Jussi ja Carita Raittinen: "Ilman molempien omaa elämää liittomme olisi tuskin kestänyt"

Lauantaitansseihin Helsinki-Paviljongiin saapui 20. elokuuta 1966 Carita Kumlin. Hän oli aloitellut keväällä seurustelua insinööriksi opiskelevan pojan kanssa, joka oli kesätöissä Hämeenlinnassa.

Poika ei tullut paikalle, mutta Carita huomasi toisen nuoren miehen, jonka kanssa oli keväällä tanssinut pari kappaletta. Loppuillasta mies haki häntä taas lattialle. Tanssia jatkui niin kauan kuin orkesteri soitti, ja välillä käytiin kahviossa. Mies myös pyysi Caritan puhelinnumeron.

Heti aamulla puhelin soi Vantaan Hiekkaharjussa.

– Raittisen Jussi täällä terve. Haluaisitko lähteä illaksi katsomaan Danny Show'ta?"

Dannyn keikan jälkeen Carita sai ensisuudelman ja tunnustuksen:

– Sinulla on kauniit silmät, taidan tykätä sinusta.

Kun insinöörioppilas palasi kesätöistä, hän sai etsiä uuden tyttöystävän.

Carita Raittinen kertoo:

"Minulla oli selvät kriteerit aviomiehelle. Hänen piti olla hoikka, ruotsinkielinen eikä ainakaan punapäinen.

Jussi oli siis kaikkea, mitä puolisoni ei pitänyt olla. Silti jokin hänessä vei mennessään.
Vanhempani tykkäsivät Jussista, mutta ajattelivat, että miehellä pitäisi olla kunnollisempi ammatti.

Kihlauduimme salaa 15. syyskuuta 1969, kun Jussi täytti 26 vuotta. Olimme laittaneet kihlausuutisemme seuraavaksi aamuksi Helsingin Sanomiin ja Hufvudstadsbladetiin. Kun menin töiden jälkeen juhlimaan äitini syntymäpäiviä, lankoni oli uutisesta kauhuissaan. Tuollainen sormus, ei edes yhtään timanttia. Niin hän sanoi.

Valmistuin keväällä 1970 sairaanhoitajaksi, ja häät olivat syksyllä. Häiden jälkeen muutimme yhteiseen kotiin. Elämä oli vauhdikasta ja hauskaa. Minä kävin kolmivuorotyössä ja Jussi keikoilla.

Minkä uhrauksen Jussi on tehnyt? – Hän ei mennyt Jimi Hendrixin Kulttuuritalon-konserttiin, jotta pääsi kanssani ensimmäistä kertaa kaksistaan maalle. Ehkä hän oletti, että Hendrizin ehtii nähdä vielä jokin toinen kerta, Carita muistelee.

Esikoisemme Pekka syntyi kesäkuussa 1973, ja tein erikoistumisopinnot jo seuraavana talvena. Samoihin aikoihin alkoi myös Jussin suurempi suosio, joten kotielämästä huolehtiminen jäi minulle.

Toinen poikamme Jukka syntyi joulukuussa 1975. Synnytyksen jälkeen kaikki ei ollut niin kuin piti. Jouluaattona Jukalle tehtiin sydänkatetrisaatio, jossa paljastui synnynnäinen sydänvika. Lääkärit sanoivat suoraan, että tulevaisuudesta ei ole takeita.
Seuraava kesä oli elämäni hirvein. Jussi toteutti suuren unelmansa ja lähti puoleksitoista kuukaudeksi Yhdysvaltoihin reissaamaan ja levyttämään. Minä jäin kotiin kolmevuotiaan Pekan ja sairaan Jukan kanssa.

Kesä oli kylmä ja yksinäinen. Kun Jussi viimein palasi, hän ehti olla kotona tunnin ennen kuin lähti keikalle. Silloin tuntui, että rock tuhosi elämäni.

JUSSI KOETTI KYLLÄ järjestää yhteisiä hetkiä sekä perheelle että meille kahdestaan. Lastenvahtien palkkaamisessa emme koskaan säästäneet.

Ilman omaa elämää liittomme tuskin olisi kestänyt.

Minulla oli myös aina oma elämä ja omat ystävät. Jussi ei koskaan estellyt minua, päinvastoin. Hän on aina sanonut, että mene, ole ja tee niin kuin tykkäät.

Ilman tätä omaa elämää liittomme tuskin olisi kestänyt. Sanonkin aina nuorille tytöille, että älkää koskaan rakastuko niin, että jätätte omat ystävänne.

Annoin myös Jussin elää omaa elämäänsä. Tiesin, että keikkareissuilla voi tapahtua kaikenlaista, joten ihan kaikkea en halunnut tietää.

Kun Jukka meni tarhaan ja Pekka oli koulussa, tilanteeni alkoi helpottaa. Jukan ensimmäisen sydänleikkauksen jälkeen palasin työelämään.

KUN POJAT ITSENÄISTYIVÄT, vietimme hyviä vuosia. Teimme töitä, matkustelimme ja meillä oli yhteistä aikaa. Meistä tuli myös isovanhempia.

Jukkakin sai elää hyviä vuosia. Jälkikäteen voi tietysti sanoa, että hän eli toisin kuin olisi pitänyt, liian railakkaasti. Toisaalta voi olla, että hän tiesi itsekin elämänsä rajallisuuden ja päätti elää täysillä.

Vaikea aika alkoi seitsemän vuotta sitten. Olimme juuri olleet talvilomalla Thaimaassa, ja Jussi oli toipumassa polvileikkauksesta. Olimme lähdössä muutamaksi kuukaudeksi pakoon putkiremonttia. Olin myös juuri ilmoittanut työpaikalla, että vuoden päästä keväällä jäisin eläkkeelle.

Tieto rintasyövästäni tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta, eikä hoitokaan mennyt ihan putkeen. Leikkaus viivästyi, sain komplikaatioita ja sytostaattihoidon jälkeen verenmyrkytyksen. Olin niin sairas, että päätin olla jatkamatta sytostaattihoitoa ja tyytyä pelkkään sädehoitoon. Itkin, pakkasin tavaroita putkiremontin alta ja mietin, että mitäköhän tästä tulee.

Kun pitää puhua vaikeista asioista, minä teen aloitteen. Jussi ei ala itsestään puhua.

Kun olin selvinnyt sädehoidosta ja putkiremontista, Jukan vaikeudet alkoivat. Hänet vietiin 35-vuotisjuhlistaan sairaalaan ja pian tämän jälkeen hänen tyttöystävänsä kuoli yllättäen.

Jukan leikkaus osui Jussin 70-vuotisjuhlien aikaan. Leikkauksen jälkeen Jukan oma hengitys ei lähtenyt käyntiin, ja viimeiset kolme kuukautta hän oli hengityskoneessa. Kävin teholla päivittäin ja jouduin hyväksymään ajatuksen, ettei hän taida enää selvitä.

Puhumme Jussin kanssa Jukan kuolemasta ja kaikesta yhdessä kokemastamme melkein päivittäin. Kun pitää puhua vaikeista asioista, minä teen aloitteen. Jussi ei ala itsestään puhua.

OLEN OLLUT Jussin kanssa koko aikuisen ikäni. Aina ei ole ollut ruusuista ja aurinkoista, mutta toisaalta olen saanut aika huikean elämän. Rock on tuonut enemmän kuin se on ottanut.

Jotta ihmissuhde kestää viisikymmentä vuotta, siinä pitää olla toisen kunnioittamista ja rakkautta. Väliin tulee sanottua rumastikin, mutta iän myötä ei enää viitsi. Toinen on, mikä on, eikä muuksi muutu.

En osaisi enää olla ilman Jussia. Tykkään pitkistä ystävyyssuhteista.

Miksi kannattaa olla saman ihmisen kanssa koko elämänsä? Täytyy sanoa niin kuin ystävämme vaimolleen, että nykyään ei enää jaksa tutustua uusiin ihmisiin. Kun toisen tuntee läpikotaisin, elämään tulee turvallisuutta ja selkeyttä.

Voisihan olla värikästä ja mielenkiintoista löytää joku uusi. Minulla on ollut ihastuksia ja on varmaan vastakin. Mutta että lähtisi kokonaan; kaikki pitäisi rakentaa taas alusta ja luopua vanhasta.

Kun olen ollut Jussin kanssa 50 vuotta, en osaisi enää olla ilman. Tykkään pitkistä ystävyyssuhteista."

– Olen tutustunut Caritan kautta suomenruotsalaiseen yhteisöön ja puhun kohtuullista ruotsia, mitä pidän suurena rikkautena, Jussi kertoo.

Jussi Raittinen kertoo:

"Olin tyttöasioissa ujo, mutta Caritan kanssa homma oli luontevaa.

Hän ei ollut missään määrin fanini, mikä oli minun mielestäni pelkkää ekstraa.

Esittelin Caritan nopeasti myös äidilleni Rakelille. Heidän huumorintajunsa kohtasivat. Mutsi sanoi usein, että naisen elämässä on kaksi onnellista päivää: kun hänen menee naimisiin ja kun jää leskeksi.

Vuoden 1972 lopulla Carita kertoi odottavansa lasta. Seuraavat kolme vuotta minä keikkailin todella tiiviisti. Levyt menestyivät ja Metsämökin tonttu voitti Syksyn sävelen. Siihen päälle tulivat vielä pitkät reissut Jenkkeihin. Ei meikäläistä paljon himassa näkynyt.

Carita on ymmärtänyt alusta asti, että olen muusikko enkä muuksi muutu.

Klabbi (Kari Tapio) on sanonut, että aplodit loppuvat kotona. Kun tulin Yhdysvaltojen-reissun jälkeen kotiin vaihtamaan paitaa lennosta, se ei ollut juhlavaa. Jukka parkui lattialla, ja Carita oli yöpaidassa todella stressaantuneen oloinen. Ei tullut aplodeja.

Toisaalta Carita on ymmärtänyt alusta asti, että olen muusikko enkä muuksi muutu. Hän ei ole koskaan sanonut, että valitse: minä tai kitara.

Toki joskus mietin, voisinko tehdä jotain muuta, mutta kyllä kaikki muut suunnitelmat ovat olleet lyhytaikaisia mielenhäiriöitä.

CARITA ON OLLUT erittäin hyvä junailija. Olen vain kompannut sivusta. En saanut kotoa oikein mitään isän mallia, sillä isä oli jo melkein kuusikymppinen, kun synnyin. Olen naisten kasvattama.

Carita ei ole elänyt kauttani. Ehkä juuri se on auttanut häntä kestämään minua.

Vaimoni on pitänyt hyvää huolta persoonastaan ja ihmissuhteistaan. Hänellä on ystäviä ensimmäisistä leikkikavereista viimeisimpiin työkavereihin saakka.

Carita ei ole elänyt minun kauttani. Ehkä juuri se on auttanut häntä kestämään minua. Minulla on bändikaverit, mutta omia lapsuudenystäviä on enää vähän. Osa on ehtinyt jo kuolla. Puhelimeni ei soi enää niin tiuhaan kuin Caritalla.

Riitelemme kotihommien hoitamisesta. Elän edelleen vähän liikaa keikkamuusikon elämää.
Kun fyrkka on ollut tiukilla, siitäkin on riidelty. Carita otti vastuun raha-asioistamme jo 1970-luvun lopulla, mutta sitä ennen oli piilotteluvaihe. Tein velkaa, josta Carita ei tiennyt.

Vaikka kinastelemme pikkuasioista, suurissa kysymyksissä olemme yksimielisiä. Caritaan voi aina luottaa. Jos hän lupaa jotain, se pitää.
Yksi yhdistävä tekijä on aamu-unisuus. Nukutaan, jos nukuttaa.

KUN TÄYTIN 70, loppukesä vaihtui alkutalveksi kuin sumussa. Pieni mäki ratikasta sairaalalle tuntui raskaalta. Mennessä yritti olla toiveikas, palatessa oli aina surkea fiilis. Jukka oli kertonut, ettei halua elää letkujen varassa. Silti oli äärimmäisen surullista päättää, että aktiivinen hoito loppuu. Samana päivänä Jukan kaverit olivat tulossa teho-osastolle poikamme 38-vuotisjuhlaan. Kerroimme heille kahvilassa tilanteen ennen kuin he menivät osastolle.

Reagoin suruun kehollani. Psoriasis äityi pahaksi ja vatsan kanssa oli ongelmia.

Olen lapsenlapsille kaukaisempi kuin Carita, heidän famunsa. Hoidan joulupukkihommat."

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 14/2016.