Vihreän Langan päätoimittaja Riikka Suominen muutti perheineen isänsä Ilkan luokse runsas vuosi sitten, äidin kuoleman jälkeen. Päivittäistä yhteistä arkea värittävät myös koirat, jotka ovat aina olleet osa Suomisen perhettä.

Kokoomuksen kunniapuheenjohtaja Ilkka Suominen on koiraihmisiä. Niin on myös hänen tyttärensä Riikka, Vihreän Langan päätoimittaja. Vihreä Lanka on Vihreän Liiton äänenkannattaja.

– Koirista on vain iloa, Ilkka sanoo.  

– Jos ajattelee ”vaivaa” eli ulkoilutusta, ruokkimista ja huolenpitoa, silloin ei pidä ottaa koiraa.

Pystykorva-Jasse tuli Ilkka Suomisen lapsuudenkotiin, kun hän oli kahdeksanvuotias.

– Se vihasi erästä tehtaamme työnjohtajaa, joka ilmeisesti oli yrittänyt häntä potkaista. Tehtaan alueella oli kovaääniskuulutus. Miehet väittivät, että Jasse alkoi aina haukkua, kun tätä työnjohtajaa kuulutettiin! Jasse poistui koirien taivaaseen noin 12-vuotiaana.

Kun Ilkka Suominen muutti yhteen vaimonsa Riitan kanssa, vaimon mukana tulivat mäyräkoirat: Napsu, eli mukava äiti, ja Jeppe vähäpoika, iso ja ystävällinen.

– Kuten Riitta sanoi: Koirat kuuluvat pakettiin!

Riikka muistaa, miten perhe ajoi lähes joka viikonloppu autolla mökille 250 kilometrin matkan.

– Takapenkillä sylissäni tungeksivat kaksi mäyräkoiraamme Napsu ja Jeppe.

Labradori sopii joukkoon

Nykyisessä huushollissa mäyrikset Iiris ja Armi ovat perheen kuudes ja seitsemäs nelijalkainen ystävä. Riikan puoliso Timo toi mukanaan labradori Elsan, jolloin sijaluku nousee pykälän.

– Jokainen koira ja koirarotu on yksilö, mutta se, kenellä ei ole ollut labradoria, ei tiedä kuinka mahtava ystävä koira voi olla.

Riikkakin kertoo rakkaudestaan labbiksiin.

"Koska koirat eivät lue tätä juttua, saa suosia yhtä!"

– Koirat edustavat ikäkausia. Amanda oli aikuistumiseni koira, Sain Amandan, kun olin 12-vuotias. Kävimme koirakoulussa ja Amanda oli valtavan kiltti. Niinpä kuljetin sitä mukanani joka paikassa: suoritin lukion liikuntatunnit kävelemällä Kaisaniemenpuistoa ympäri Amandan kanssa, otin sen kylään kavereille ja leireille mukaan.

Ilkka kävi Amandan kanssa metsällä Ruokolahdelta Sodankylään aina kun matka tai metsästyksen muoto sen salli.

Riikka muistelee, miten hän oli kerran kaverinsa ja kaverin koiran kanssa kävelyllä Hietarannassa tenniskenttien vieressä. Noutaja-Amanda oli vapaana, koska se kilttinä aina totteli ja tuli luokse. Mutta sillä kertaa Amanda hoksasi tenniskentillä lentelevät pallot ja kaivautui salaa aidan ali kentille.

– Siellä se juoksi villinä sotkemassa kaikkien pelit. Meillä kesti monta minuuttia kiertää portille, että pääsimme sisään hakemaan villiintyneen noutajan pois. Kukaan ei ollut kauhean vihainen. Ehkä pelaajatkin tykkäsivät koirista.

Amanda kuoli 15-vuotiaana. Riikka oli silloin työharjoittelussa Brysselissä, eli onnekseen hän ei joutunut viemään sitä lopetettavaksi.

Onko lemmikille aikaa?

Riikka sanoo, että on alkanut viime aikoina kyseenalaistaa koko lemmikkien pitämisen.

– Tunnollisenkaan koiranomistajan ei ole ihan helppo tarjota koiralle hyvää lajityypillistä elämää. Se vaatisi runsaasti koiramaista harrastamista metsästystä, jäljestystä tai agilityä, johon minulla ei ole aikaa eikä kiinnostusta. Mutta kipeänä on kivaa, kun sängyssä on kaverina lämmin kuorsaava otus.

Lue lisää Riikka ja Ilkka Suomisesta ET-lehden numerosta 3/2017! Digilehteen pääset tutustumaan täällä.