Puutarhassa Tuula Kallioniemi pääsee oikomaan kirjoittamisen jäykistämää kroppaa.
Puutarhassa Tuula Kallioniemi pääsee oikomaan kirjoittamisen jäykistämää kroppaa.

Kirjailija Tuula Kallioniemi, 67, rakastaa lapsia, mutta ei mummovelvollisuuksia. Lastenlasten kanssa on hauskempaa, kun heidän hoitamisensa ei ole pakollista.

Nyt vasta ymmärrän, mikä on elämän tarkoitus, huudahti tuttava kävelylenkillä kirjailija Tuula Kallioniemelle. Tuttavasta oli juuri tullut isoäiti.

Tuula ei voisi itse sanoa mitään tuollaista.

– Lapset ovat kivoja, mutta eivät elämäni pääsisältö!

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Monelle Tuulan lähipiirissä lapset tuntuvat sitä kuitenkin olevan.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

– On niitä, jotka ovat ottaneet vuorotteluvapaata, kun ensimmäinen lapsenlapsi on syntynyt ja niitä, jotka odottavat eläkettä vain siksi, että pääsevät olemaan täysipainoisesti lapsenlapsien kanssa.

Kolmen lapsen mummo ei ihan osaa eläytyä heidän valintaansa.

Meille tuputetaan kliseistä mielikuvaa pullantuoksuisista, herttaisista mummoista.

Sinänsä hassua, että Tuula Kallioniemi työskentelee lasten kanssa, tai pikemminkin lapsille. Hän on kirjoittanut heille kirjoja viimeiset 40 vuotta. Viime viikolla painosta putkahti uusin nuortenromaani Kaksoisolennot, ja uusi kirjasarja muhii jo päässä ja työhuoneen koneella. Tuula haluaa edelleen jatkaa täyspäiväistä kirjailijantyötään.

– Jollain pimeällä tavalla poden syyllisyyttä. Meillehän tuputetaan aika ajoin aika perinteistä ja kliseistä mielikuvaa pullantuoksuisista, herttaisista mummoista. Siihen mielikuvaan tulee pakostakin verrattua itseä, ja se saa aikaan olon, etten sitten onnistunut tässä mummoudessa.

Puutarha, koti, matkustaminen ja kirjoittaminen. Tuulan elämässä on paljon muutakin kuin isovanhemmuus.
Puutarha, koti, matkustaminen ja kirjoittaminen. Tuulan elämässä on paljon muutakin kuin isovanhemmuus.

Omien aikataulujen mummo

Tuulan ja hänen miehensä Pekan kauniissa kodissa Kangasalla lastenlasten kuvat ovat suurina vedoksina jääkaapin ovessa, ihan samaan tapaan kuin monilla ystävilläkin. Kuvat löytyvät myös somista kehyksistä kirjastohuoneesta, jonka nurkassa seisoo pieni muovinen leikkihella. Se on Tuulalta valtava myönnytys ja esillä vain siksi, ettei se mahdu varastoon.

Tuulan kodissa ei pyöri lastenlasten leluja eikä muutakaan irtotavaraa. Hän tunnustaa huvittuneesti olevansa kodin esineiden suhteen perfektionisti. Sellainen, jota häiritsee vinossa oleva kukkaruukku, miehen kaapin lattialle jättämä laturin johto, joka kerää pölyä tai vino makuuhuoneen matto. Koska matto liikahtaa paikaltaan helposti, se on Tuulan parhaita taukojumppakohteita.

Kun pojat lähtivät pois kotoa, tein ihan tietoisen päätöksen, etten puutu enää heidän elämäänsä.

Tuulasta on ihanaa, kun asunto pysyy järjestyksessä kolmen pojan muutettua kotoa.

– Kun pojat aikoinaan lähtivät kukin vuorollaan pois kotoa ja perustivat perheen, tein ihan tietoisen päätöksen, etten puutu enää heidän elämäänsä. En koskaan piipahda heillä tai tupsahda kylään. Olen nauranut miniöilleni, että palautusoikeus päättyi silloin kun auton takavalot häipyivät näköpiiristä, elämä on teidän!

Aika vain yksinkertaisesti tuntui sopivalta elämänasenteen muutokselle.

– Omien lasten kanssa olin aika hallitseva. Välipalat ja ruuat olivat valmiina. Nautin lapsiperhe-ajasta ihan valtavasti, ja meillä oli lasten kanssa hyvät välit, mutta ehkä silti sain kaikenlaisesta hyysäyksestä tarpeekseni. Nykyään pojat ovatkin enemmän kavereita kuin lapsiani.

Ei yökyläilylle

Kun lapsenlapset tulevat kylään, lelut kaivetaan varastoista ja muovinen leikkihella saa seistä vaikka olohuoneen pöydän päällä. Lapsenlapsilleen Tuula on mieluummin vähän höpsö mummo, jonka kanssa voi tehdä kaikkea kivaa kuin velvollisuudentunnosta hoitorinkiin ilmoittautuva lisäkäsipari. Mummoilu hoituu kirjoittamisen, koulukäyntien, matkojen, mökkeilyn ja omien ystävien tapaamisten lomassa, ei toisinpäin.

Ilman velvollisuuksia lastenlasten kanssa on järjettömän kivaa.

– Kun heitän velvollisuudet ja syyllisyydentunteet nurkkaan, elämä heidän kanssaan on järjettömän kivaa.

Tavallisesti Tuula ei ole leikkivä mummo, paitsi poikkeustapauksissa. Niin kuin kerran, kun hän löysi itsensä ninja-mummoilemasta miekan kanssa nokkosia vastaan. Tai ollessaan lastenlasten kodin parvekkeella kuin ruotsinlaivalla ja puhuessaan pikku kesähattu päässä ja päivänvarjo kädessään ruotsia pojantyttärelleen.

– Enimmäkseen teemme lasten kanssa pikku retkiä. Täällä Ruutanassa on ranta lähellä, samoin lasten kotona Tampereella. Usein pakkaamme reppuun evästä ja pillimehua, taskuun suurennuslasin ja kahmimme paluumatkalla aarteita: hopeakuusen siemeniä tai kiviä ja keppejä. Viimeksi löytyi simpukan kuori.

Tuula tietää, että omat lapset ovat joskus odottaneet häneltä vähän enemmän mummoutta.

– Näyttelijäpoikani totesi yhdessä haastattelussa vähän kautta rantain, että nykyäänhän isovanhemmat ovat kovin kiireisiä. Kyllä siinä kuulsi sellainen hento toive.

En yksinkertaisesti jaksaisi pitkiä vierailuja.

Lastenhoidossa ongelmia tuottavat myös yökyläilyt, sillä Tuula on huonouninen. Siksi hän ei mielellään ota lapsia yöksi kylään eikä itse nuku vieraissa paikoissa, joissa ei saa omaa huonetta.

– En yksinkertaisesti jaksaisi pitkiä vierailuja. Valvoisin ja pomppisin lopulta ympäri seiniä.

Siksi lapsenlapset joko vierailevat päiväseltään tai Tuula ja hänen miehensä ajavat heidän luokseen, muutaman kymmenen kilometrin päähän. Näin homma toimii ja kaikki pysyvät hyvillä mielin.

– Liian harvoin puhutaan siitäkään, että tässä iässä pienet lapset ovat jo aika väsyttäviä. Eivät ne hoidu siinä sivussa samalla tavoin kuin pari-kolmekymmentä vuotta sitten. Kun lapsenlapset ovat olleet täällä hetken, niistä on myös aika ihana päästä eroon, Tuula nauraa.

Raadollinen sopimus

Tuula sai esikoisensa parikymppisenä. Vähän sen jälkeen hänestä tuli kuin sattumalta kirjailija. Tuula osallistui nuortenkirjojen kirjoituskilpailuun, jota hän ei voittanut, mutta käsikirjoituksesta kiinnostuttiin. Sen julkaisi Otava.

– En olisi varmasti hankkinut yhtä lasta enempää, jos minusta ei olisi tullut kirjailijaa. Kun olin julkaissut ensimmäisen kirjani ja aloin miettiä seuraavaa, ehdotin Pekalle, että hankittaisiinko toinen lapsi, niin voisin jäädä kotiin opettajan sijaisuuksista ja hoitaa lapsia ja kirjoittaa. Niin raadollisen sopimuksen saimme aikaiseksi!

Perheen esikoinen on joskus kertonut äidilleen muistavansa, kuinka iltapäivällä koulun jälkeen piti joskus olla hiirenhiljaa, kun äiti kirjoitti. Tuula ei sellaista muista.

– Minähän pidän itseäni suorastaan mahtipontisena uhrautuja-äitinä, hän sanoo ja harmittelee, että on hävittänyt aikoinaan neuvostokirjailijoiden ystävyysvierailulla saamaansa työn sankari -pinssin. Sen hän oli saanut itäiseltä kollegalta, joka oli hämmästellyt, kuinka Tuula saattoi hoitaa sekä perheen että kirjailijuuden.

Kotiäiti-kirjailijan rooli sopi Tuulalle mainiosti. Hän kirjoitti, kun lapset olivat koulussa ja sai viettää paljon aikaa perheen kanssa.

Minuun on sisäänrakennettu valtava vapaudenkaipuu.

Tuula viihtyi kotona ja halusi kirjoittaa, ei säätää lasten hoitopaikkojen kanssa.

– Minuun on myös sisäänrakennettu valtava vapaudenkaipuu, vaikka teen työni kellontarkasti enkä koskaan myöhästele. Mutta jo ajatus vapaudesta riittää. Lapseni ovat joskus tokaisseet, että ethän sä pärjäisi missään oikeissa töissä. Luultavasti en, tai sitten ovi kävisi hyvin tiuhaan.

Tuula on mieluummin vähän höpsö seikkailija-mummi kuin jatkuva lisäkäsipari.
Tuula on mieluummin vähän höpsö seikkailija-mummi kuin jatkuva lisäkäsipari.

Aikoinaan myös Tuulan äiti oli haaveillut sekä kirjoittamisesta että palkkatyöstä. Kumpikin oli hänelle mahdotonta.

– Isä halusi, että äitini oli kotona. Äidin nuoruus meni sodan jälkeisessä sekasorrossa, kun evakkoperhe etsi paikkaansa pienentyneessä Suomessa.

Tuula epäilee, että hänen äitinsä elämän kohokohtia oli, kun Karjala-lehdessä julkaistiin äidin tarina rusupiirakasta.

Välillä ihmettelen, mistä kaikesta voinkaan kokea syyllisyyttä.

– Välillä ihmettelen, mistä kaikesta voinkaan kokea syyllisyyttä ja miten haluan hallita asioita. Silloin muistutan itseäni, minkälaisista lähtökohdista kasvoin. Koin pienestä asti, että minun piti huolehtia ja kantaa vastuuta.

Ehkä siksi kirjailijan ammatti kaikessa epävarmuudessaan on sopinut Tuulalle. Hän hallitsee sen aikataulut ja maailman. Samoin oman valtakuntansa, kotinsa ja työnsä. Maitopurkit pysyvät järjestyksessä jääkaapissa, miehen treenikassi oikealla paikalla kaapissa. Siihen ovat kaikki tottuneet - tai tyytyneet, niin kuin Tuula tarkentaa.

Tarinoita tulitikuista

"Tyypillä ei ole tippaakaan mielikuvitusta, kun se aina kirjoittaa meistä", totesi yksi Tuulan lapsista kerran vähän turhautuneena löydettyään jälleen kerran itsensä äitinsä kirjasta.

– Ja se on ihan totta. En ole hyvä keksimään juttuja. Nyt kun lapset ovat aikuisia, ryöstöviljelen kirjoihini lapsenlapsiani ja kaikkien kavereideni lastenlapsia.

Tuula kirjoittaa mieluusti nykyajasta ja nykylapsista. Omasta lapsuudestaan hänen on vaikeaa ammentaa aihepiirejä, mutta sieltä nousee tuntemuksia.

– Yksinäisyys, kiusatuksi tuleminen, pelot – sellaisia hyödynnän usein omista muistoistani. Aika outoa, että ne ovat harvemmin positiivisia tuntemuksia, vaikka osa kirjoistani on aika huumoripitoisia. Niiden huumorin on täytynyt syntyä sitten tästä meidän omasta huushollista.

Kun lapsenlapsi kinastelee kaulurin laitosta ja toteaa sen kutittavan hänen takakaulaansa, sana jää muhimaan Tuulan mieleen. Ja se, miten he näkevät maailmassa asiat. Se on Tuulasta loputtoman kiehtovaa.

– Kun olin kansakoulussa, äitini sanoi että ”kirjoittaa voi vaikka tulitikusta, kun vain pysähtyy sitä tarkemmin ajattelemaan”. Se neuvo on kai muhinut jossain takaraivossani.

Lapsenlapset eivät ole vielä juttujensa ryöstelyä huomanneet. Heille Tuula on mummo, jonka työhuoneessa kirjoitellaan jotakin.

– Yksi lapsenlapsistani oli tullut muutama vuosi sitten päiväkodista kotiin ja kertonut, että siellä oli luettu jotain kivaa Konsta-kirjaa. Miniäni oli todennut, että sehän on mummon kirjoittama, johon tämä lapsi oli todennut suu leveässä virneessä, että vau! Se oli parasta mahdollista palautetta. En ainakaan liiaksi tuputa jälkeläisille omaa tuotantoani!

Ei niin vakava elämä

Edelleenkö sinä kirjoitat niitä lastenkirjoja? Se on kysymys, johon Tuula aina silloin tällöin törmää. Ja kyllä, edelleen. Iän myötä ideoita tuppaa tulemaan yhä enemmän.

En tunne itseäni mieleltäni vanhaksi.

– En tunne itseäni mieleltäni vanhaksi, mutta ruumis meinaa välillä pistää kirjoittamiselle stopin. Joudun vaihtelemaan tuoleja ja oikomaan selkääni, vaikka kirjoittaminen muuten kulkisi.

Ideoita Tuula saa lapsien ryöstöviljelyn lisäksi kävelylenkeillä ja puutarhatöissä, välähdyksinä arjessa.

– Minulla on pieni huoli vain siitä, ehdinkö kirjoittaa ennen kuolemaani kaiken mitä haluaisin. On ehkä pidettävä kiirettä.

Silti oman mielenkin vanhenemista pitää tarkkailla. Tuula on viime aikoina huomannut kestävänsä yhä huonommin, jos jokin asia ei aukene hänelle. Sellaisia asioita tuntuu tupsahtavan vastaan yhä useammin.

– Sain eilen autossa kohtauksen mieheni seurassa. En ymmärtänyt, kun hän yritti selittää poikamme perheen sekavaa tontin- ja talonostoasiaa. ”Sun täytyy selittää se tarkasti”, minä huusin. Tilannetta ei oikein voi pistää miehenkään syyksi, sillä hän on aina ollut samalla lailla epäselvä. Voiko vika tosiaan olla minussa?

Voisi olla piristävää kirjoittaa jotakin sellaista, jossa on vaarana pieni itsensä häpäisy.

No, ennen kuin Tuulan kovalevy lopullisesti täyttyy, hänellä on vielä suunnitelmia. Hän ei odota eläkettä lastenlasten takia, vaan voidakseen tehdä jotain hillitöntä.

– Ehkä alan kirjoittaa hattarankevyttä viihdettä varttuneemmille. Voisi olla piristävää kirjoittaa jotakin sellaista, jossa on vaarana pieni itsensä häpäisy, Tuula pohtii.

Hän siirtelee ikkunalautojen viivoittimen suoraa kukkaruukkurivistöä. Pelargonioitten pistokkaat pitäisi saada pysymään talven yli elossa.

– Luultavasti näille käy samoin kuin kaikille edellisillekin, heitän ne kitukasvuisina kompostiin. Pääasia, että yritän, ei se ole niin vakavaa.

Tuula Kallioniemi

Syntynyt. 1951 Kymissä. Asuu Kangasalla.

Työ. Kirjailija. Julkaissut yli 90 lasten- ja nuortenkirjaa, kirjoittanut mm. Reuhurinne-, Konsta- ja Karoliina-sarjat.

Perhe. Kolme aikuista poikaa, kolme lastenlasta. Aviomies.

Harrastukset. Mökkeily ja puutarhanhoito.

jyskän mummo

voi,voi empä voi kun kummastella! tottahan toki lapsenlapset ja lapsenlapsenlapsikin ovat tervetulleita yökylään ja pitkiksikin ajoiksi hoitoon ja mummin iloksi:) pojat ovat nyt jo isoja,mutta kaikki lomat pääsiäis,hiihto,joulu,syys-ja kesälomat vietimme yhdessä! matkasimme poikien kanssa suomenmaata ristiin rastiin ja piipahdimmepa ulkomaillakin,aina lomat menivät hyvin ja pojat (joni+Joeli) käyttäytyivät hyvin! tyttäreni oli tuolloin erokriisissä ja tervetullut vapaa lapsista antoi voimaa jatkaa eteenpäin,nyt pojat ovat jo aikamiehiä ja Joelilla omakin jälkikasvua,vaan yhä muistavat mummia ja lomia mummin matkassa:) parasta mitä olen heille pystynyt koskaan antamaan!

myöhemmin järjestin tyttärelleni ja hänen uudelle(uusille)puolisoilleen kahdenkeskeistä aikaa ottamalla pojat lomailemaan luokseni Jyväskylään,tyttäreni,kolmas avioliitto on onneksi ollut kestävä ja siitä voin kiittää myös itseäni,kun hoisin lapsenlapsiani:)anna aikaa ja sydäntäsi!

Tiedän mitä meillä ei enää lueta

Vaikka kuinka haluaisin ymmärtää ja kunnioittaa mummon tapaa olla mummo....
Nyt luen Reuhurinne kirjoja vähän toisella tapaa - jos luen.
Kylmä tyyppi. Kertoo vieläpä julkisesti syistä toisen lapsen hankintaan. Yäk!
Toivottavasti pojat eivät kovasti kaipaa äitiään tai lapsenlapset mummoaan.
Surullinen juttu.

Sisältö jatkuu mainoksen alla