Heino pyöräilee parituhatta kilometriä vuodessa. Kypärä on ollut aina päässä sen jälkeen, kun auto kerran töytäisi hänet asfalttiin.
Heino pyöräilee parituhatta kilometriä vuodessa. Kypärä on ollut aina päässä sen jälkeen, kun auto kerran töytäisi hänet asfalttiin.

Heino Leppälän, 78, vaimo kuoli vatsasyöpään syksyllä 2015. Pariskunta ehti olla yhdessä 51 vuotta. Ikävä on suurimmillaan iltaisin, mutta pyöräily tekee hyvää.

Surutyö on hidasta. Mielialani vaihtelevat monta kertaa päivässä. Pahin on illansuu, kun hämärtää, mutta telkkarista ei tule vielä mitää hyvää ohjelmaa. Tunnen outoa haikeutta, että pitäisikö lähteä jonnekin. Ja kaipaan Ainoa. Olimme yhdessä 51 vuotta.

Nousen aina seitsemältä, syön puuron ja sen kanssa Ainon tekemiä hilloja. Juon kahvia ja luen sanomalehden tarkkaan. Sitten lähden asioille tai pyöräilemään.

Pyöräilen parituhatta kilometriä vuodessa. Kuulun Helsingin kaupungin henkilöstökassaan, jonne vien aina laskut maksettaviksi. Kertareissusta kertyy 27 kilometriä poljettavaa. Pyöräilen sen matkan lähes joka päivä kesät talvet, sillä se tekee hyvää niin mielelle kuin kropalle. Toisinaan pyöräilen tyttäreni luo, tykkään hänen koirastaan tosi paljon. Otan sen aina mielelläni hoitoon.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Välillä käyn palvelukeskuksessa syömässä edullisen lounaan. Aino oli erinomainen kokki, ja minun tehtäväkseni jäi keittiön siivoaminen. Siksi olenkin kelpo siivooja, mutta onneton ruuanlaittaja. Ostan paljon valmisruokia.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Itku ei tullut heti

Ainon vatsasyöpä leikattiin kahdesti. Hän ehti viettää 75-vuotispäivänsä elokuussa, ja syyskuussa hän kuoli kotona. Minulle ei tullut heti itkuakaan, oli niin kumma olo.

Emme puhuneet Ainon kanssa kuolemasta sen kummemmin, mutta hän kehotti lapsia pitämään minusta hyvää huolta. Ja kyllä minä heihin tukeudunkin.

Aino oli monessa mukana, kuului kahteen kuoroonkin. Minä olen aina ollut enemmän yksineläjä kuin joukkuepelaaja. Minulla on paljon tuttuja naapuristossa, juttelemme nähdessämme ja se riittää minulle. Emme kyläile toisillamme.

Parin viikon välein käyn 85-vuotiailla Pirkolla ja Paavolla kahvilla, vien viinerit mukanani. He ovat mielissään, kun joku käy turisemassa hetken. Lahdessa vierailen Ainon serkun ja hänen miehensä luona. Vietimme ennen paljon aikaa nelisin. Heidän kanssaan on luonteva muistella Ainoa.

Seuraa illoiksi

Olen asunut kodissani 35 vuotta. En muuta mihinkään, vaikka vähempikin tila riittäisi. En ymmärrä miten tulisin edes toimeen täysin oudossa paikassa.

Tutuissani on enemmän naisia kuin miehiä. Yhden rouvan kanssa kävin eilen teatterissa. On ihan mahdollista, että voisin vaikka seurustella jonkun mukavan naisen kanssa. Naimisiin en halua enkä muuttaa yhteen, mutta iltaisin kaipaan seuraa.

Jos suru iskee, lähden usein kirjastoon. Luen siellä Ilta-Sanomat ja lainaan elämäkertoja. Viimeksi luin Pekka Laihon ja Jukka Puotilan vaiheista.”

Teksti on osa artikkelia, joka julkaistiin ET-lehden numerossa 8/2017.

Sisältö jatkuu mainoksen alla