Kun Hannu Grönlund, 69, menetti rakkaan puolisonsa, häntä auttoi työhön paluu – ja pingis. Pingispöydän äärestä hän löysi myös uuden tärkeän ihmisen.

Tutustuin Ailaan vuonna 1969, kun olin 18 ja Aila 23. Neljä vuotta myöhemmin avioiduimme.

Täydensimme toisiamme. Minä olin hiljaisempi, Aila oli puhelias ja sosiaalinen. Meillä oli paljon ystäviä.

Lähellämme asunutta 15 vuotta vanhempaa pariskuntaa tapasimme viikoittain, reissasimme heidän kanssaan kotimassa ja käytimme heitä myös mökillämme Vehmaalla.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Minä nuoremmakseni remontoin joskus heidänkin taloaan tai korjasin heidän autoaan.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Raju tauti

Ailan kohdunkaulan syöpä alkoi rajusti vuonna 2010. Eräänä iltana hän sai kotona kovan verenvuotokohtauksen. Kiirehdimme kaupungin sairaalaan, mutta sieltä meidät käännytettiin tyhjin toimin kotiin.

Seuraavana päivänä menimme yksityiselle lääkäriasemalle, josta lääkäri passitti Ailan kiireellisenä tapauksena sairaalaan.

Hoitojakso oli niin rankka, että Aila joutui pyörätuoliin.

Syöpäkasvainta ei voitu kokonaan poistaa leikkauksella, joten säde- ja lääkityshoito alkoivat heti. Ensimmäinen kuuden viikon hoitojakso oli niin rankka, että Aila joutui pyörätuoliin.

Onneksi tyttäremme Riitta, jolla on sekä lähihoitajan että fysioterapeutin koulutus, asui tuohon aikaan lähellä. Yhdessä hoidimme Ailaa.

Ystäväpariskunta kulki rinnallamme Ailan sairastuttua. Tapasimme heitä aina Ailan voinnin mukaan.

Omaishoitajan arki

Jäin varhennetulle varhaiseläkkeelle syksyllä 2013. Samalla olin Ailan omaishoitaja. Minä sitä ehdotin, halusin tehdä Ailan olosta parasta mahdollista. Hänen kuntonsa oli silloin jo selvästi heikentynyt, ja esimerkiksi kävely oli työlästä.

Puolen vuoden ajan vastasin kaikista kotihommista. Osaan laittaa tavallista kotiruokaa, mutta leipoja en ole. Ailan kanssa olimme kovia marjastamaan, joten pakkasessa oli runsaasti marjoja.

Halusin tehdä Ailan olosta parasta mahdollista.

Viimeisenä kesänä Aila ei enää juuri päässyt liikkumaan. Pihalle menimme pyörätuolilla, kun olin tehnyt ulko-ovelle luiskan.

Syksyn tultua me kaikki tunsimme kuoleman lähestymisen. Ailan valtasi apatia, eikä muistikaan enää oikein toiminut.

Loppuvaiheessa Riitta asui kanssamme. Yksin en olisi selvinnyt, sillä tuolloin jo liikuntakyvytöntä Ailaa piti kääntää useita kertoja yössä.

Varsinaisesta sairaanhoidosta vastasi Malmin kotisairaala, ja tekikin sen todella hyvin. Saimme apua aina, kun sitä tarvitsimme.

Pitkä surutyö

Ailan sairausvuosien aikana toivo parantumisesta vähitellen hiipui. Tein surutyötä hoivatessani Ailaa, mutta kuolemasta emme hänen kanssaan paljon puhuneet.

Siihen, millaista elämää eläisin hänen jälkeensä, Aila ei ottanut mitään kantaa.

Syöpä mursi Ailan lopullisesti marraskuussa 2013. Hän oli puolisoni yli 40 vuotta.

Hautajaisten jälkeen pelotti, että jämähdän yksin kotiin. Päätin palata työelämään. Minut toivotettiinkin tervetulleeksi entiselle työpaikalleni uusiin tehtäviin, joissa jatkoin puolitoista vuotta.

Liikunta auttoi

Tarvitsin uutta tekemistä myös vapaa-ajalle. Ajattelin heti liikuntaa, joka oli antanut minulle hengähdystuokioita myös Ailan sairauden aikana.

Olen urheillut koko ikäni, minulla on pikajuoksun Suomen mestaruus vuodelta 1965. Eniten olen harrastanut pallopelejä, kuten tennistä, sulkapalloa ja jalkapalloa.

Netistä löysin tietoa pingiksen peluusta Töölön palvelukeskuksessa. Päätin lähteä kokeilemaan, ja se kannatti. Pingis toi elämääni kaipaamaani sisältöä ja myös uusia ystäviä.

Pingis toi sisältöä elämään.

Olen kehittynyt pingiksen ansiosta sekä urheilijana että ihmisenä. Pingispöydän äärellä eivät tittelit paina, jokainen otetaan sellaisena kuin on – oppii tulemaan toimeen erilaisten ihmisten kanssa. Meitä on viisikymppisistä liki satavuotiaisiin.

Pelkkää seurustelua

Pingispöydän äärellä kohtasin Lean. Tapaamisesta ei seurannut minun osaltani mitään erityistä, mutta Lealle se jäi mieleen. Kerroin jääneeni juuri leskeksi, ja Lea päätti antaa minulle aikaa toipua.

Vasta vuoden päästä hän soitti ja toivoi, että voisimme tavata. Aloimme käydä toistemme luona kylässä, kävelyillä ja pelaamassa minigolfia sekä tietysti pingistä.

Pingispöydän ääreltä Hannu on löytänyt elämäänsä lisää liikunnan iloa ja myös uusia ystäviä.
Pingispöydän ääreltä Hannu on löytänyt elämäänsä lisää liikunnan iloa ja myös uusia ystäviä.

Ystävyytemme eteni seurusteluksi. Lean kanssa pystyin puhumaan avoimemmin kuin aikoihin, ja se tuntui hyvältä. Saatoimme pötkötellä sängyllä ja jutella tuntikausia.

Leasta sain myös innokkaan matkakumppanin. Kävimme yhdessä Tallinnassa, Pietarissa, Prahassa ja eri puolilla Suomea.

Seurustelu ilman avioitumistarkoitusta ei kuitenkaan sopinut ajatusmaailmaani. Lea puolestaan ei halunnut avioitua. Jouduimme lopullisen valinnan eteen. Lopetimme seurustelun yhteisellä päätöksellä.

Suhde ilman avioitumistarkoitusta ei sopinut minulle, joten lopetimme seurustelun.

Ehdin olla Lean kanssa yhdessä yli kolme vuotta. Viihdyin hänen seurassaan. Liikunnallisuus yhdisti meitä, ja Lean avoimuus ja halu keskustella virkisti mieltä. Suhteen lopettaminen oli raskas päätös, varsinkin, kun emme jatkaneet edes ystävyyden pohjalta.

Elän nyt ihan hyvää arkea, mutta joskus aika tulee pitkäksi. Yksin kotona ei aina huvita edes tiskata. Minulla on ystäviä, joiden kanssa matkustelen. Käyn myös tyttäreni luona Pohjois-Karjalassa useita kertoja vuodessa.

En varmaankaan tapaa Leaa enää. Hän on hieno ja sympaattinen ihminen. Toivon, että hän jatkaa omaa hyvää elämäänsä ja ehkä pelaa myös pingistä, sillä hän on siinä tosi taitava.

Jutun voi lukea kokonaan ET-lehden numerosta 14/2020.

 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla