Kata Malmbergin, 47, aviomies kuoli syöpään kolmen kuukauden kuluttua diagnoosista. Kiireinen arki on Katalle parasta terapiaa, mutta lasten juhlissa iskee suru.
"Mieheni Ilkka kuoli haimasyöpään 62-vuotiaana, kolmen kuukauden kuluttua diagnoosista. Syöpähoitoja ei voitu antaa. Oli selvää, että sairaus johtaa kuolemaan.
Saattohoidin mieheni kotona. Kotikuolema oli kaunis ja lohdullinen. Ilkka kuoli niin kuin eli, rauhallisesti.
Sen jälkeen kävin pitkään ylikierroksilla. Tein surutyötä konkreettisesti: siivosin vaatehuoneen kahdesti, pesin vessat useasti ja järjestin raivokkaasti vaatekaappeja. Lempipuuhani sohvalla makoilu kirjaa lukien olisi tuntunut oudolta.
Kiireinen arki on edelleen parasta terapiaa. Sain joulukuun puolivälissä työpaikan vuoden työttömyyden jälkeen. Nousen ennen kuutta ja lähden Hurma-koiran kanssa metsään. Illalla kaadun väsyneenä sänkyyn. Ei ole aikaa pohdiskella tuntemuksia. Minulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin olla reipas ja huolehtia 12-, 15-, ja 17-vuotiaiden poikieni arjesta.
En osaa vielä miettiä tulevaisuutta. Alkuun en pystynyt vastaamaan poikien kysymyksiin, jotka koskivat vaikkapa kuukauden päässä olevia asioita. Nyt sentään varasin jo matkan meille kesäksi.
"Haluaisin kertoa Ilkalle lasten onnistumisista."
Ilkka on läsnä lämpiminä muistoina. Hän saattoi luennoida pojille ennen historian koetta vaikka Napoleonista tai maailmansodista. En ole huolissani pojista, sillä lapset katsovat aina eteenpäin. Minä suren paljon, paljon enemmän.
Viimeksi suru iski kuopuksen luokkajuhlassa. Muiden isien näkeminen sai ajattelemaan, ettei Ilkka tätäkään riemua nähnyt. Haluaisin kertoa lasten onnistumisista hänelle. Kymppi kokeesta ei merkitse kenellekään muulle mitään. Saan jatkossa olla yksin ylpeä noista jätkistä.
Välillä olen vihainen siitä, että Ilkka jätti minut huolehtimaan kaikesta yksin. Välillä luen Ilkan tekstejä ja kuulen hänen äänensä niissä. Se on yhtä aikaa surullista ja lohduttavaa.
Olen kiitollinen siitä, että tuhti lääkekoktail kohensi syksyllä hetkeksi Ilkan kuntoa. Sitä edelsi epätoivoinen aika: Ilkka oli laihtunut valtavasti, ja maksan tuhoutumisesta johtuva ihon kutina oli sietämätöntä. Olimme molemmat kuolemanväsyneitä.
25 päivittäisen lääkkeen annos toi Ilkalle ruokahalun, hän pystyi nukkumaan ja jaksoi vähän lukea ja kirjoittaakin.
Emme puhuneet elämän suurista kysymyksistä, vaan elimme tavallista arkea. Ilkka kuulusteli poikia kokeisiin niin pitkään kuin jaksoi. Hän oli hyvällä tuulella ja koki, että on saanut elämältä kaiken. Vuodepotilaana hän oli vain kaksi viimeistä päivää. Loppuun asti hän oli ihan sama ihminen, oma itsensä.
Kesällä viemme Ilkan tuhkat mökillemme Posiolle."
Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 8/2017.
Lisätty 28.3.2018:
Mitä Katalle kuuluu nyt vuotta myöhemmin?
"Myin viime kesänä talomme, sillä siihen liittyvät työt uuvuttivat jo ajatuksenakin. Muutimme poikien kanssa kerrostaloon ja arki sujuu paljon paremmin. Poikien koulu on ihan vieressä, ja oma työmatkani lyheni.
Ilkan tuhkat veimme viime heinäkuussa Posion mökille. Kirjoitinkin siitä täällä.
Nyt pahin ylikierroksilla oleminen ja hötkyily alkaa olla ohi. Arki on rauhoittunut, vaikka tietysti arjessa on paljon tekemistä. Ilkan kirja, 1917: Samaan aikaan toisaalla, julkaistiin loppuvuodesta. Se tuntui kivalta. Muistot lämmittävät, vaikka välillä myös ikävä ja suru hiipivät mieleen."
