ET-lehden lukijat kertovat koskettavia tarinoita leskeyden ongelmista. Tule mukaan keskustelemaan aiheesta!

”Miksi on niin kovin vaikeaa ymmärtää ihmistä, joka on jäänyt leskeksi? Miksi lesken pitäisi jo muutaman kuukauden päästä "päästä yli" tuon suruvaiheensa?”

Leskeys puhututtaa etlehti.fin keskustelupalstalla. Suurin osalla keskustelijoista on omakohtaisia, kamalia kokemuksia leskeydestä. Mutta mukaan mahtuu niitäkin, joiden mielestä leskiä ”paapotaan”.

Miksi kukaan ei välitä?

”Ei kaikkia leskiä paapota, sanotaan että nythän sinulla on helppoa, kun ei ole miestä passattavana. Pahinta on kun oma sukukaan ei välitä. Ei ole tullut myötätuntoa mistään.”

Kaikki langat miehen käsissä

”Katsoin läheltä leskeyttä, jossa edesmennyt mies oli järjestänyt ja tehnyt kaiken. Kuoleman jälkeen selvisi, että leski ei osannut edes käydä pankissa ei maksaa laskuja, kaikki langat oli ollut miehen käsissä. Osasi vaimo laittaa ruokaa, että olivat lopulta todella lihavia. Onneksi löytyi omaisia, jotka auttoivat, tekivät nuo jokapäiväiset maksuasiat ja pankin käytön hänelle tutuiksi, kuljetuksia myöten ja lopulta oppi itsekin jotakin. Mitä ei halunnut, sen hoiti perheellinen poika.”

Suku hylkäsi

”Kyllä se leskeys tuli puun takaa. Ensin oli suru kun mies sairasti ja toinen suru kun hän kuoli. Vaikka sen tietää että tiet eroaa, toinen ilmeisesti kuolee ensin, mutta rankkaa on elämä ollut.
Tasavertaisia olimme, kumpikaan ei alistanut toistaan.
Ei tule lesken eläkettä ja miehen suku on hylännyt. He eivät käy kylässä, hyvin harvoin joku soittaa.”

Loppuelämän kaipuu

”Leskeys on vaikeaa, ja jostakin kumman syystä muut ihmiset luulevat, että suru loppuu aikanaan, eikä sitten enää lesken tarvitse surra. Mutta eihän se niin mene – jokainen leski tietää, että loppuikänsä tuota surua joutuu kantamaan, vaikka olisi uusi puolisokin olemassa. Kukaan kun ei korvaa toista ihmistä!”

Taksinkuljettaminen pelasti

”Itse miesleskenä olen kokenut tämän yksinjäämisen tragedian. Minun selviytymiseni ja jaksamiseni takana oli toinen työ. Oikeastaan se oli pakon sanelemaa, asuntovelkaa on yksinhuoltajankin lyhennettävä. Taxirengin lisätyö oli pelastus henkisesti ja taloudellisesti. Ensimmäisenä oli suuri suru, sitten huoli lasten ja omasta toimeentulosta. Kyllä siitä leskeydestäkin pääsee ylitse. Nyt uudessa parisuhteessa kaipaus on muuttunut kiitollisuudeksi entistä elämää kohtaan.”

Avunpyynnöt rohkeasti esiin

”Olen ollut viisitoista vuotta leskenä, eikä mielestäni ole tullut kertaakaan vastaan tunnetta, etteikö minua ymmärretä. Mieheni kuoltua suurin suruni oli se haikea mieli, että mieheni piti kuolla niin nuorena. Vuosien varrella en ole jäänyt odottamaan apua, ei se mielestäni kuulu itsestään selvyytenä leskellekään. Meidän itsemme pitää tuoda avunpyyntömme esiin. Ei kaikki huomaa tarjota apuaan, eikä tiedetä sitäkään, miten kukin avun tarjontaan suhtautuu.”

Miten sinä olet kokenut leskeyden? Lue lisää kommentteja, kerro kokemuksesi ja keskustele aiheesta täällä.

Risteilyalukset ja 25 miljoonaa turistia vuodessa ovat pahan enne, pohtii Pirkko Arstila – itsekin turisti.

Veden pinta hohtaa kuunvalossa mustana silkkinä. Gondolieri sauvoo venettään, se kolahtelee kanaalin kivisiin seiniin. Samettityynyillä istuvat rakastavaiset takertuvat toisiinsa.

Matkakumppani ei herkisty, vaan tarkastelee gondolieriä käytännöllisesti: ”Työasento on hirveä. Hän muuttuu muotopuoleksi ja saa hirveitä särkyjä.” Niinpä, missä ovat turvaliivit ja kypärä?

Mutta Venetsiassa romantiikka myy. Olen lukenut Donna Leonin kirjat ja tiedän, että paikalliset inhoavat turisteja. Minäkin inhoan heitä – vai meitä? Kaupungin taustamusiikki on vesibussien keuhkotautista rahinaa ja turistien vetokärryjen kärinää. Palatsit reunustavat Pyhän Markuksen aukiota kuin uljas nuottiviivasto oman aikakautensa matemaattisessa rytmissä. Näkymän pilaa valtava risteilyalus, joka työntyy mozartmaiseen maisemaan kuin Tähtien sota. Paha näky.

Hotellimme on 1400-luvulta ja rakennettu ilman vatupassia – sen huomaa. Sähköjohtojen lonkerot kiipeilevät seinillä. Huone on kuusi metriä korkea, ja jossain siellä ylhäällä paistaa sähkölamppu, onneksi ei kaasuvalo. Tilan täyttävät sänky, pöytä ja mahtipontisesti drapeeratut ikkunaverhot.

Ikkunasta näen muuttokuorman kanavalla. Kippurajalkaiset tuolit ja plyysisohva on lastattu pieneen moottoriveneeseen. Toisessa veneessä matkaa perhe mukanaan paksu piironki ja jääkaappi. Kokassa seisoo onnellinen koira.

Vesibussista katsottuna palazzot lipuvat ohitse kuin elokuvan kulisseina. Illan tummetessa näen pariskunnan, joka kömpii pyjamissaan yöpuulle välittämättä sulkea ikkunaluukkuja. Turistin ahneudella tarkastelen heitä kuin alkuasukkaita savanneilla. Ovatko he ylhäisöä, henkilökuntaa vai turisteja?

Pakenemme ihmismassoja vuonna 1822 perustettuun Hotel Danieliin Canal Granden varrella. Aika pysähtyy.

Smokkipukuinen tarjoilija ilmestyy tyhjästä, katoaa tyhjään. Hiljaista. Kullattuja pylväitä. Silkkisiä nojatuoleja. Komea kipsikatto. Mahtava, koristeellinen portaikko ohjaa kattoterassille, josta avautuu Venetsian loisto. Täällä kalliissa, ajan säilömässä miljöössä viipyy vielä se lumo ja charmi, josta kirjat kertovat ja runoilijat runoilevat.

Tulee haikea olo. Risteilyalukset ja 25 miljoonaa turistia vuodessa ovat pahan enne. Jonain päivänä kaikki vajoaa mereen, ja jälkipolville jää vain taru kuin uponneesta Atlantiksesta.

Kolumni on ilmestynyt ET-lehdessä 21/2017.

 

Liisa Tavi laulaa nykyään tulevien äitien kanssa ja tekee hidasta musiikkia lapsille. 

Liisa Tavi, 61, tuli tunnetuksi laulajana vuonna 1979 kappaleella Lasta ei saa tukuttaa, joka voitti Ylen Levyraadin. Vuonna 1980 hän osallistui euroviisukarsintoihin kappaleella Nopea talven valo. Hänen äänensä kuuluu myös Rauli Baddingin Tähdet Tähdet -kappaleen kertosäkeessä.

Nykyään Tavi työskentelee äänihoitajana ja asuu Joensuussa lähellä Pyhäselän rantoja. 

– Euroviisut ja yleisölle laulaminen olivat kiinnostava matka, mutta en kaipaa lavoille enää. Lopetin laulamisen kokonaan kymmenisen vuotta sitten. Olin tehnyt laulajana paljon töitä entisen mieheni muusikko Pekka Tegelmanin kanssa ja avioeromme ero muutti ammatillista minäkuvaani.

Tavi alkoi pohtia uutta suuntaa uralleen.

– Aloitin ohjaamalla äänirentoutusryhmiä Helsingin asukastaloissa asukkaille, jotka olivat pääosin eläkeikäisiä. Rentoutushoidossa avattiin kehoa liikkeen kautta ja tutkittiin äänen resonoimista oman kehon sisällä.

Agit Prop etsi laulajaa Sinikka Sokan tilalle ja valitsi Liisa Tavin. Kuva vuodelta 1976, Sanoma-arkisto.
Agit Prop etsi laulajaa Sinikka Sokan tilalle ja valitsi Liisa Tavin. Kuva vuodelta 1976, Sanoma-arkisto.

Ääni apuna synnytyksissä

Vähitellen Tavi erikoistui ohjaamaan äänirentoutusta raskaana oleville naisille.

– Äänenkäyttö muuttaa synnytyskokemusta. Osa asiakkaistani on kertonut, että he eivät ole tarvinneet synnytyksessä lainkaan kipulääkitystä. Heidän oman äänensä resonointi heidän kehossaan ja hengitysharjoitukset ovat kantaneet heidät läpi synnytyksen. Musiikilla on valtava vaikutus kehon rentoutumisessa ja rauhoittamisessa. Yleensä äänihoitoa käytetään synnytyksessä kuitenkin kipulääkityksen ohella.

Vielä 1980-luvulla äänihoito ei ollut osana synnytysvalmennusta. Tavin oma esikoinen syntyi Tuula Amberlan Lulun tahtiin, sillä joku oli kääntänyt synnytyssalissa radion päälle.

Tämän vuoden syyskuussa Tavi opiskeli doulaksi.

– Omien lasteni syntymästä on jo kolmisenkymmentä vuotta, joten halusin ammattini puolesta virkistää muistiani synnytyskokemuksesta. En ollut mukana oman lapsenlapseni synnytyksessä, mutta olin kyllä poikaani jatkuvasti puhelinyhteydessä ihmeen tapahtuessa.

Hidasta musiikkia lapsille

Liisa Tavi kertoo kasanneensa useamman vuoden lapsille ja vanhemmille suunnattua levyä.

– Tuota levyä on tehty kuin Iisakin kirkkoa, sillä rahoitamme tuotannon omasta kukkarostamme, laulaja puuskahtaa.

Tavin, muusikko Safka Pekkosen ja säveltäjä Aija Leinosen tavoitteena on tarjota pirteiden renkutuksien sijaan rauhallista musiikkia vanhemmille ja lapsille.

– Matalan pulssin kappaleiden tarkoituksena on rauhoittaa lapsia ja heidän vanhempiaan, Tavi kertoo.

Liisa Tavi, 61.
Liisa Tavi, 61.

Liisa Tavin omat kappaleet käsittelivät aikanaan inhimillisyyttä. Julkisuuteen Tavi nousi vuoden 1979 kappaleellaan Lasta ei saa tukuttaa. Pelle Miljoonan kirjoittama sanoitus otti kantaa lasten kaltoin kohteluun ja kasvatukseen.

– Oma näkemykseni on aina ollut se, että elämän ensimmäiset askeleet ovat äärimmäisen tärkeitä. Varhaislapsuus saattaa olla jopa elämämme tärkeintä aikaa, sillä lapset saavat jo hyvin nuorina eväät itsensä hyväksymiseen.

Tavi seuraa tällä hetkellä oman kolmivuotiaan lapsenlapsensa elämää ja kehitystä.

– Kouluissa ja tarhoissa meininki voi olla aika levotonta rauhallisillekin lapsille. Tämä levy tuo toivottavasti rauhaa hektisten tilanteiden keskelle. Kaiken lastenmusiikin ei tarvitse olla reipasta ja hauskaa irrottelua, sen vuoksi olemme tehneet tietoisesti hitaita kappaleita.