Jouko Loikkanen oli politiikan taustavaikuttaja, toimi monen pääministerin sihteerinä ja oli keskustan puoluesihteeri 1960-luvun lopulla.
Jouko Loikkanen (s. 1932) teki pitkän uran Tie ja vesirakennushallituksen pääjohtajana.
Hän johti kolme vuotta Kehitysaluerahastoa, josta siirtyi valtiovarainministeriön neuvottelevaksi virkamieheksi. Virkamiesuraan mahtuu myös lyhyt ministerikausi valtiovarainministerinä Martti Miettusen II hallituksessa 1975–76.
Loikkanen kuului Urho Kekkosen saunaseuraan.
Katso ylläolevalta videolta, mitä hän kertoo hyvinvointivaltion rakentamisesta ja muun muassa Kekkosen saunasta.
Yleisradion toimitusjohtaja Merja Ylä-Anttila on teeveestä tuttu ja Suomen silmäätekevien kaveri. Mutta harva tuntee yksityisempää pikkukylän likkaa, joka hänessä pyrkii pintaan kotiseudulla Hämeenlinnassa.
Merja Ylä-Anttila aloitti syyskuun alussa Yleisradion 14:tenä toimitusjohtajana. Virassa on ollut häntä ennen vain yksi nainen, Hella Wuolijoki vuodet 1945–1949. Wuolijoen lyhyen kauden luomuksista ovat jääneet elämään muun muassa Metsäradio ja Radioteatteri.
Merja Ylä-Anttilalla, 58, on takanaan harvinaisen pitkä rupeama saman työnantajan palveluksessa. Ylä-Anttila aloitti Maikkarissa kesätoimittajana 22-vuotiaana ja yleni tämän vuosituhannen alussa MTV Uutisten uutis- ja ajankohtaisohjelmien vastaavaksi päätoimittajaksi.
”Sielu ehtii muutokseen mukaan.”
MTV:n identiteetin ytimessä on ollut Yleisradion valta-aseman horjuttaminen. Uuden virkansa myötä Ylä-Anttila pääsee siis puolustamaan organisaatiota, jota hän on tottunut yli 30 vuotta haastamaan. Muutos on verrattavissa siihen, että Tapparan fani kääntyisi kesätauon aikana Ilveksen kannattajaksi.
– Hyvä että tähän tuli kesä väliin ja sielu ehtii muutokseen mukaan, Ylä-Anttila myöntää.
Nimitysuutisen yhteydessä huomio on kiinnittynyt Ylä-Anttilan sukupuoleen, ikään, työnantajauskollisuuteen ja verkostoitumiskykyihin. Hämeenlinnassa lounaspöytään istuu kuitenkin yksityisempi Ylä-Anttila, sillä hän on nyt kotiseudullaan ja sielunmaisemassaan. Tuntuu turhan etäiseltä puhutella häntä sukunimellä, sillä ääneen pääsee Merja, omaa sukua Kivinen.
Kerrostalon kasvatti
Merja Kivinen syntyi keväällä 1960. Vanhemmat Eino Kivinen ja Aino Järvinen olivat kotoisin samalta Rengon kylältä ja tapasivat lavatansseissa. Yhteinen arki alkoi Hämeenlinnassa, jossa Eino löysi työtä autonkuljettajana ja Aino myyjänä. Perhe asui kerrostalossa, jonka alakerran kaupassa äiti työskenteli ja josta tuli Merjalle kuin toinen koti.
Sisaruksia ei ilmaantunut ja suku oli pieni. Myös Merjan isä oli ollut ainoa lapsi, äidillä oli yksi veli. Merjalla oli yksi serkku ja muutama pikkuserkku, mutta yhteys isovanhempiin Rengossa oli tiivis. Kesät kuluivat siellä etenkin, kun perheelle valmistui kesämökki äidin perintömaille Merjan ollessa 13-vuotias.
”Elämän pääosassa olivat työ ja palkinnot.”
– Mummulassa kuuntelin papan sotamuistoja ja hänen syliinsä kiivetessäni minun piti muistaa, etten istunut haavoittuneen polven päälle.
Kotona oli muutamia keskeisiä elämänarvoja: Työ ja yrittäminen ovat avaimia menestykseen. Rehellinen pitää olla. Jumalan varjelukseen voi tukeutua. Perhe on perusta, jonka varaan elämä rakentuu.
– Vanhemmat olivat jälleenrakennuksen sukupolvea. Elämän pääosassa olivat työ ja sitä kautta hitaasti kertyvät palkinnot.
Yksi jälleenrakennussukupolven keskeisistä unelmista oli saada oma lapsi koulutettua.
”Kun nimeni oli kärkikastissa, isän silmät kostuivat.”
– Kun pyrin Hämeenlinnan tyttölyseoon, lähdimme illalla koko perhe katsomaan tulokset koulun ovesta. Kun nimeni oli kärkikastissa, isän silmät kostuivat. Sen jälkeen kävelimme kaupungille syömään, mikä ei ollut siihen maailmanaikaan lainkaan tavallista.
Kun Merja sai oppikoulussa kokeista hyviä numeroita, hän vei ne kotimatkalla äidin työpaikalle ihasteltavaksi ja sai palkkioksi pienen makeisen.
– Sekin on tärkeä muisto siitä, kuinka lähiympäristö voi tukea ja kannustaa. Koen olevani Myllymäen kerrostaloalueen kasvattama likka.
Verkostoituja herää
Merja Ylä-Anttila jututtaa koulukavereitaan Ritva Rekola-Flinckiä (vas.) ja Hannele Pöntystä Hämeenlinnan torilla.
Merja Ylä-Anttilaa kuvaillaan superverkostoitujaksi, jonka urakehityksen taustalla on laaja ja vaikutusvaltainen tuttavapiiri. Näiden verkostojen selitys löytyy lapsuudesta. Ainut lapsi tarvitsi ystäviä.
– Olen tykännyt pienestä pitäen olla porukoissa. Jos minä jotain harrastan, niin ystäviä.
Merja on tässä harrastuksessaan yhtä uskollinen kuin työhistoriassaan. Teini-iän paras kaveri Leena Louhivaara on pysynyt rinnalla koko elämän ensimmäisestä interrailista nykyisiin kaupunkimatkoihin. Kolmen lukiotytön koplaan kuului myös Ritva-Liisa Korhonen, joka oli Merjan luokalla jo oppikouluvuodet Hämeenlinnan tyttölyseossa ja jonka kanssa Merja lauloi ja esiintyi koulun juhlissa.
”Siellä oli kaksi Kivistä, Merja ja Mikko, mutta vain toinen pääsi sisään.”
Esiintyminen oli sen verran hauskaa ja koukuttavaa, että Ritva-Liisasta tuli oopperalaulaja. Merjakin kävi lukion jälkeen testaamassa estradikykyjään teatterikoulun pääsykokeissa.
– Siellä oli kaksi Kivistä, Merja ja Mikko, mutta vain toinen pääsi sisään.
Koulussa Merja viihtyi etenkin äidinkielentunneilla, joilla hänellä oli opettajana paikallinen kulttuuripersoona ja runoilija Hilja Mörsäri. Kapinallista teini-ikää Merja ei muista eläneensä.
Hurriganesin hän sentään näki Hämeenkaaressa ja ensimmäinen oma ulkomaanmatka vei Tukholmaan kuusitoistavuotiaana. Sitä ennen Merja kiersi vanhempiensa kanssa Suomea ja Pohjoismaita autolla ja vankkuriteltalla. Perheen autohistoria kertoo sosiaalisesta noususta: Moskvitš, Toyota ja lopuksi Volvo.
Lukiovuosien jälkeen pikkukaupungin idylli oli tehnyt tehtävänsä. Sieltä piti päästä ”suureen maailmaan”. Suuri maailma oli yhtä kuin Helsinki ja Laajasalon kristillisen opiston medialinja.
– Sen vuoden aikana päätin, ettei minusta tule näyttelijää eikä juristia, vaan haen opiskelemaan viestintää.
Tuliainen ilman palautusoikeutta
Ennen Helsingin yliopistoa Merja palasi vielä puoleksi vuodeksi työharjoitteluun kotiseudulleen Hämeen Sanomiin. Hämeen Sanomista tuli hänen kasvattajaseuransa journalistiksi. Nuorelle harjoittelijalle uskottiin vastuuta ja häntä evästettiin tehtäviinsä.
Opiskelu yliopistossa alkoi tammikuussa 1981, ja Merja teki vielä yhden kesän töitä Hämeen Sanomissa. Seuraavana syksynä MTV Uutiset aloitti toimintansa. Kanavan kesätyöilmoitus kiersi viestinnän opiskelijoiden luennoilla kädestä käteen. Myös Merja päätti kokeilla onneaan ja hakea upouuteen uutistoimitukseen.
Hakijoita pudotettiin kyydistä viikon ajan, kunnes jäljelle jäivät Merja ja pari muuta. Kesätyöpaikassa odotti median uusi aika.
”Kun meillä on kina, Ari sanoo palauttavansa minut Berliiniin.”
– Siellä oli vastassa hirmu innokas uutistoimitus, jossa jaksettiin puhua journalismista yöt läpeensä. Tutustuin ikimuistoisiin persooniin kuten Pekka Karhuvaaraanja Leena Kaskelaan. Se oli kiihkeää kasvua ja mahtava elämänkoulu.
Yliopistolla Merja oli ainejärjestönsä puheenjohtaja ja järjesti muun muassa opintomatkoja. Yksi niistä suuntautui jakautuneeseen Berliiniin. Samassa bussissa istui opiskelutoveri Ari Ylä-Anttila.
– Rakastuimme sillä matkalla. Joskus harvoin, kun meillä on kinaa, Ari sanoo palauttavansa minut Berliiniin. Minä puolestani totean, että sitä Berliiniä ei enää ole. Et sinä voi.
”Tämä pieni perhe on peruskallioni.”
Ylä-Anttiloiden poika Aleksi syntyi vuonna 1988. Kivisen suvun perinne jatkui: Aleksi jäi ainoaksi lapseksi.
– Olisin erilainen ihminen ilman äitiyden kokemusta. Tämä pieni perhe on peruskallioni.
Nyt kun takana on 35 yhteistä vuotta, Merja tuntee edelleen tehneensä hyvän miesvalinnan.
– Amor vincit omnia, rakkaus voittaa kaiken. Siihen minä kyllä uskon.
Likasta tulee tytönhupakko
Kesätyön jälkeen Merja jatkoi vuorojen tekemistä Maikkarilla, kunnes hänet vakinaistettiin vuonna 1984. Rakkauden ja työn imu voittivat gradun imun. Opiskelu jäi kesken.
– Pitkään minä sitä harmittelin, mutta en enää. Ehkä minä näillä työnäytteillä jonkin maisteristason olen saavuttanut.
Maikkarissa Merja oli aluksi kulttuuritoimittaja, kunnes Pekka Hyvärinen lähti Suomen Kuvalehden päätoimittajaksi ja Jorma Miettinen kysyi Merjaa hänen paikalleen politiikan toimittajaksi.
”Päätin, että täältä pesee.”
Eduskunnassa Merja törmäsi ensi kertaa tilanteeseen, jossa kollega ei kannustanutkaan.
– Vanhempi toimittaja pysäytti minut eduskunnan portaikossa ja sanoi: ’On se järkyttävää, että MTV lähettää tänne tuollaisia tytönhupakoita romuttamaan uskottavuuden, jota olemme vuosikymmenet rakentaneet.’ Kun hän lopetti, mietin että mitäs nyt. Päätin, että täältä pesee.
Kohta pesikin. Merja sai suuren uutisvoiton, kun hän onnistui onkimaan tietoonsa, että Suomeen suunniteltiin ennen kuulumatonta sinipunaista hallituspohjaa Harri Holkerin johdolla.
– Se oli kova uutisvoitto nuorelle likalle.
Politiikantoimittajana Merja ymmärsi lopullisesti ihmissuhteiden ja verkostojen tärkeyden.
– Jotta kuulee uutisia ja pystyy arvioimaan kuulemaansa, täytyy olla kontakteja monenlaisiin ihmisiin. Se, että mennään kahville ja tutustutaan ihmisiin, on keskeinen osa tätä työtä.
Jaetut muistot elävät
Merja tuntee suomalaisen vallan ja eliitin, mutta yrittää pitää mielessään, mistä likka on kotoisin.
– Tuttavuudet eivät saa vaikuttaa journalistisiin päätöksiin, ja yksityisemmät asiani jaan vain ystävien kanssa.
Merjan äiti kuoli vuonna 2009, kohta yhdeksänkymmentävuotias isä asuu vielä omillaan Hämeenlinnan keskustassa.
”Soitan isälle vähintään kerran päivässä.”
– Soitan isälle vähintään kerran päivässä ja käyn aika usein häntä katsomassa.
Merja arvostaa yhä enemmän niitä ihmisiä, jotka ovat tunteneet hänet pikkutytöstä lähtien. Yksi tällainen on pikkuserkku Jukka, jolta Merja kertoo juuri saaneensa yllätyssoiton.
– Mietimme puhelun lomassa, miten tärkeätä on yhteydenpito, koska olemme ainoat, jotka enää muistavat, millaisia vanhempamme ja isovanhempamme olivat. Tällaisten ihmisten arvo kasvaa ihan määrättömästi, kun ikää tulee. Toinen auttaa toista pitämään muistot elävinä.
Henkilökohtaisten muistojen vaalimisessa ihminen tarvitsee sukuaan ja ystäviään. Siinä ei auta paraskaan työelämän verkosto. Oman isänsä kohdalla Merja näkee, kuinka muistot alkavat hiipua, kun ikätoverit harvenevat.
– Kun katsoimme viimeksi kuvaa isän pesäpallojoukkueesta, isän lisäksi joukkueesta oli hengissä enää yksi pelitoveri.
Median portinvartija. ”Median pitää varoa sellaisia äänenpainoja, että koko järjestelmä on mätä”; Merja Ylä-Anttila sanoo.
Esimerkkinä muille naisille
Yhden työuran aikana ehtii tapahtua paljon. Kun Merja kotiutui Maikkariin 1980-luvun kasvun vuosina, vain taivas tuntui olevan kasvun kattona. Nyt lounaalla istuu internetin voittokulun ja median vaikeat vuodet todistanut keski-ikäinen nainen, joka on joutunut viemään läpi puolen tusinaa yt-kierrosta ja irtisanomaan pitkäaikaisia työtovereitaan. Likka huokaisee ennen kuin jatkaa.
– Irtisanomiset ovat olleet raskaimpia ja vaikeimpia päiviäni johtajana. Onneksi aika harva näistä entisistä työtovereista vaihtaa kadulla puolta, kun kohtaamme.
Yleisradion paikkaa Merja ei hakenut, vaan häneen otettiin yhteyttä ja kysyttiin kiinnostusta. Edellisestä vastaavasta soitosta oli kulunut 17 vuotta. Silloin Matti Packalén kysyi, ottaako Merja vastaan MTV Uutisten päätoimittajan tehtävät.
”Yritin pitää sisäisen epäilevän ääneni pienemmällä.”
– Kun Maikkarin pestiä tarjottiin, mietin tyypillisiä naisten kysymyksiä: pärjäänkö minä ja onko minusta tähän. Nyt yritin pitää tämän sisäisen epäilevän ääneni pienemmällä. Ajattelin, että kaikkia uuden työn asioita ei tarvitse osata ennakkoon, vaan jotain saa työkin opettaa.
Merja sanoo, että naisten kohoaminen johtotehtäviin vaatii pelon selättämistä ja haasteisiin tarttumista.
– Moni ikäiseni nainen on kertonut saaneensa voimaa siitä, että minut valittiin tällaiseen tehtävään tämän ikäisenä. Vielä ei tarvitse hissutella kohti eläkepäiviä, vaan voi mennä kohti uutta.
Anja, 85, ei ole nähnyt tytärtään kolmeen vuoteen. Tapion, 69, poika taas katkaisi välit viisi vuotta sitten. Asiantuntijat kommentoivat, onko mitään tehtävissä.
Ehkä sopu ehtii vielä syntyä
”Näin tyttäreni viimeksi kolmisen vuotta sitten sisareni kuolinvuoteella. Seisoimme kaukana toisistamme, eri puolilla sairaalahuonetta, ruumis siinä välissä. Hetken päästä tytär livahti huomaamatta pois.
Välimme alkoivat viiletä jo silloin, kun tytär lähti opiskelemaan toiseen kaupunkiin. Siitä on liki 40 vuotta. Opiskeluvuosinaan hän kerran pyysi rahaa jotakin matkaa varten. Olin tiukoilla ja vastasin, että raha ei kasva puussa. Siitä leimahti riita, mutta kyllä tämän irtioton taustalla on jotakin mutkikkaampaa.
”En edes tiedä, mikä välimme on katkaissut.”
Vaikka minulla on ollut aikaa tottua tilanteeseen, se ailahtaa mielessä melkein päivittäin. Kun en edes tiedä, mikä välimme on katkaissut.
Joskus koen epämääräistä syyllisyyttä, vaikka olen yrittänyt kasvattaa kaikki kolme lastani samalla tavalla. Mieheni sairastui ja kuoli varhain, mutta olen tehnyt sen, minkä olen osannut ja jaksanut.
Välit muihin lapsiin ja lastenlapsiin ovat normaalit. Heidän kauttaan olen satunnaisesti kuullut, miten esikoisella menee. Kihloissa hän on kuulemma joskus ollut. Ja käynyt terapiassa. Arvelen, että yksi syy hänen pahoinvointiinsa on ollut vaikeus löytää sopivaa työtä.
”Äitini oli hyvin hallitseva ja helposti kuohahtava.”
Osaltaan syyt taitavat juontaa kolmanteen polveen. Äitini oli hyvin hallitseva ja helposti kuohahtava nainen, joka istutti häpeän tunteen minuun jo lapsena.
Tunnistan äitini dramaattisuutta ja ehdottomuutta tämän taiteellisen tyttäreni persoonassa. Tai ehkä tämä näkemys on vain yritystä ymmärtää hänen käytöstään.
Rukoilen usein hänen puolestaan. Että hänellä olisi ystäviä ja kaikki kunnossa. Rukoilen myös itseni puolesta, että saisin anteeksi, jos olen tietämättäni toiminut väärin.
Juuri kenellekään en ole välirikostamme kertonut. On se niin vaikea asia. Ehkä sopu ehtii vielä syntyä. Joka tapauksessa ajattelen hänestä loppuun saakka hyvää.” Anja, 85
Jokainen meistä on ainutlaatuinen yksilö. Yksi on ärhäkkä, toista on siunattu liiallisella kiltteydellä. Jokainen voi kuitenkin hioa särmiään ja on syytäkin, jos aikoo tulla muiden kanssa toimeen.
Jos vanhemman ja lapsen välit ovat huonot, kukaan ei ole voittaja. Jättäjä ehkä olettaa tilanteensa paranevan, mutta välirikko syö myös hänen energiaansa. Jätetylle tilanne on aina kova paikka.
– Äidin kertomuksesta kuultaa syvä suru. Tarinassa on kuitenkin vain hänen kokemuksiaan ja tuntojaan. Tytär puolestaan voi kokea, että vanhempi on ollut hyvin kontrolloiva tai ettei hän ole koskaan tullut piiruakaan vastaan. Kumpikin osapuoli voi olla omassa näkemyksessään sokea, sanoo psykoterapeutti Heli Vaaranen Väestöliitosta.
”Yleisimpiä syitä välirikkoon ovat väärinkäsitykset.”
Yleisimpiä syitä välirikkoon ovat väärinkäsitykset. Tapahtumahetkellä sitä ei tajuta, kumpikin kokee olevansa oikeassa. Tunteeseen ja pettymykseen jäädään kiinni.
– Joskus syyt ovat pieniä, mutta niitä voi olla niin paljon, ettei kaikkien jäljille koskaan päästä. Hyvä niitä olisi kuitenkin yrittää selvittää.
Ihan jokaisesta erheestä vanhempiaan on turha vaatia tilille.
Vanhemmilla on usein luontainen tarve hallita ja määräillä lapsiaan senkin jälkeen, kun he ovat aloittaneet itsenäisen elämän. Pahimmillaan se voi olla toisen rajojen selkeää loukkaamista.
Monet lapset taas ovat tottuneet hakemaan vanhemmistaan turvaa ja nojaamaan heidän apuunsa vielä aikuistuttuaan. Vastavuoroisuus ei välttämättä toteudu, mikä saattaa kiristää ilmapiiriä.
– Useimmiten tilit tasaantuvat, kun ikääntyvät vanhemmat tarvitsevat enemmän apua. Jos välirikko osuu juuri tähän saumaan, kipu on entistä kovempi.
Suvussa kulkevia vikoja ja luonteenpiirteitä ei voi pitää tekosyynä huonolle käyttäytymiselle. Sukua tai muuta lähipiiriä ei voi myöskään velvoittaa toimimaan osapuolten välisenä viestinviejänä tai rauhantuomarina.
Enää en pyytele anteeksi
”Myönnän kaikki virheeni, mutta enää en pyytele anteeksi enkä anele ainoaa lastani palaamaan. Ikävä on kuitenkin kova. Poika katkaisi välit viisi vuotta sitten yksinkertaisesti tekstiviestillä.
Tiedän tuottaneeni pojalle pettymyksiä pienestä pitäen. Unohduin omille teilleni, vaikka olisi pitänyt olla kuljettamassa häntä mummolaan ja harrastuksiin. Toisaalta minulla oli näkyvä rooli hänen jääkiekkojoukkueensa johtajana. Tuolloinkin hän sai kyllä kärsiä tekemisistäni. Puutuin pelisuorituksiin kovaäänisesti ja vaativasti. Myönnän olevani hyvin autoritäärinen – ja melkein aina oikeassa.
Tätä taustaa vasten on huvittavaa, että olen saanut nuorisotyön kasvattajapalkinnon.
”Viinapäissäni olen entistä ärsyttävämpi.”
Vaimoni sairasti syöpää 37 vuotta. Välillä oli hyviä jaksoja, mutta vakava sairaus varjosti koko perheen elämää. Taloudellisesti pärjäsimme erittäin hyvin. Alkoholi nousi kuitenkin vuosi vuodelta suurempaan rooliin elämässäni jo senkin vuoksi, että Venäjän-kauppoja voideltiin viinan voimalla.
Viinapäissäni olen entistä ärsyttävämpi. Parhaimmillaan sain pidettyä korkin kiinni kahdeksan vuotta. Viisikymppisenä homma karkasi taas käsistä. Vaimoni sairauden takia avioelämä ei sujunut ja rupesin ottamaan kaikenlaisia vapauksia. Ostin moottoripyörän ja pikkuhiljaa mukaan hiipi nuoria naisia. Poikani opiskeli tuolloin ulkomailla. En ole varma, miten paljon hän on touhuistani tietoinen.
”Mokasin pahasti heti vaimoni kuoleman jälkeen.”
Erittäin pahasti mokasin heti vaimoni kuoleman jälkeen. Minulla oli putki päällä, ja poika ajoi varta vasten Helsingistä Lahteen laittaakseen minut ruotuun. Karkasin, kun hän lähti ostamaan ruokaa.
Nyt homma on hallinnassa, vaikka poika ei sitä usko.
Poikani on ollut pienestä pitäen pärjäävä ja päättäväinen, hänestä ei ole koskaan tarvinnut kantaa huolta. Ehkä hänessä näkyy myös ainoan lapsen itsekkyys.
Viime aikoina olemme olleet yhteydessä vain kesämökkiin liittyvissä asioissa, poika peri mökin äitinsä kuoleman jälkeen. Kärsin tilanteesta varsinkin isänpäivinä ja muina juhlapyhinä, kun ystävät kertovat yhteydenpidosta lapsiinsa. Välillä hävettää, kun joku tuttu kysyy, mitä pojalleni kuuluu. Vastaan ympäripyöreästi, toisen käden tietoja.
”Enää en tiedä, miten voisin suhteemme korjata.”
Nykyisellä vaimollani on kaksi poikaa, mukavia nuoria miehiä, mutta ei heistä ole oman pojan korvaajiksi.
Aiemmin luulin, että aika parantaa. Enää en tiedä, miten voisin suhteemme korjata. Muuan ystävä antoi kyllä hyvän neuvon: anna armo itsellesi. Olenkin päättänyt, etten kanna syyllisyyttä hautaan saakka. Murhamiehiäkin armahdetaan!
Kunnioitan poikani saavutuksia ja tulen aina rakastamaan häntä. Toivon syvästi, että hän perustaisi perheen ja saisi lapsia. Asenne minuakin kohtaan saattaisi muuttua. Palaisivat edes normaalit puhevälit.” - Tapio, 69
Enemmän kuin hylkäämisestä, aikuisen ja lapsen välirikossa on usein kysymys suojautumisesta. Vetäydytään pois, kun halutaan välttyä suuremmilta pettymyksiltä ja haavoilta.
– Alkoholistin poika voi kokea, että hän on ainoa, joka on suhteen eteen jotakin yrittänyt. Tilanteesta karanneella isällä päällimmäisenä saattoi olla pelko, ettei hän pysty muuttumaan ja toimimaan tavalla, jota häneltä odotetaan, Heli Vaaranen kommentoi.
– Voi olla, että pojalla on kannettavanaan myös raskas pettymys äidille aiheutetusta mielipahasta.
Välirikon ennusteeseen vaikuttaa olennaisesti se, onko laiminlyönti ollut tahallista piittaamattomuutta vai jonkin heikkouden, kuten alkoholismin aiheuttamaa holtittomuutta. Kaikella on kuitenkin rajansa. Tyhjiä lupauksia ja takaiskuja kukaan ei siedä loputtomiin. Päihderiippuvaisen on tunnetusti vaikea pitää kiinni yhteisistä pelisäännöistä, vaikka olisi niihin selvin päin sitoutunutkin.
”Anteeksi kannattaa pyytää.”
Päihteiden ohella muita tyypillisiä syitä välirikkoon ovat perintöriidat ja sisarusten eriarvoiseksi koettu kohtelu. Erityisen tuhoisaa on mennä moittimaan lapsen puolison valintaa.
Miten kestämme meitä vastaan kohdistuvat loukkaukset, on hyvin yksilöllistä. Samoin se, millainen kyky meillä on pyytää ja antaa anteeksi.
– Valitettavasti elämme kulttuurissa, jossa jaksetaan vihata. Anteeksi kannattaa kuitenkin pyytää – ja antaa, koska siitä hyötyy kumpikin osapuoli, Vaaranen sanoo.
Moni jätetty osapuoli on pettynyt, kun ei saa yhteydenottoihinsa vastausta. Syntymäpäivälahjatkin on saatettu palauttaa.
Vaarasen mukaan palautteen odottaminen on omanlaistaan itsekkyyttä. Vaikka vastausta ei saisi, mahdollisimman rehellinen kuvaus omista tunnoista kannattaa panna paperille, lähettipä kirjettä tai ei. Kirjoittamalla saa purettua ainakin osan mieltää painavasta kuormasta. Elämää pääsee jatkamaan sen jälkeen vähän kevyemmin askelin.
Tärkeintä on, että itse tekee kaikkensa tilanteen selvittämiseksi. Jo sillä saa paremman omantunnon.
Terapeutin puheillekin kannattaa hankkiutua. Ammattilainen auttaa katsomaan omaa tilannetta etäämmältä ja näkemään syitä, seurauksia ja keinoja, joita ei ole itse tajunnut.
Mitä voisit muuttaa? Sovinnon tekoon tarvitaan aina kaksi. Jos molemmat osapuolet suostuvat neuvottelupöytään, tilanne ei ole toivoton, sanoo Väestöliiton perhesuhteiden asiantuntija Minna Oulasmaa.
Tällaisen istunnon aluksi Oulasmaa kysyy kummaltakin osapuolelta: ”Mitä voisit muuttaa omassa käytöksessäsi?” Hänen usein kuulemansa vastaus on: En mitään. Solmuja kannattaa kuitenkin yrittää avata, sillä välirikko syö valtavasti energiaa. Moni vanhempi oirehtii sekä henkisesti että fyysisesti, itkee ja uupuu.
”Kynnys lapsen hylkäämiseen on korkea.”
Sukupuolellakin on merkitystä. Neuvontapuhelimeen soittavista miehistä osa myöntää auliisti virheensä. Moni nainen puolestaan esittäytyy niin, ettei itsessä ole moitteen sijaa.
– Olemme mielellämme oikeassa. Oman toiminnan arviointi avoimesti ja rehellisesti on todella vaikeaa, Oulasmaa huomauttaa.
Joskus välirikkoon ei ole mitään erityistä syytä. Välit poikki laittanut saattaa olla lukkiutunut omaan pahaan oloonsa ja etsiä tunteelle syntipukkia. Oman haasteensa muodostavat mielenterveydenongelmat.
– Kynnys lapsen hylkäämiseen on korkea. Jos lapsi osoittautuu väkivaltaiseksi, vanhemmalla on oikeus suojautua. Sanallinenkin uhkailu on poliisiasia, Vaaranen sanoo ja muistuttaa, että väkivaltaisuudella on ajan mittaan taipumus pahentua.
Välirikkoon kuuluu vahvoja pettymyksen, itsesäälin ja marttyyriuden tunteita. Rakkaus omaan lapseen on kuitenkin hyvin puhdas ja alkuvoimainen tunne. Se näkyy myös tarinansa kertoneiden vanhempien kokemuksissa. Surusta huolimatta päällimmäinen tunne on rakkaus.
Elämässä on hyvä hakea ympärilleen niitä positiivisia ihmisiä joiden lähellä ja vuorovaikutuksessa on hyvä olla ja luopua alistavista, negatiivisista, rakkaudettomista ihmisistä.
Äitini viimeiset sanat olivat minulle:älä näytä naamaas minulle koskaan enää. Olen pyrkinyt kunnioittamaan hänen toivettaan ja pysynyt pois hänen elämästään. Syy, minkä takia sanoi näin oli se, että itse suutaahdin siitä, kun äitini tuli kotiini, jossa työskentelen päivisin hierojana ja veti pienet päiväkännit solkottaen asiakkailleni diippadaappaa. Olen perheen nuorin kolmesta lapsesta ja koko ikäni ollut alempi arvoinen kuin muut. Äitini myötä, myös veljeni, sisareni sekä isä katkaisivat...
