan niin leveät kuin kuvittelin.

Muutaman kerran olen palannut Hikkaduwaan oikeudenkäyntejä varten. Asiat siellä etenevät hyvin hitaasti.

"Tuttavien vaikeneminen satutti. Trauman keskellä ihmistä ei saisi jättää yksin."

Alkuvuodesta 2013 minusta tehtiin dokumentti MTV3:n 45 minuuttia -ohjelmaan. Sen myötä kohtasin monia pelkoja ja oloni helpotti hieman. Tämä kokemus on kuin sipulia kuorisi: puhuminen auttaa kerros kerrokselta, mutta kirvelee aina.

Ohjelman tiimoilta moni ventovieras otti yhteyttä, mutta sukulaiset ja tuttavat vaikenivat. Se satutti. Trauman keskellä ihmistä ei saisi jättää yksin.

En enää haluaisi asua Sri Lankassa, mutta haaveilen perustavani naisten ja tyttöjen turvakodin kanelitilalleni. Etsin suomalaista pariskuntaa tai järjestöä sitä pyörittämään. Kutomakoneet ovat edelleen tilalla, joten naiset voisivat työllistyä niiden avulla.

Päivittäin tunnen syvää kiitollisuutta Suomesta. En lakkaa ihmettelemästä, miten näin pieni kansa on luonut tämän elintason. Meissä on totisesti sisua ja selkärankaa. Useimpien suomalaisten sanaan voi luottaa. Tämän hyvinvoinnin keskellä toivon, että kehitysmaiden asukkailla olisi edes kohtuulliset elinolot.

En halua jäädä kokemukseni vangiksi. Tulevaisuudessa toivon tekeväni jotain niiden kohtalotovereideni hyväksi, joiden omassa maassa naisten asema on paljon huonompi kuin meillä."

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 1/2014. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla