Antero Saarenpäästä tuli uskonnollisen yhteisön arvostettu jäsen, vaikka hän ei itsekään uskonut siihen, mitä opetti.

Elän nyt elämäni parasta aikaa. Olen tyytyväinen, jopa onnellinen. Perusonnellisuus tulee siitä, että olen henkisesti vapaa.

Perheeni liittyi Jehovan todistajiin, kun olin nelivuotias. Aloimme käydä heidän kokouksissaan tiistaisin, torstaisin ja sunnuntaisin.

Enää ei vietetty jouluja eikä juhlittu syntymäpäiviä. Isä teki kaikki viikonloput ovelta ovelle -työtä. Me lapset olimme äidin kanssa kotona.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Opin nopeasti teeskentelemään, sillä minulle touhu oli pakkopullaa lapsesta asti.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Touhu oli pakkopullaa lapsesta asti.

Kun isä antoi tehtäväksi lukea kesälomalla Raamattua neljä sivua päivässä, huijasin häntä lukemalla vain otsikot. Kun kaverit halusivat keskustella vanhempieni kanssa paratiisista, minä halusin ulos leikkimään.

Lapsella ei ole kykyä miettiä maailmankaikkeuden asioita itsenäisesti. Kun ikää tulee, sitä alkaa ajatella omilla aivoillaan ja saattaa huomata, että hetkinen, en jaakaan yhteisöni arvomaailmaa.

Hyväksynnän tarve

Varttuessani aloin ensin miettiä, onko minussa jotain vikaa, kun koin Jehovan todistajien ajattelun jopa vastenmieliseksi. Toisaalta minulla oli tarve saada hyväksyntää ja arvonantoa – niin kuin meillä kaikilla.

Nuoren naisen kesähame oli pitkä ja väljä. Siinä oli vaalealla pohjalla punaisia ja vihreitä kuvioita. Hän oli Marja – pirteä ja ulospäin suuntautunut nainen, johon olin salaa ihastunut Jehovan todistajien konventeissa.

Olin matkalla takaisin vankilaan, kun hoksasin Marjan autonikkunasta. Jehovan todistajat nimittäin joutuivat vankilaan, kun kieltäytyivät asepalveluksesta. Käytäntö oli voimassa vuoteen 1987 asti.

Jouduin vankilaan, koska usko kielsi asepalveluksen.

Olimme kuitenkin luottovankeja ja saimme käydä töissä vankilan ulkopuolella. Minä kulutin työpäivän jälkeisen puolen tunnin vapaa-ajan korttelirallin ajamiseen. Silloin huomasin Marjan.

Minulla oli heikko itsetunto suhteessa naisiin, mutta jostain sain rohkeutta tarjota Marjalle kyydin. Se ei jäänyt ainoaksi kerraksi.

Myöhemmin pyysin Marjaa vankilaan vierailulle. Yllätykseni oli suuri, kun hän ilmestyi paikalle eräänä lauantaina.

Romanssimme alkoi kesällä 1978, ja seuraavana talvena meidät vihittiin. Tyttäremme Ella syntyi muutaman vuoden päästä.

Koko perheen voimin

Meistä tuli uskonyhteisön malliperhe. Minut nimitettiin seurakunnan vanhimmaksi ja kiersin puhujana alueen seurakunnissa.

Julkiset puhujatilaisuudet ahdistivat minua niin, että sain sydämentykytyksiä ja sanat juuttuivat kurkkuun. Sanoin asioita, joihin en uskonut.

Kun kiersin tekemässä ovelta ovelle -työtä, olin usein vain painavinani ovikelloa, että olisin välttynyt kohtaamisilta. Tein näin erityisesti asuinalueilla, joilla pelkäsin törmääväni johonkin tuttuun.

Meistä tuli uskonyhteisön malliperhe.

Ihmisillä on monia tapoja selvitä sisäisestä ristiriidasta. Joku alkaa ryypätä, toinen masentuu. Minä pakenin työhön. Tein välillä kahtakin työtä samaan aikaan: opetin ammattikorkeakoulussa ja tein ohjelmistoalan päällikön töitä.

Uskon epäily oli parisuhteessamme pitkään tabu. Kumpikaan ei uskaltanut sanoa toiselle ääneen, että tämä meidän maailmankatsomuksemme on meistä ihan hölynpölyä.

Taisi olla vuosi 1995, kun ensimmäistä kertaa kerroin vaimolleni todellisia ajatuksiani. Se liittyi erääseen uskonkappaleeseen, joka oli yhteisössä selitetty uudella tavalla, koska ennusteen mukaista maailmanloppua ei ollut tullutkaan.

Totesin lakonisesti, että mitähän muuta olemme ymmärtäneet väärin. Siitä alkoi avoin keskustelumme.

Omille poluille

Yhteisöstä irtautuminen ei ollut dramaattinen napanuoran katkaisu, vaan se tapahtui pikkuhiljaa. Jätimme menemättä tilaisuuksiin, emmekä enää kiertäneet ovelta ovelle.

Elimme omissa oloissamme. Lopullinen lähtö tapahtui vuosituhannen vaihteessa.

Yhteisöstä irtautuminen tapahtui pikkuhiljaa.

Meitä alettiin karttaa, suhteet sukulaisiin ja ystäviin katkesivat. Onneksi olimme Marjan kanssa toistemme tukena 110-prosenttisesti – se teki irtautumisesta helpompaa.

Siitäkin iloitsen, että äidin kanssa suhteet lämpenivät uudestaan, vaikka lähdin Jehovan todistajista. Pysyimme läheisinä hänen kuolemaansa asti.

Liikkeestä irtauduttuamme saimme vihdoin päättää itse, äänestämmekö vaaleissa ja vietämmekö juhlapyhiä. Ei minusta mitään jouluihmistä silti tullut, vietämme joulua lasten takia.

Vaikka menetimme uskonystävät, emme jääneet yksin. Meillä on laaja ystäväpiiri, johon kuuluu ihmisiä opiskelu- ja työvuosilta sekä harrastuksista.

Kaduttavaa jäi

Elämänmuutokseen liittyi myös itsetutkiskelua. En ole ylpeä siitä, että kasvatimme lastamme uskonnollisessa yhteisössä. Olen sanonut Ellalle, että yhteisöön kuuluminen oli isältä ja äidiltä iso virhe.

Henkinen vapaus on tärkeää. Enää ei ole ahdistavaa taakkaa, eikä tarvitse pakottaa itseään olemaan jotain muuta kuin mitä on. Sisäinen ristiriita on kummitus, joka nakertaa voimavaroja.

Enää ei ole ahdistavaa taakkaa.

Minulla ei ole mitään tervettä hengellisyyttä vastaan – sellaista, joka sallii epäröinnin ja kysymykset.

Itse en kuitenkaan usko mihinkään jumalaan, uskon hyvyyteen ja rakkauteen. Olen ihmettelijä. Maailmankaikkeudessa on paljon asioita, joihin en ole löytänyt vastauksia ja hyväksyn sen.

Olen kiitollinen, sillä minulla on vielä terveyttä ja voimia tehdä asioita, joita rakastan.

Vietämme paljon aikaa rakkaiden lastenlastemme kanssa ja autamme tytärtämme Ellaa. Hänellä on aivovamma ratsastusonnettomuuden seurauksena ja hän väsyy herkästi.

Uskon hyvyyteen ja rakkauteen. Olen ihmettelijä.

Intohimoni on kuplavolkkareiden kunnostus ja entisöinti. Olen pikkupojasta asti tykännyt tehdä asioita, joissa saa kätensä likaiseksi. Harrastus on antanut onnistumisen kokemuksia ja samanhenkisiä ystäviä eri puolilta Suomea.

Arkisiin onnen hetkiin kuuluvat myös ihanat keskustelut Marjan kanssa. Juttelemme muun muassa päivänpolitiikasta ja lasten menemisistä, joskus naureskelemme myös menneille höpsövuosille.

Ihmeellistä, miten edelleenkin innostumme toisistamme ja toistemme ajatuksista.

Juttu on ilmestynyt ET-lehdessä 15/2022.

Antero Saarenpää, 65

  • Syntynyt Raahessa 1956. Asuu Oulussa.
  • Puoliso, yksi lapsi ja kaksi lapsenlasta.
  • Eläkkeellä Pihlaja­linnan tietohallinto­johtajan tehtävästä.
  • Harrastukset: Kuplavolkkareiden kunnostus ja entisöinti, puutarhanhoito, kalastusreissut Lappiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla