Aki Palsanmäki päätyi huutokauppa-alalle isänsä kuoltua. Sitä ennen hän ei ollut kiinnostunut vanhasta tavarasta.

Rössäkkää ei enää ole. Eikä tule, jos Aki Palsanmäki saa päättää. Hän istuu huutokauppasalinsa pienen tiskin takana ja katselee ympärillään olevaa tavarapaljoutta. Siitä kaikesta pitäisi päästä eroon illan aikana.

Mitä ihmettä on rössäkkä?

– Kaikenlaista epäkelpoa härpäkettä ja romua, rikkinäistä leivänpaahdinta ja sähkökojetta, Aki selostaa.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Sellaista, jota riitti huutokaupassa enemmän kuin tarpeeksi ennen suosiota ja tv-julkisuutta.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

– Isäukko oli hentomielisempi ottamaan kaikenlaista myyntiin, sellaistakin, mikä ei taatusti myynyt, Aki huokaa.

Pöydillä lepäilee ehjää lasitavaraa, koriste-esineitä ja sopivassa määrin eksoottista rupeloa, tavaraa, jonka käyttötarkoitus on meklarillekin joskus hämärän peitossa. Se pitää kaupanteossa mukavasti pientä jännitystä yllä, kunhan sitäkään ei ole liiaksi.

– Ennen tätä isän työn jatkamista en ollut yhtään kiinnostunut vanhasta tavarasta, joten onhan tämä ollut pitkä tie. Kaikki, mitä olemme hommasta oppineet, olemme oppineet kantapään kautta.

Rössäkän häviämisen lisäksi väenpaljous on Akin mielestä toinen tv-suosion myötä tullut etu. Ja hyvä niin, sillä ilman väkeä huutokauppaa on hankala käydä.

– Vielä muutama vuosi sitten oli välillä niin hiljaista, että mietimme vakavasti koko homman lopettamista. Kun väenkourallisen kanssa täällä koko illan mesosi, ei ollut kovin juhlava tunnelma.

Omana ittenä vaan

Huutokaupassa kamerat surisevat. Ihmiset haluavat hanakasti yhteiskuvaan Keski-Suomen komeimmaksi mieheksi ja Vuoden tv-esiintyjäksi valitun Akin kanssa.

– Välillä uteliaisuus hämmentää. Erityisesti silloin, kun väkeä tupsahtelee pihaan kutsumatta, muulloinkin kuin huutokauppapäivinä, Akin vaimo Heli sanoo. Hänelle julkisuuteen totuttelu oli iso juttu, hän kun on mielestään pohjimmiltaan ujo.

– Ensimmäiset tuotantokaudet olin ihan kohmeessa, ja se näkyi sarjassakin. Nyttemmin olen rentoutunut, hän tuumii.

Myös Akia jännitti aluksi. Huutokauppakeisari väittää lapsena olleensa luokan hiljaisimpia poikia ja kärsineensä esiintymiskammosta niin, että esitelmätkin piti pitää pulpetista.

Huutokauppa jäi Akille hänen isänsä kuoltua. Paikan kokenut meklari oli sairastunut, eikä Akilla, entisellä esiintymiskammoisella, ollut muuta vaihtoehtoa kuin tarttua itse nuijan varteen. 

– Kun ensimmäisen kerran olin täällä meklarina, jännitin niin, että hyvä kun pysyivät maljakot käsissä. Ja täällä oli enintään kymmenen asiakasta! Aki hymähtää.

– Aina ollaan tehty tätä omina ihtenämme. Kun ei osata muuta edes esittää, Aki summaa ja hörppää huikan vesipullosta.

Seuraavan kerran samanlaiseen ylellisyyteen on aikaa noin kuuden tunnin kuluttua.

”Kun raahaamme Helin kanssa jotain kaappia, kumpikin tietää, mihin se pitää laskea.”

Eikö tähän koskaan kyllästy?

– Ai Heliin vai huutokauppaan? Aki kysyy.

– Kumpaankaan ei kyllästy.

Vaikka homma ei ole ollut alun perin kummankaan kutsumus, se on vuosien varrella imaissut mukaansa. Tavara, kaupanteon jännitys, ostajien ilo. Ne innostavat jatkamaan.

– Me ollaan hiouduttu tässä niin tiukasti yhteen kuin vain on mahdollista. Kun raahaamme Helin kanssa jotain kaappia, sanaakaan ei tarvitse sanoa, kumpikin tietää, mihin se pitää laskea.

Sisältö jatkuu mainoksen alla