Kuvat
Jouni Porsanger
Sirkka-Liisa Karjalainen, 75, kasvoi tämän hellan lämmössä Savukoskella. Kauimmillaan hän on asunut parin sadan metrin päässä lapsuudenkodistaan.
Sirkka-Liisa Karjalainen, 75, kasvoi tämän hellan lämmössä Savukoskella. Kauimmillaan hän on asunut parin sadan metrin päässä lapsuudenkodistaan.

Sirkka-Liisa Karjalainen asuu yksin lapsuudenkodissaan Itä-Lapissa. Hän pyytää kalat ja huoltaa sahan, tekee polttopuut ja luo lumet itse. Eikä kaipaa pois kotoaan. – Pysyvyys tuo turvallisuutta, hän sanoo.

Pirttiin tulee kotoisa palavan puun tuoksu. Se pölähtää uunin luukusta, kun Sirkka-Liisa Karjalainen, 75, heilauttaa pari halkoa pienen pirtin keskellä olevaan suureen leivinuuniin.

Pirtin ikkunasta näkyy itälappilainen lumenpeittämä niitty. Sen takana tummaa talvitaivasta tavoittelevat tykkylumiset kuuset, pian satavuotiaat.

Täällä Savukoskella ollaan jo sen verran korkealla kairassa, pohjoisen erämailla, etteivät kuuset ole iästään huolimatta kasvaneet kovin tuuheiksi.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

”Minä tunnen nämä seudut läpikotaisin.”

Tässä maisemassa Sirkka-Liisa on asunut lähes koko ikänsä. Tämä on se lapsuudenkoti, jonka hän muistaa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

– Minä tunnen nämä seudut läpikotaisin. Pysyvyys tuo turvallisuutta, hän sanoo ja istahtaa pöydän ääreen.

Tässä keittiön ikkunan alla on ruokapöytä aina ollut, 1950-luvulta lähtien.

On Sirkka-Liisa käynyt mutkan muualla, naapuritontilla mäen alla.

On Sirkka-Liisa käynyt mutkan muualla, naapuritontilla mäen alla. Ensimmäisen avioliittonsa aikaan hän asui miehensä ja kahden poikansa kanssa parin sadan metrin päässä lapsuudenkodistaan.

Avioeron jälkeen hän palasi takaisin ja lunasti talon muilta sisaruksilta.

Pian kymmenen vuotta hän on asunut 120-neliöisessä talossa yksinään.

”Jos tulee juttukaverin tarve, hujautan potkurilla kylälle.”

– En minä pode yksinäisyyttä tai ole yksinäinen. Jos tulee juttukaverin tarve, hujautan potkurilla kylälle.

Lapsuudenkodin lunastaminen oli Sirkka-Liisasta hyvä ratkaisu.

– Ajattelin silloin, että niin on järkevintä. Ei tätä taloa olisi kukaan ulkopuolinen ostanut, ei täältä Savukoskelta.

Vanhan talon lämmittäminen on koko vuoden työ. Kesä menee puita kaataessa ja pilkkoessa. Talvi polttopuita kantaessa.

 

Haukottelematta hommiin

Kun Sirkka-Liisa oli lapsi, hän ja sisarukset asuivat yläkerrassa, kahdessa vinttikamarissa. Alakerrassa oli äidin makuuhuone. Nyt se on Sirkka-Liisan huone.

Vielä 1980-luvulla naapurusto Savukoskalla oli eläväistä. Oli omakotitaloaluetta, kauppaa ja kahvilaa, teitä ja kouluja, jotka vilisivät lapsia. Nyt taloja ylläpitävät joko perikunnat tai Sirkka-Liisan kaltaiset sisupussit.

Hän ajattelee elävänsä täysillä loppuun saakka, itsenäisesti, omillaan.

Kunta kutistuu väistämättä. Se harmittaa Sirkka-Liisaa, mutta ei huolestuta. Ei, koska hän ajattelee elävänsä täysillä loppuun saakka, itsenäisesti, omillaan. Savukoskella on vielä terveysasema, kirjasto ja ruokakauppa, koulukin.

Lähimpään kaupunkiin, sairaalaan ja marketeille Kemijärvelle on satakunta kilometriä. – Kyllä nämä palvelut minulle riittävät, en tarvitse muuta. Jos hätä tulee, niin sitten soitetaan 112.

 

Keväällä pilkille Kemijokivarteen

Ikkunan takana hiutaloi pakkaslunta. Täällä Itä-Lapissa talvet ovat aina runsaslumisia.

Sydäntalvella lumityöt pitää tehdä aamulla ensimmäisenä ja illalla viimeisenä. Lumityöt Sirkka-Liisa tekee hartiavoimin, lumikolalla. Sen jälkeen ja sitä ennen hän lämmittää pirtin.

”En ole ikinä ostanut itselleni eineksiä.”

Ruuan Sirkka-Liisa tekee itselleen aina alusta lähtien, joka päivä.

– En ole ikinä ostanut itselleni eineksiä. En osaa ajatella, että se olisi jotenkin helpompaa, ei se ole sen vaikeampaa tehdä itse.

Tänään hän lämmittää lounaaksi eilistä lohikeittoa. Tähän keittoon kala on ostettu kauppiaalta, mutta yleensä Sirkka-Liisa kalastaa itse. Keväällä hän istahtaa Kemijokivarteen pilkille.

Moottorisahasta ja muista työkaluista on pidettävä hyvä huoli. Muuten ei pohjoisessa pärjää.

 

Päivä on lyhyt ja hämärtyy nopeasti. Sininen hetki kietoutuu sinisen talon ympärille ja puu-uuni ritisee. Yöt ovat pimeitä ja autioita. Katuvalot eivät pala. Suuren talon hiljaisuuden katkaisevat ajoittain tuulen humina ja pakkasen pauke.

”Syyspimeällä tien varteen pysäköi rähjäinen mersu.”

– Vain kerran minua on pelottanut, Sirkka-Liisa muistelee.

– Muutama vuosi sitten, syyspimeällä, tuonne tien varteen pysäköi rähjäinen mersu ja jäi siihen, näkymäetäisyydelle talostani, pariksi päiväksi.

– En nähnyt kuljettajaa ikinä eikä kukaan koskaan tullut tänne ovelleni, mutta kyllä minä muutaman isomman puupalikan silloin suojaksi viereeni otin.

 

Halkoja koko talveksi

Halkoja on 15-neliön puuvaja täynnä. Talon lämmittäminen vie puuta, sillä Itä-Lapissa on talvisin kylmä. Viime talvena Savukoskella mitattiin 40 asteen pakkaslukemia.

Sirkka-Liisan kesät ovat yleensä kuluneet rankametsässä ja halkoja hakatessa, mutta tänään leivinuunissa palavat ”ostoset puut”.

– En tiedä, kait se alkaa ikä jo painaa, hän naurahtaa.

”Lähden saappaat jalassa, kun aika on.”

Kaksi aikuista poikaa elää omaa elämäänsä muualla, ja Sirkka-Liisa elää omaansa, talosta ja arjesta huolehtien.

– En ole huolissani vanhenemisesta enkä elämästä yksin. Mieluummin elän täysillä kotona juuri näin enkä jossakin hoivakodissa. Lähden saappaat jalassa, kun aika on. Niin olen sanonut pojillekin, ettei minua tarvitse hoitaa eikä vastuksiksi ottaa.

Tämä on lyhennelmä ET-lehdessä 1/2025 julkaistusta jutusta, jossa Sirkka-Liisa kertoo myös lapsuudestaan vähävaraisessa perheessä, Lapin sodasta ja hurjasta muutaman vuoden takaisesta kohtaamisestaan karhuemon ja poikasten kanssa. Tilaajana voit lukea koko jutun täältä. Jos et ole tilaaja, tilaa lehti tästä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla