Ketä saa surra ja milloin? Näin asiantuntija vastaa.

Olen kolminkertainen leski, sillä olen haudannut kaksi aviomiestä ja yhden avomiehen.

Aiempina vuosikymmeninä ei ollut tarjolla mitään kriisiterapiaa menetyksen käsittelemiseksi, joten kun istuin kolmansissa hautajaisissa, pintaan nousi voimakas suru kahden aikaisemman mieheni poismenosta.

Avomieheni kuolemaa itkin aivan yllättäen tansseissa, yli vuosi myöhemmin. Miksi en osannut surra oikeaan aikaan?

Onerva, 76

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Leski voi kokea syvää surua ja yksinäisyyttä. Kysymykset, miksi näin kävi ja miten asiat päätyivät tähän tilanteeseen, pyörivät mielessä.

– Pitkään on ajateltu, että menetykset vahvistavat ihmistä. Nykyisin ymmärretään, että jokaisesta menetyksestä, surusta ja luopumisesta jää meihin jälki, ikään kuin haava, sanoo pari- ja perhesuhteiden asiantuntija Minna Jaakkola Väestöliitosta.

Suru sekoittuu

On tyypillistä, että kasautunut suru sekoittuu ja nousee pintaan hallitsemattomasti.

– Paljon menetyksiä kokeneen ihmisen voi olla hankala edes kertoa, mitä tai ketä suree juuri nyt.

Varsinkin kauan sitten sattuneet menetykset saattavat tulla mieleen sanattomana suruna tai kaipauksena.

Joskus voi olla vaikea kertoa, mitä tai ketä juuri nyt suree.

Jos menetyksiä ei pääse käsittelemään ajallaan, ne voivat kietoutua toisiinsa ja muistuttaa toisistaan.

Jaakkola arvelee, että kysyjällä oli esimerkiksi tansseissa sellainen hetki, että surun suojamuuri raottui, ja hän antoi itselleen luvan surra myös tätä menetystä.

Tunnetaidot ovat sukupolvikysymys

Surulla ei ole tiettyä kaavaa tai muotoa, eikä suremista voi tehdä väärin. Mutta tunnetaidot ja surun hyväksyminen ovat myös sukupolvikokemuksia. Perinteisessä suomalaisessa mallissa surua ei ole ollut tapana käsitellä.

– Nykyään nuoret ihmiset osaavat puhua paremmin suruista ja sen muodoista.

On hyvä muistaa, että ihmisen ei tarvitse päästä surusta yli missään tietyssä ajassa.

– Enää ei ole vuoden suruaikaa. Surun tunteet kuuluvat arkeen ja elämään.

En tiedä ketään, joka ei olisi lopettanut itkemistä.

Surusta vaikenemisesta tai sen peittämisestä ei ole apua. Jos suru yllättää julkisella paikalla, se kannattaa hyväksyä.

On tärkeää, että kukaan ei yritä selittää surua pois tai vähättele sitä vanhaksi. Surevalta voi kysyä, mitä tämä tarvitsee.

– Tärkeintä on, että sureva ei joudu olemaan hädissään ja että hän kokee tulevansa kuulluksi ja lohdutetuksi, jos hän sitä haluaa.

On tärkeää olla rauhassa läsnä tilanteessa. Läheisen surua ei kannata pelästyä.

– Moni pelkää tukahdutetun surun vapauttamista. En kuitenkaan tiedä ketään, joka olisi alkanut itkeä eikä olisi koskaan lopettanut.

Jutun voi lukea kokonaan ET-lehden numerosta 12/2020.

Sisältö jatkuu mainoksen alla