Riippuvuus ja sukupolvien välinen kuilu kiristävät äitien ja tytärten välejä. Katriina Järvisen kirja kuvaa tilanteita, jotka kärjistyvät välirikkoon.

Katriina Järvinen pureutuu vanhempien ja aikuisten lasten suhteisiin niin omien kokemustensa kuin viime vuosien aihetta käsittelevien tai sivuavien teosten kautta. Kirjassa Kaikella kunnioituksella käsitellään muun muassa Merete Mazzarellan, Karl Ove Knausgårdin ja Felicia Feldtin (kasvatusguru Anna Wahlgrenin tytär), Päivi Istalan ja Taija Tuomisen teoksia.

Katriina Järvinen sanoo pohtineensa vanhempien kunnioittamisen vaatimusta 30 vuoden ajan, viime vuosina myös psykoterapeuttina. Myös keskustelu omien täysi-ikäisten lasten kanssa on pakottanut katsomaan omia sokeita pisteitä äitinä.

– Parhaillaan on käynnissä suuri vanhemmuuden sukupolven vaihdos. Vanhempi polvi kokee antaneensa lapsilleen parasta mihin on pystynyt. Nuorempi polvi arvostaa kuitenkin hienojen kulissien sijasta tunteista puhumista, ristiriitojen käsittelyä ja enemmän oman identiteetin kuin oman talon rakentamista.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

– Tästä seuraa ristiriitoja, joita varsinkaan vanhempi polvi ei ole tottunut käsittelemään. Halusin kirjassani antaa muodon ongelmille, en niinkään tarjota ratkaisua niihin, Katriina Järvinen selittää.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Välirikko on tragedia

Joskus ristiriidat eivät ratkea ja välit katkeavat. Ratkaisun tekee usein aikuinen lapsi, tytär.

– Yksikään aikuinen lapsi ei päädy lopulliseen välirikkoon kevein perustein, vaan se on valtava tragedia ja suuri epäonnistuminen, Järvinen muistuttaa.

– Jos aikuisen lapsen energiasta menee suurin osa oman vanhemman käyttäytymisen kestämiseen, niin on tärkeää kunnioittaa sekä itseään että vanhempaa katkaisemalla yhteydet. Se voi olla väliaikainen tai lopullinen ratkaisu. Vanhempi ei ole tällöin ottanut vastuuta omista virheistään, vaan on siirtänyt suoraan tai rivien välissä vastuun tekemisistään lapselle. Monien aikuisten lasten oma elämä alkaa kuitenkin vasta tämän jälkeen. On siis tehtävä valinta vanhemman ja oman elämän välillä.

Muuttuuko kasvatus?

Uskotko, että tämän päivän nuoret vanhemmat, 70- ja 80-luvulla syntyneet, osaavat kasvattaa lapsensa rajoilla ja rakkaudella, nöyryyttämättä?

– Suuressa mittakaavassa kasvatus muuttuu koko ajan enemmän lasta kunnioittavaksi. 70- ja 80-luvuilla syntyneillä on kuitenkin omat ansansa, joihin he ovat vaarassa astua, Järvinen vastaa.

– Lapsen yksilöllisyyden nimissä tehdään välillä koulu- ja harrastusvalintoja, joiden tarkoitus on antaa lapselle paras mahdollinen elämänalku.

– Todellisuudessa taustalla voi olla vanhemman pelko, että oma lapsi ei menesty ja tuota hänelle kunniaa. Näin on varsinkin silloin, jos sukupolvien ketjua ei ole tutkittu – jos omista juurista imetään ravinnon sijasta myrkkyä.

Järvisen mukaan nuoremmalla polvella on kuitenkin vanhempaa paremmat edellytykset tutkia omia virheitään ja myöntää ne, vaikka se tapahtuisikin vasta lasten aikuistuttua.

"Nuori perhe rauhaan"

ET-lehden numerossa 14, joka ilmestyi 20.8. nimimerkki Muori Pirkanmaalta
puuttui kipeään aiheeseen: Isovanhempien tunkeilevaan tapaan ottaa osaa lastensa elämään. Näin hän kirjoitti omiin kokemuksiinsa perustaen:

"Toivoisin, että muistuttaisitte isovanhempia, jotka asuvat lähellä lapsiensa perheitä siitä, että antavat heidän elää omaa elämäänsä.

Kenenkään, edes oman lapsen kotiin, ei ole sopivaa rynnätä päivittäin sen vuoksi, että haluaa nähdä jälkikasvua. Olisi hyvä sopia, että apua annetaan, kun sitä pyydetään.

Jokaisessa perheessä on tietyt tavat­ ja asiat hoidettava. Jopa normaalirutiinit jäävät hoitamatta, jos isovanhemmat ovat jatkuvasti ”kahvi­kupposella”.

Ja se puoliso, jonka vanhempia he ovat, ei rohkene pitää perheen reviiriä eli on nahjus. Toisen osapuolen tilanteeseen puuttuessa tulee riitoja.

Kirjoitan kovasta kokemuksestani. Minun avioliittoni tuhoutui aktiivisen anopin takia, en ollut kelvollinen miniä enkä mitään osannut. Anoppi­ käänsi jopa lapset hetkeksi minua vastaan.

Siis kirjoittakaa tästä, tämä on monen kohdalla elettävää arkea. Säästyisi moni pari turhilta riidoilta."

 

Petri Karisma sanoi hyvin radiohaastattelussa: "Kunnioitus pitää ansaita!" Minä en osaa kunnioittaa äitiäni, joka jätti minut lapsena vaille syliä. Koskaan ei ole halunnut kanssani aikaa viettää kahden kesken ja on edelleen katkera murkkuikäisenä sanomistani tiuskimisista. En tiedä miltä tuntuu olla rakastettu, joten en osaa kaivata kunnioitusta itsellenikään. Onneksi tiedostan ja otan huomioon omat lapseni eri tavalla.

Tuo oli hyvä huomio, että ei kannattaisi imeä myrkkyä menneisyydestä vaan etsiä onnistumista ja iloa. Rakastamisen näyttäminen kun ei ennen ollut soveliasta, eikä hemmottelu, ettei lapsi ala luulemaan liikoja itsestään.

olen huomannut lapseni perheessä että ollaan menty liiaksi lasten ehdoilla, lapset luulevat olevansa täydellisiä ilman mitään itsekuria, eivätkä siedä vanhempien ihmisten viisautta. Toinen ääripää on tullut nyt esiin. Mutta toivon että lapsenlapset osaavat etsiä sen keskitien.

Mihinkä se ihmisen kehitys johtaakaan?

Sisältö jatkuu mainoksen alla