Samat riidat toistuvat ja vapaamatkustajat pännivät. Miksi ikiaikaisia kuvioita tuntuu olevan niin vaikea muuttaa?

Yhteinen loma suvun kanssa mökillä tai lapsuudenkodissa saattaa kiristää hermoja. Usein tuntuu siltä, että samojen ongelmien kanssa painitaan vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen.

Perheterapeutti Kirsi Heikinheimo sanoo, että lapsuudenperheen pariin palatessa palataan myös vanhoihin rooleihin. Reippaat ja aikaansaavat aikuiset saattavat taantua taas lapsiksi ja olettaa omien vanhempiensa passaavan heitä koko loman ajan. Iäkkäät vanhemmat puolestaan voivat ihmetellä, miten he palasivat taas nalkuttavan äidin ja mutrusuisen isän rooliin.

– Kaikki ikään kuin jatkuu siitä, mistä on lähdetty.

Omaa rooliaan tuossa käsikirjoituksessa voi muuttaa, mutta parasta olisi, jos rooleja muutettaisiin yhdessä. Se on käytännössä haastavaa, jolloin on helpompi keskittyä vain omaan käytökseensä.

Lue myös: Mansikkapaikka muuttui työleiriksi
– Röyhkän sukupolvi luopuu mökeistään

– Toisen käytöstä ei voi valita, mutta oman käytöksensä voi, Heikinheimo sanoo.

Asiat kannattaa nostaa pöydälle silloin, kun ei itse ole tunnekuohussa. Jos aikatauluista tai työnjaosta tulee aina riitaa, kannattaa sopia niistä etukäteen.
Monissa perheissä ei ole totuttu puhumaan, mutta Heikinheimon mukaan ei ole koskaan liian myöhäistä aloittaa. Kukaan ei ole ajatustenlukija, joten omista tarpeista on hyvä puhua ääneen.

– Meillä on kaipaus viettää aikaa rakkaimpiemme kanssa. On hyvä miettiä, miten yhdessäolo olisi kivaa kaikille.

Tältä näyttää ET-lukijoiden mökillä – lähetä myös oma kuvasi

Kuusi kinkkistä tilannetta – näin ratkaiset!

  1. Kun aikuiset lapset tulevat lomalle, he olettavat isovanhempien hoitavan lapsenlapsia koko loman ajan.
    – Isovanhemmat haluavat nähdä lapsenlapsiaan ja paapoa heitä. Tosiasia on kuitenkin se, että isovanhemmat väsyvät helposti. Tuskin ketään on tarkoitus uuvuttaa loppuun. Isovanhempien on hyvä ottaa asia puheeksi, mutta ei väsymyksen hetkellä. Silloin tulee usein sanottua huonosti ja ehkä otettua marttyyrinkruunua. Kannattaa jutella asiasta etukäteen.
  2. Porukassa voi olla vapaamatkustaja, joka ei tee yhteisiä hommia eikä osta ruokaa ja juomaa.
    – Lomaa olisi hyvä suunnitella etukäteen vaikkapa sähköpostiringissä. Silloin voidaan sopia, kuka tuo mitäkin ja mitkä hommat kuuluvat kellekin.
  3. Yksi pariskunta haluaa, että kaikki tapahtuu juuri heidän lastensa rytmissä.
    – Tätäkin on hyvä käsitellä etukäteen. Voidaan tehdä yhteinen lukujärjestys, johon kukin saa merkitä omat aikataulunsa. Niistä voidaan hakea kompromissia tai sitten voidaan tehdä esimerkiksi ruoat eri aikoihin.
  4. Samat riidat toistuvat vuodesta toiseen.
    – Jonkinlainen väittelykulttuuri saattaa kuulua perheeseen. Esimerkiksi isä ja tytär voivat kiistellä politiikasta.
    Jos on kuitenkin tiettyjä aiheita, joista seuraa aina repivä riita, kannattaa yrittää pysäyttää tilanne. Kun huomaa, että nyt keskustelu on menossa negatiiviselle kehälle, voi vaikka kääntyä juomaan vettä, mennä leikkaamaan ruohoa tai ehdottaa, että keitetäänpä kahvit.
    Tärkeää on myös sanoa ääneen, että nyt tämä on taas johtamassa siihen samaan vanhaan riitaan, josta tulee kurja fiilis.
  5. Yksi porukasta juo aina itsensä kaatokänniin. Lapsia pelottaa, eikä muillakaan ole kivaa.
    – Jos jonkun tiedetään örvelöivän vuodesta toiseen, hänelle kannattaa puhua etukäteen. Voi sanoa, että juomisesi tuntuu pahalta emmekä me halua tällaista. Jos juopottelija on isovanhempi, hänelle voi kertoa suoraan, että me lähdemme, jos juot. Jotkut asiakkaani ovat todellakin lähteneet pois. He sanovat, että se tuntuu ihan hirveältä, mutta samalla siitä tulee itselle selkeämpi olo.
    Jos oma aikuinen lapsi juo, on hyvä kertoa, että siitä tulee paha mieli sekä vanhemmille että lapsenlapsille. Kannattaa sanoa, miltä juuri minusta tuntuu, eikä lähteä syyllistämään. Syyllistämisestä ei ole hyötyä.
  6. Pienet asiat voivat saada suunnattomat mittasuhteet. Joku saa raivokohtauksen vaikka siitä, että viimeinen saunoja ei muista panna saunaa tuulettumaan.
    – Tällaisissa tilanteissa on harvoin kysymys siitä pienestä asiasta, joka suuttumuksen laukaisee. Meissä jokaisessa on sisällä säiliö, jonne turhautuminen ja harmitukset kasaantuvat. Sammio voi olla täynnä pitkän työputken jälkeen, jolloin nuppineulanpään kokoinen asia saa sen räjähtämään.
    Loma on yleensä odotuksia täynnä. Jos se alkaa tilanteesta, jossa ihminen on ihan puhki, luopuu kohteliaasta työroolistaan ja nauttii vielä päälle alkoholia, kasassa ovat täydellisen pommin ainekset.
    Omasta tilanteestaan kannattaa kertoa avoimesti muille ennen loman alkua. Voi sanoa, että olen niin puhki, että tarvitsen vähän omaa aikaa. Sitten voi vaikka mennä yksin kalaan, lämmittää saunaa tai hakata halkoja.

Lue myös: 6 kysymystä ja vastausta kesämökin hankkimisesta

"Kasassa täydellisen pommin ainekset" – selviä ehjin nahoin sukulomasta

Siis ainahan ne pommin ainekset ovat kasassa, kun sukua kokoontuu, jo ihan päivän vierailulla, esim syntymäpäivillä, ei siihen mitään lomia tarvita....... Kun niin erilaisia ihmisiä kokoontuu, kun kerran sukua ollaan, siis pakosti . Olen saanut riittävän annoksen sukujuhlista ihan jo päivä vierailuilta. Toki on muutamia sukulaisia, joiden kanssa kyläilemme enempi. Kun kemiat käyvät, niin mikäpäs siinä. Kun tykkää yhtään ryyppäjäisistä, enkä yökukkumisista, enkä örvertämisestä, niin anti olla...
Lue kommentti
Saska Aaltonen viihtyy reissun päällä.
Saska Aaltonen viihtyy reissun päällä.

Miltä tuntuu, kun oman vanhemman tuntee ”kaikki”? Saska Aaltonen kertoo.

Saska Aaltonen, 36, toimittaja, Helsinki

naimisissa, kolme lasta

”Vanhempani erosivat, kun olin kaksivuotias, ja kiistelivät huoltajuudestani. Asuin äitini luona 8-vuotiaaksi. Kun hän lähti ulkomaille eikä palannut, muutin isäni Remu Aaltosen luokse.

Minulla on kolme siskopuolta, mutta koska olen isäni ainoa poika, hän odottaa minulta enemmän. Matkustin isäni kanssa paljon, työasioissa ulkomaillakin. Vaikka isä osasi laulaa englanniksi, hän ei puhunut kieltä juurikaan, joten minusta tuli pian isäni tulkki.

Totuin jo nuorena ottamaan paljon vastuuta. Isäni mielestä oli varmaan luontevaa, että olin paljon mukana aikuisten maailmassa, koska niin hän oli itsekin ollut. Isä on kasvanut seitsenlapsisen perheen vanhimpana poikana, ja koska hänen isänsä oli harvoin paikalla, isä toimi jo nuorena äitinsä oikeana kätenä.

”Minä hoidin ruuan, isä siivoamisen.”

Työnjako kodissamme oli selvä, minä hoidin ruuanlaiton ja kaupassa käynnin ja isä vastasi siivoamisesta. Nukkumaanmenoajoista oli toki pidettävä kiinni, mutta esimerkiksi puheenaiheita ei koskaan rajoitettu minun takiani.

Jos minulla oli huono päivä, isä saattoi sanoa, että älä valita, kun saat asua kunnon asunnossa. Hän edustaa ensimmäistä romanisukupolvea, joka on yritetty sijoittaa paikalleen. Hänen perheensä ensikodiksi annettiin valtion rautatieyhtiön vanha junavaunu.

”Kolme isän veljistä kuoli väkivaltaan ja päihteisiin.”

Kolme isän veljistä kuoli väkivaltaan ja päihteisiin. Isäni kokemus siitä, mikä on elämässä rankkaa, on hyvin erilainen kuin minun. Se aiheuttaa meille toisinaan ristiriitoja ja jännitteitä, vaikka muuten ymmär­rämme hyvin toisiamme.

Teini-ikäisenä tajusin asuvani rokkitähden kotona. Ihmiset kyselivät jatkuvasti, mitä faijalleni kuuluu. Isäni tuntui vievän liikaa tilaa elämästäni. Kun kaverit menivät lukioon, minä lähdin kansainväliseen vapaaehtoistyövaihtoon ja jäin sille tielleni. Kiersin usean vuoden ajan ympäri maailmaa Englannista Venäjälle ja Uuteen Seelantiin. Sain olla oma itseni, en kenenkään poika. Se rauhoitti.

”Kun synnyin, vanhempani teettivät tähtikartan.”

Kun palasin Suomeen, tutustuin uudelleen lapsuudenystävääni, ja menimme naimisiin 2008. Isäni on nyt 70-vuotias kolmen lapseni isoisä, herkkä ja hyväsydäminen tyyppi, jolle oikeudenmukaisuus on äärimmäisen tärkeää.

Kun synnyin, vanhempani teettivät minulle tähtikartan, jonka mukaan minusta tulisi aikuisena kirjoittaja. Ja niinhän minusta tulikin.

Toimittajan työ sopii minulle hyvin, sillä olen sosiaalinen ja kirjoitan mielelläni. Työssä olen joutunut usein puun ja kuoren väliin. Iltapäivälehti on saattanut toivoa minulta skuuppia julkisuudenhenkilöstä, jonka tunnen ja jota en haluaisi loukata. Median vaatimukset vievät kuitenkin voiton, onhan kyse leipätyöstäni. Jutun julkaisemisen jälkeen minun ja haastateltavan välit ovat saattaneet olla viileämmät, mutta onneksi vain hetken ajan.”

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 9/2018.

Erkki Lampén on huomannut, että mitä enemmän hän viettää aikaa yksin, sitä enemmän hän tuntee vetoa iltatissutteluun.

Lähdin tapaamaan Virossa opiskelevaa tuttua. Mieleen juolahti, että samalla voisi ajella Latvian puolelle ostamaan halpaa viinaa. En ole koskaan käynyt Baltiassa sellaisella perinteisellä viinanhakureissulla, jolta palataan auton takapuskuri maata viistäen ja koettaen vakuuttaa tullimiehiä siitä, että hervoton lasti on tosiaan tarkoitettu omaan käyttöön.

Kävin, ostin. Kotona katselin keittiön pöydälle purkamaani pullorivistöä ja ihmettelin, mitä teen kaikella tuolla votkalla. Miksen ostanut sen sijaan enemmän georgialaista punaviiniä? Naurettavan halpa votka oli vain lähes käskenyt poimimaan itsensä hyllystä.

”Ajoittain vedin perseet olalle lähes joka viikonloppu.”

Vanhempani olivat käytännössä raittiita, ja hippihenkinen sisareni suuntautui enemmänkin joogan kaltaisiin asioihin kuin viininlipitykseen. Minä pidin huolta perheemme alkoholinkulutuksesta.

Nuorempana harrastin paljonkin sitä, mitä kuivahkosti kutsutaan ”humalahakuiseksi juomiseksi”. Ajoittain vedin perseet olalle lähes joka viikonloppu, toikkaroin kotiin kengänkärkiä katsellen ja heräsin sängystä milloin missäkin asussa aavistellen, että maailmassa on nyt jokin aivan kamalan huonosti. En muistele niitä aikoja mielelläni.

Näin jälkeenpäin ajatellen on hiukan vaikea hahmottaa, miksi tuota harrastin. Elämää meni hukkaan. Ehkä toivoin viikonlopuilta jotain suurempaa, ehkä en uskaltanut muuta.

”Säästäisinkö loput huomiseksi? Hiukan vielä janottaa.”

Myöhäisen keski-iän ylätasangolta menneisyyttä katsoessani ajattelen, että on ikääntymisessä ­ainakin se hyvä puoli, että tuollainen tolkuttomuus on jäänyt taakse. Yrityksistäni huolimatta minusta ­­ei tullut juoppoa ja arvelen vaaran olevan ohi. Melkein.

Mitä enemmän vietän aikaa yksin, ja se aika tuntuu lisääntyvän tasaisesti, sitä enemmän tunnen vetoa iltatissutteluun. Punkkupullon avaaminen ilahduttaa jo ruokaa laittaessa.

Kun pasta on syöty ja viinistä puolet jäljellä, alkaa neuvottelu. Säästäisinkö loput huomiseksi? Hiukan vielä janottaa. On mukava olo, mutta jos ottaisin vielä lasillisen, olisiko mukavampi?

”Erityisesti kaamosaikaan tunnen vetoa viinin kanssa seurusteluun.”

Useimmiten jano voittaa, ja lasillinen ruuan kanssa on muuttunut pullolliseksi illassa.

Näin ei tapahdu joka päivä eikä joka viikko eikä edes joka kuukausi, mutta erityisesti kaamosaikaan tunnen vetoa viinin kanssa seurusteluun. Kun iän myötä on vähitellen luovuttava monista iloista, viini pitää pintansa. Se rentouttaa, sulkee lämpöiseen syleilyynsä ja kuiskii, ettei juuri nyt ole aihetta huoliin.

Jos annan sille liiaksi myöten, se on kymmenen vuoden kuluttua kenties vallannut pesän käenpojan lailla ja työntänyt muut ilon aiheet vähitellen tieltään.

Luulenpa, että teen ylijäämävotkasta yrttilikööriä. Sitä ei voi juoda pikku lasillista enempää kerrallaan.”