ET-lehden lukijat kertovat koskettavia tarinoita leskeyden ongelmista. Tule mukaan keskustelemaan aiheesta!

”Miksi on niin kovin vaikeaa ymmärtää ihmistä, joka on jäänyt leskeksi? Miksi lesken pitäisi jo muutaman kuukauden päästä "päästä yli" tuon suruvaiheensa?”

Leskeys puhututtaa etlehti.fin keskustelupalstalla. Suurin osalla keskustelijoista on omakohtaisia, kamalia kokemuksia leskeydestä. Mutta mukaan mahtuu niitäkin, joiden mielestä leskiä ”paapotaan”.

Miksi kukaan ei välitä?

”Ei kaikkia leskiä paapota, sanotaan että nythän sinulla on helppoa, kun ei ole miestä passattavana. Pahinta on kun oma sukukaan ei välitä. Ei ole tullut myötätuntoa mistään.”

Kaikki langat miehen käsissä

”Katsoin läheltä leskeyttä, jossa edesmennyt mies oli järjestänyt ja tehnyt kaiken. Kuoleman jälkeen selvisi, että leski ei osannut edes käydä pankissa ei maksaa laskuja, kaikki langat oli ollut miehen käsissä. Osasi vaimo laittaa ruokaa, että olivat lopulta todella lihavia. Onneksi löytyi omaisia, jotka auttoivat, tekivät nuo jokapäiväiset maksuasiat ja pankin käytön hänelle tutuiksi, kuljetuksia myöten ja lopulta oppi itsekin jotakin. Mitä ei halunnut, sen hoiti perheellinen poika.”

Suku hylkäsi

”Kyllä se leskeys tuli puun takaa. Ensin oli suru kun mies sairasti ja toinen suru kun hän kuoli. Vaikka sen tietää että tiet eroaa, toinen ilmeisesti kuolee ensin, mutta rankkaa on elämä ollut.
Tasavertaisia olimme, kumpikaan ei alistanut toistaan.
Ei tule lesken eläkettä ja miehen suku on hylännyt. He eivät käy kylässä, hyvin harvoin joku soittaa.”

Loppuelämän kaipuu

”Leskeys on vaikeaa, ja jostakin kumman syystä muut ihmiset luulevat, että suru loppuu aikanaan, eikä sitten enää lesken tarvitse surra. Mutta eihän se niin mene – jokainen leski tietää, että loppuikänsä tuota surua joutuu kantamaan, vaikka olisi uusi puolisokin olemassa. Kukaan kun ei korvaa toista ihmistä!”

Taksinkuljettaminen pelasti

”Itse miesleskenä olen kokenut tämän yksinjäämisen tragedian. Minun selviytymiseni ja jaksamiseni takana oli toinen työ. Oikeastaan se oli pakon sanelemaa, asuntovelkaa on yksinhuoltajankin lyhennettävä. Taxirengin lisätyö oli pelastus henkisesti ja taloudellisesti. Ensimmäisenä oli suuri suru, sitten huoli lasten ja omasta toimeentulosta. Kyllä siitä leskeydestäkin pääsee ylitse. Nyt uudessa parisuhteessa kaipaus on muuttunut kiitollisuudeksi entistä elämää kohtaan.”

Avunpyynnöt rohkeasti esiin

”Olen ollut viisitoista vuotta leskenä, eikä mielestäni ole tullut kertaakaan vastaan tunnetta, etteikö minua ymmärretä. Mieheni kuoltua suurin suruni oli se haikea mieli, että mieheni piti kuolla niin nuorena. Vuosien varrella en ole jäänyt odottamaan apua, ei se mielestäni kuulu itsestään selvyytenä leskellekään. Meidän itsemme pitää tuoda avunpyyntömme esiin. Ei kaikki huomaa tarjota apuaan, eikä tiedetä sitäkään, miten kukin avun tarjontaan suhtautuu.”

Miten sinä olet kokenut leskeyden? Lue lisää kommentteja, kerro kokemuksesi ja keskustele aiheesta täällä.

Sää rannikkoasemilla on radiotiedotusten 90-vuotias klassikko, meditatiivinen rimpsu mystisiä paikannimiä pitkin Suomen rannikkoa. Kävimme Ulkokallassa ja Rankissa katsomassa, mitä karuilla kulmilla tapahtuu.

ULKOKALLA

Lounaanpuoleista tuulta 3-7 m/s, lämpötila 2 astetta, hyvä näkyvyys.

Muhkuraisista käsistä näkee, että niitä on käytetty. Kalastaja Esa Pirkola osaa tehdä mitä vain, nahan parkitsemisesta tyylikalusteisiin. Miehestä on otettu mittaa monella tavalla, mutta hän on selvinnyt kaikesta: neljän lapsen yksinhuoltajuudesta, railoista ja karikoista.

– Joskus sen tajuaa vasta myöhemmin, miten huonosti olisi voinut käydä. Kun rahtilaiva meinaa yön pimeydessä ajaa päälle tai kalaverkko kiepsahtaa veteen laskiessa ranteen ympärille.

Joskus vaarassa on ollut koko Kallankarien erikoinen itsehallinto, jota Esa on käynyt puolustamassa eduskunnassa saakka.

Talvinen päivä on lyhyt. Taivas ja meri sekoittuvat yhdeksi ja samaksi sinisenharmaaksi. Mies istuu kalamajassaan Ulkokallassa. Sen turvallisempaa paikkaa hän ei tiedä.

Kalastaja Esa Pirkola tietää nahoissaan, että meri on ankara pomo.
Kalastaja Esa Pirkola tietää nahoissaan, että meri on ankara pomo.

Ensimmäisen kerran majakanvartijan poika tuli tälle Perämeren saartamalle luodolle juhannuksena 1949, viikon ikäisenä. Hän juurtui heti, vaikka täällä ei pärjää yksikään puu. Muuten louhikko on täynnä pieniä ihmeitä, korumaisen kaunista maitokvartsia ja akvaariomaisia lammikoita. Ohtokallion vanhimmat kaiverrukset ovat parin vuosisadan takaa.

Uunissa rätisee tuli. Esa tarjoilee savustamiaan ja rypsiöljyyn säilömiään nahkiaisia, kyytipojaksi tyrnimehua. Jälkiruuaksi vieras täytetään tarinoilla.

Panos ja punos

Esan isä Arvo Pirkola työskenteli Ulkokallan majakanvartijana 30 vuotta. Viimeiset vuodet hänen vastuullaan oli myös sääaseman hoito.

Asema automatisoitiin 40 vuotta sitten. Sitä ennen raportit tuulesta ja muusta annettiin radiopuhelimella viisi kertaa päivässä. Vesinäytteet merentutkimuslaitokselle piti ottaa kolmelta eri syvyydeltä.

Erityisen paljon puuhaa ja päänvaivaa aiheutti sumu. Sireenin lisäksi laivoja varoitettiin dynamiittia paukuttelemalla.

– Panos asetettiin vinttikaivoa muistuttavaan telineeseen, Esa muistaa.

Esa Pirkola rantautuu Ulkokallaan.
Esa Pirkola rantautuu Ulkokallaan.

Näin jälkikäteen touhu ammusvarastoineen kaikkineen vaikuttaa vaaralliselta, mutta lapsena hän iloitsi räjäyttelyn jälkeen maasta löytyvistä, muovilla päällystetyistä kuparilangan pätkistä.

– Punoin niistä koreja ja muuta lapsen silmiin kaunista.

Kaunista Esasta oli silloinkin, kun syysmyrskyt löivät karin yli ikkunoihin ja koko perhe istui turvassa saman katon alla.

Jäätä ja järistyksiä

Ulkokallasta on matkaa mantereelle parikymmentä kilometriä. Rospuuttoaikaan majakan miehistö saattoi jäädä kuukausiksi eristyksiin. Sellainen vaati hyvien kädentaitojen lisäksi kylmähermoisuutta – ja perheen tukea. Esan äiti Ellevi oli viimeinen nainen, joka eli luodolla pysyvästi.

Perhe vietti kaikki kesät Ulkokallassa isän virka-asunnossa. Perheen kuopukselle Esalle se oli juhlaa, vaikka karilla ei ollut edes kaivoa. Sitä ei ole vieläkään, vaan sadevesi johdetaan katoilta suuriin tankkeihin. Sähköt saarelle vedettiin 1960-luvun alussa.

Nyt mökin oven pielessä nököttää aurinkopaneeli. Sääaseman laitteiden vieressä niitä on enemmänkin, mutta näin pimeään aikaan virran jauhaa generaattori, jonka hurina sekoittuu aaltojen hypnoottiseen rytmiin.

– Tuulta mitataan ultraäänellä, koska vanhan tuulimittarin roottori muuttuu helposti jääpalloksi, Esa kertoo.

Ulkokallassa majakkaa korkeammalle nousee nyt Soneran linkkimasto. Vanhassa majakanvartijan talossa on kesäisin majoitustoimintaa.
Ulkokallassa majakkaa korkeammalle nousee nyt Soneran linkkimasto. Vanhassa majakanvartijan talossa on kesäisin majoitustoimintaa.

Ulkokallassa on myös Helsingin yliopiston seismologinen asema, joka viime maaliskuussa mittasi Suomen tähän mennessä kovimman maanjäristyksen.

Kaiken automaation rinnalla tarvitaan yhä käsipelillä tehtyjä jäänmittauksia. Esa käy kerran viikossa kairaamassa reiän täsmälleen samaan kohtaan lähellä kotiaan Kalajoen Rahjassa. Jään laadun ja paksuuden lisäksi hän piirtää karttaan havaintonsa seudun kiinto- ja ahtojäistä.

Kuolleet ja pelastuneet

Kaikki majakalla työskennelleet miehet eivät olleet yhtä onnekkaita kuin Esan isä, joka pääsi työstään eläkkeelle.

Moni päällisin puolin tasainen tyyppi ei kestänyt majakkasaaren karua elämää. Joku alkoholisoitui, joku tuli hulluksi ja epäili saavansa sadevedestä keripukin. Yksi hukkui, toinen katosi jäälakeuksille. Henkirikostakin epäiltiin.

– Isäni virkakaudella miehillä oli navigoinnissa apunaan vain armeijan kompassit. Kurjalla kelillä jo työpaikan löytäminen oli vaivan takana.

Omalla tavallaan onneton ja onnekas oli muuan Frans Korpela, joka muonanhakureissulla joutui jäälautan viemäksi. Viiden vuorokauden päästä, kestokykynsä rajoilla, hän lopulta ajautui rantaan Raahessa.

– Kerran isä seurasi kiikarilla, miten hänen työkaverinsa Simolan Mauno onnistuu jahdatessaan näköetäisyydelle noussutta hyljettä. Samalla hetkellä, kun mies laukaisi kiväärinsä, retkahti niin hylkeen kuin ampujankin pää, Esa kuvailee ja pitää dramaattisen tauon.

Majakalla ihmeteltiin, miksi Mauno ei nouse hakemaan saalistaan. Kun miehen luokse sitten päästiin, hänet todettiin kuolleeksi. Metsästyksen aiheuttama jännitys oli laukaissut infarktin.

– Koville otti isälläkin, joka lähti raahaamaan purjeeseen käärittyä vainajaa jollassa kohti mannerta. Aamuneljältä lähti, puoliltaöin pääsi perille.

Hyljekannan vahvistamiseen panostettiin 1970-luvun kriisivuosina. Esan veli löysi kevätjäiltä emostaan eksyneen hallinpoikasen. Hän köijäsi sen ajopuun päällä mankelihuoneeseen ja juotti tuttipullolla. Vahvistuttuaan kuutti sai kodin Korkeasaaresta.

Katso video! Esa kertoo tragediasta saaristossa

Luonnon Lahjat

– Pyynti- ja saantimiehet ovat erikseen, tietää Esa ja kiskaisee suojakseen sadehaalarit.

Etiäisiä nähneeltä isältään hän sanoo oppineensa kaiken olennaisen luonnon viesteistä ja varoituksista ja siirtäneensä tiedon omille pojilleen. Silti luonto osaa kiusoitella ja yllättää. Virtaukset ja tuulet voivat olla kohdallaan, mutta kalaa ei nouse varmastakaan paikasta. Nytkin puolen kilometrin pituiseen verkkoon on tarttunut vain yksi siika ja pari mustalintua, joita kansan kielellä kutsutaan meriteeriksi.

– Hylje ollut asialla, säikytellyt siiat tiehensä.

Kovin pahoillaan Esa ei ole, koska meriteeri on hänen pojanpoikansa, vähän päälle vuoden vanhan Hermannin herkkua.

Merikotka kaartelee lähellä veden pintaa, varoo kastelemasta siipiään. Esa on hiljattain nähnyt senkin, miten läpimärkä kotka soutaa siivillään tarrattuaan niin suureen saaliiseen, ettei jaksa sitä nostaa.

Täällä pärjäävät vain sitkeimmät.

RANKKI

Ohutta yläpilveä, luoteistuulta 2 m/s, lämpötila 3,5 astetta, näkyvyys 23 km.

Suotta ei Ismo Rätyä kutsuta Keisariksi. Mies on iso ja tottunut käskemään. Paljon hän on saanut Kotkan seudulla aikaankin: yritysrypäs työllistää oman perheen lisäksi kymmeniä muita.

Tuorein valloitus on puolustusvoimille kuulunut Rankin linnakesaari ja läheinen Kirkkomaan saari, joiden yhteishinta reilu vuosi sitten oli 700 000 euroa.

Ismo on saanut saarillaan täysin vapaat kädet, kunhan varmistaa, että Ilmatieteen laitoksen vuonna 1933 perustaman sääaseman toiminta Rankissa on turvattu.

Modernien tutkimuslaitteiden vieressä nököttää vielä vanha sääasema, 50-luvun puumökki, jonne Ismo yrittää löytää aitoa rekvisiittaa kaavailemaansa säämuseota varten.

Ennen automatisointia Rankin sääaseman johtaja oli aliupseerikoulutuksen saanut varusmies, jonka toimesta asemalta lähti Ilmatieteen laitokselle kolme sähkettä tunnissa. Sota-aikana toiminta keskeytyi, kun ilmaantui sen verran paljon muuta puuhaa.

Rankin tunnusmajakka turvasi merenkulkua jo 1830-luvulla.
Rankin tunnusmajakka turvasi merenkulkua jo 1830-luvulla.

Hiljaisuutta ja sankaritekoja

Vierasvenesatamasta on saaren eteläkärkeen vajaat pari kilometriä. Matkalla maasto ehtii muuttua moneen kertaan, heleästä koivikosta suomättäisiin, jylhistä kalliosta juoksuhautoihin.

Saarta halkovalla pääpolulla oli muinoin raiteet, joita pitkin ammukset liikkuivat hevosten kiskomissa vaunuissa.

Vuonna 1850 rakennetun majakan raunioille Ismo kaavailee retriittipaikkaa. Kallioiden laella pääsee hienoon tunnelmaan jo nyt.

Horisontissa siintää Venäjälle kuuluvan Suursaaren kyttyrämäinen siluetti. Tuolle samaiselle selälle Rankin tykit pysäyttivät ja upottivat maaliskuussa 1940 tuhansia Neuvostoliiton sotilaita, jotka hyökkäsivät jäätä pitkin kohti Kotkaa. Jos vihollisen joukot olisivat päässeet läpi ja katkaisemaan rantaradan, emme todennäköisesti puhuisi Talvisodan ihmeestä.

Vanhassa parakissa on unenomainen tunnelma.
Vanhassa parakissa on unenomainen tunnelma.

Taidetta ja temppuja

Rankin menneisyys on vaikuttava, ja sellaisena Ismo näkee myös sen tulevaisuuden. Hän haluaa tehdä saaresta elämysmatkakohteen, jossa sotilaseksotiikka sekoittuu luonto- ja kulttuuriarvoihin.

Vanhaan tsaarinaikaiseen kasarmiin hän kaavailee taidenäyttelyjä, tykkipatterin kylmän kosteisiin uumeniin baaria, sotilaiden koulutuskentälle temppurataa.

– Ideoita ja ratkottavia ongelmia riittää, mutta hetkeäkään en ole tätä kauppaa katunut. Saarten valmistus on nimittäin lopetettu, Ismo kiteyttää marssiessaan keittiön kautta Sotkuun.

Vanhassa sotilaskodissa toimii ravintola, jonka isojen ikkunoiden takana aukeava lyijynharmaa ulappa on ihmeen tyyni. Kymmenen kilometrin päässä hohtelevat Kotkan ja Sunilan tehdasalueen valot.

Matkailuyrittäjä Ismo Räty Rankin tykkipatterin kosteissa uumenissa.
Matkailuyrittäjä Ismo Räty Rankin tykkipatterin kosteissa uumenissa.

Munkkia mutustaessa on helppo samaistua sotapoikiin, jotka ovat tuijoitelleet kaihoisasti kaupungin valoja tai Helena Kalkkeen Odotus-seinämaalauksen hemaisevia merenneitoja.

Rankin tunnelma on macho, mille etenkin viikonlopun viettoon tulleet miesporukat osaavat antaa arvoa.

Nyt polkua taittaa kahdeksan herran seurue. Miehet ovat laskuvarjojääkärikillan jäseniä, vuosikursseilta 6-46. Reiluja ikäeroja tuskin huomaa, vahvan yhteenkuuluvaisuudentunteen kyllä.

Rankin oudon charmin ovat löytäneet myös lintubongarit ja geokätköilijät.

Saarella voi yöpyä joko autenttisen karulla kasarmilla tai fiinimmin kantahenkilökunnalle rakennetuissa 60- ja 70-luvun rivitaloissa. Kaikki tämä on kuitenkin vasta alkua, jos kiinteistökeisari Rädyn toivoma kaavamuutos menee läpi. Silloin hän pääsee rakentamaan Rankin rannoille uusia loma-asuntoja.

Samaan hengenvetoon Ismo lupaa tehdä kaikkensa myös herkän ekosysteemin vaalimiseksi. Pitkään suljettuna olleen saaren harvinaiset kasvitkin on tarkoitus kartoittaa, kunhan keritään.

Talkkarin talvi

Rankin maastosta löytyy vieläkin puolustusvoimien aitaamia alueita ja jokunen tykki, joiden piiput on tosin nykyään käännetty kohti Suomea. Tutka pyörii väsymättä taivasta vasten.

Rankin sesonki päättyy pikkujouluihin. Kokonaan saari ei talveksikaan tyhjene, vaan siellä päivystää saaritalkkari Lauri Tuominen, joka hoitaa hommansa asuntopalkalla.

Laurilla on päässään pipo, jossa on teksti Paha Setä.

– Sain tämän tyttäriltä lahjaksi, lisää kuulemma uskottavuuttani.

Saaritalkkari Lauri Tuominen ja apulaisista pienempi.
Saaritalkkari Lauri Tuominen ja apulaisista pienempi.

Mies on varautunut siihen, että sydäntalvella saattaa mennä viikkoja ilman pääsyä mantereelle. Muonaa riittää ja kaksi koiraa pitää seuraa.

Tihenevä pimeys muuttaa maiseman dramaattiseksi. Söpö rantasaunakin alkaa näyttää sotilaskohteelta. Ismo hoputtaa takaisin veneelle, koska hänellä on vielä mantereella kädet täynnä työtä.

– Rankki ei tunnu työltä, enemmän tämä on harrastus.

Lähivuosina selviää, voimmeko puhua kulttuuriteosta.

Faktaa: Suomessa on 40 sääasemaa

Ilmatieteen laitos on perustettu 1838. Se on liikenne- ja viestintäministeriön alainen palvelu- ja tutkimuslaitos. Tiedot rannikkosääasemilta päivitetään kerran tunnissa, myrskyn uhatessa kymmenen minuutin välein.

Kaikilta asemilta ilmoitetaan lämpötila, tuulen suunta ja nopeus, joiltakin myös aallon korkeus ja vallitseva näkyvyys. Asemia on kaikkiaan nelisenkymmentä, ja useimmat niistä sijaitsevat asumattomilla ja vaikeapääsyisillä paikoilla. Monet toimivat tuulienergialla ja ovat alttiita teknisille häiriöille. Tosinaan linnut särkevät antureita, joten ajoittain jokin tieto jää saamatta.

Havaintoasemien verkko on kuitenkin hyvin kattava.

Varsinkin Estonian uppoamisen jälkeen Ahvenanmeren havaintoasemia tihennettiin merkittävästi. Merellä 50 kilometriä on paljon pitempi matka kuin maissa – säätila voi muuttua radikaalisti.

Ammattimerenkululle Ilmatieteen laitos tarjoaa räätälöityjä ennusteita ja palveluja. Myös yhteistyö rajavartiolaitoksen ja muiden viranomaisten kanssa on vilkasta.

Ulkokallan sääasema on perustettu 1882. Uusinta tekniikkaa täydentävät Esa Pirkolan ja muiden jäänmittaajien piirtämät kartat.
Ulkokallan sääasema on perustettu 1882. Uusinta tekniikkaa täydentävät Esa Pirkolan ja muiden jäänmittaajien piirtämät kartat.

Itsenäinen Ulkokalla ja sotilassaari Rankki

Itsenäinen Ulkokalla

Kallankarit on Ulkokallan ja neljän kilometrin päässä siintävän Maakallan yhteisnimi. Yhteistä näille luodoille on erikoinen ja edelleen voimassa oleva itsehallinto, joka on peräisin 1700-luvulta. Tuolloin Ruotsin kuningas antoi määräyksen, joka takasi seudun kalastajille ylimmän päätösvallan kaikkiin kareja koskeviin asioihin. Kukaan muu ei saa vieläkään laittaa luodoille majaansa, ja edelleen mökkien omistus kulkee suvuissa.

Maakallan keskellä seisoo karuudessaan vaikuttava kirkko, jonka kupeessa kyyhöttää Suomen pienin pappila. Molemmat on rakennettu talkoovoimin 1780.

Kirkon vieressä ovat käräjäkivet, joiden luona aluetta hallinnoiva Karikokous yhä päättää tarpeellisista korjauksista ja muista toimista. Vuoden 1927 jälkeen ketään ei ole sentään tarvinnut karkottaa Kallankareilta. Viimeisen lähtökäskyn sai nuorukainen, joka oli varastanut naapuriltaan kolme paperossiaskia.

Itsehallinnon korkein aste on haminamestarin johtama Kari-neuvosto, jossa Ulkokallaa edustaa Esa Pirkolan poika Olli.

Sotilassaari Rankki

Strategisesti tärkeä saari valjastettiin vuosina 1914-1916 osaksi Pietari Suuren merilinnoitusta. Kansalaissodassa Rankki oli punaisten hallussa. Talvisodassa sillä oli tärkeä rooli torjuntataisteluissa.

Viimeiset asevelvolliset poistuivat Rankin kasarmilta kymmenen vuotta sitten. Enimmillään saarella asui parisataa sotilasta.

Artikkeli on julkaistu ET:n numerossa 20/2016.

Sosiologian uranuurtaja Antti Eskola, 82, tarkkailee nyt uteliaasti itseään, kipujaan ja kapenevaa reviiriään. Samaa tekniikkaa hän suosittelee muillekin. – Poimi jokainen päivä ja anna vanhuuden roihuta!

Neljä ja puoli metriä. Se on Antti Eskolalle eräänlainen itsenäisyyden mitta. Tuo matka hänellä on vuoteesta vessaan, ja vielä se sujuu melko vaivatta.

Sitten kun se ei enää luonnistu, hän on valmis lähtemään. Jollei lopullisesti, niin ainakin hoidettavaksi.

– Vanhusten halua sinnitellä kotonaan liioitellaan, koska laitospaikkojen vähentäminen tulee yhteiskunnalle halvemmaksi. Toki minäkin kotonani viihdyn, mutta vain tietyin ehdoin.

Jo nyt Eskolan pitää joinakin päivinä oikein kamppailla, muutenkin kuin varpaankynsiä leikatessaan. Mutta luonnostaan utelias asenne auttaa sietämään vääjäämättömiä muutoksia.

– Tulipa tästä mielenkiintoinen vanhuus! 

Vaimo kadun toisella puolella

Tämä päivä ei ole ihan paras. Käsivarren hermosärky valvotti Eskolaa yöllä.

– Jossain vaiheessa huomasin, että vaimon ikkunassa palaa vielä valo. Soitin hänelle, että mene sinäkin nyt jo nukkumaan.

Eskolan vaimo Riti asuu omassa asunnossaan kadun vastakkaisella puolella. Pari on asunut erillään 1980-luvulta lähtien.

– Se taisi alkaa silloin, kun sain Suomen Akatemian tutkimusprofessuurin ja tarvitsin työrauhaa kotona. Oli siinä muutakin syytä, mutta olennaista on, että tämä järjestely toimii. Tapaamme melkein joka päivä. Enemmän minä käyn vaimoni luona kuin hän minun luonani, koska hänelle portaat ovat jo vähän vaikeita. Tässä talossa on seitsemän porrasta ennen kuin pääsee hissiin.

"Kun liikkuu rollaattorin kanssa, myöntää julkisesti raihnaisuutensa. 
Olennaista olisi iloita, että liike sentään jatkuu."

Portaiden välttely on karsinut myös paikkoja, joissa pari lounastaa yhdessä.

– Vasta viime aikoina olen tajunnut, miten paljon vammaisjärjestöt tekevät töitä myös vanhusten eteen.

Eskola uskoo, että naisilla kynnys käyttää liikkumisen apuvälineitä on suurempi kuin miehillä.

– Kun lähtee rollaattorin kanssa kadulle, samalla myöntää julkisesti raihnaisuutensa. Olennaista olisi iloita, että liike sentään jatkuu. On minullakin jo kävelykeppi, vaikken sitä joka päivä tarvitse.

Kaiken kaikkiaan Eskolan reviiri on kutistunut aika lailla siitä, mitä se oli vielä pari vuotta sitten, jolloin hän selvisi tunnin lenkistä pahemmin puuskuttamatta.

Vaarallisia sanoja

Eläkkeelle pääsy on monelle suuri helpotus ja vapautus. Niin se oli Eskolallekin. Nyt liki parikymmentä vuotta myöhemmin hän tunnustaa reilusti olevansa vanhus. Hän oikein ärsyyntyy senioreista ja muista kiertoilmauksista.

Turhanpäiväistä hänestä on myös Facebookissa roikkuminen, aurinkomatkat, golf ja kuntosalilla sätkyttely. Sen verran Eskola on aina tykännyt vinoilla, että myöntää nytkin provosoivansa.

– En minä muita moiti, käyttäkööt aikansa miten lystäävät. Ajankäyttöä suurempi murhe on tämä yleinen vanhuksiin liittyvä harha, että olemme harmaata massaa, joko laitokseen säilöttyjä surkimuksia tai kohti auringonlaskua kaasuttavia prätkävaareja. Erityisesti viime aikoina on korostunut tuo toimeliaisuutta ja suorituksia ihannoiva kulttuuri.

Varsinkin ilmaus "onnistunut vanhuus" saa Antti Eskolan poistamaan varmistimen pistoolistaan.

– Siinä on se ikävä kääntöpuoli, että kaikki eivät onnistu, ja joku vakavasti sairas voi tuntea itsensä ihan luuseriksi.

Eskola muistuttaa, että mielikuvilla ja käyttämillämme sanoilla on paljon suurempi merkitys kuin joillakin vanhusten oloja mittaavilla tutkimuksilla. Lisäksi joillekin tahoille vanhukset ovat vain kasvava bisnes. Irvokkaimpia ovat niin sanotut vanhusten palvelutuotteet, joissa jokainen yöllinen vessareissukin on hinnoiteltu erikseen.

Päästä meidät pahasta

Onnellisuudesta puhutaan paljon, mutta Eskolan mielestä tärkeintä on vähentää kärsimystä.

Juuri sitä hän toivoo myös omalle osalleen – ettei häntä jätetä heitteille kotiin eikä kipuihin. Tuttu lääkäri lupasi taannoin kirjoittaa Eskolalle sellaiset lääkkeet, joilla pääsee pois, jos tilanne vaatii.

– Jo ajatus rauhoittaa, vaikken semmoisia lääkkeitä tarvitsisikaan.

Eskola puhuu ärhäkästi vanhuudesta. Kuolemasta hän puhuu valoisasti.

Sitäkin hän kertoo pohtineensa, miten tekisi itsemurhan.

– Kaikkea sopii pohtia. Raamattu ei muuten missään kohtaa pidä itsemurhaa syntinä.

Eskola puhuu ärhäkästi vanhuudesta, mutta kuolemasta hän puhuu suorastaan valoisasti. Kaiken muun filosofoinnin ohella mies on kirjannut talteen hoitotahtonsa ja sen, millaiset hautajaiset hän haluaa. Muistovärssynkin hän on miettinyt valmiiksi.

Turhaa syyllisyyttä

Iän myötä ihminen alkaa luonnostaan kääntyä sisäänpäin, omaan maailmaansa. Moni aiemmin tärkeä asia alkaa tuntua turhalta ja epäkiinnostavalta. Elämään tulee uusia arvoja ja merkityksiä.

Eskola tunnistaa tämän tarpeen ja tietää, että vanhuksen vetäytyvä käytös koetaan usein ongelmaksi.

– Sitä jarruttelevat niin vanhustyöntekijät kuin omaisetkin. Usein ihminen itsekin saattaa tuntea syyllisyyttä.

Eskolan mielestä vanhukset kuormittavat itseään monella muullakin turhalla.

– Menneistä asioista kannetaan syyllisyyttä, vaikka se jos mikä on turhaa. Toki minullakin on pyörähtänyt mielessä monta laiminlyöntiä alkaen siitä, että olisin voinut olla enemmän avuksi äidilleni. Pientilan emäntänä hän joutui tosi koville. Turha minun on sitä enää katua.

Pariskunnan muisti

Moni vanhus häpeilee sitä, ettei muisti pelaa enää niin kuin ennen.

– Ihan turhaa! Maailma on niin täynnä tarpeetonta tietoa, että suuren osan siitä voi sivuuttaa ilman suurempaa vahinkoa.

Eskolan muisti on hänen omasta mielestään vielä "kohtuullinen". Vaimo taas säilyttää mielessään paljon sellaista, jota puoliso ei ole muistanut koskaan, kuten sukulaisten merkkipäivät.

– Parisuhteessa elävien pitäisi entistä paremmin hyödyntää heidän yhteinen muistinsa. Toki me vaimoni kanssa edustamme muutenkin sitä ikäpolvea, jolle tietynlainen työnjako perheessä on ollut selvyys.

Eskola ymmärtää niitä miehiä, joille ajokortin lähteminen on kolaus itsetunnolle.

Ajatus elinikäisestä oppimisesta on Eskolasta aika rasittava. Kyllä ihminen oppii ja muistaa, kun jokin todella kiinnostava asia ensin virittää hänen tarkkaavaisuutensa.

– Tässä iässä sellaisia asioita on yhä vähemmän. Tosin oma isäni muisti ja näki loppuun asti juuri ne asiat, jotka halusi, esimerkiksi lihan hinnat.

Antti Eskola itse oli reilu vuosi sitten muistitestissä uusiessaan ajokorttinsa. Tavallaan se oli myös eräänlainen miehuusriitti, jonka hän läpäisi.

– Olen vielä kelpo pakkaus, ja siihen sävyyn olen asiasta muille vihjaillut.

Mikään automies hän ei ole koskaan ollut, lähinnä mökille on tullut ajeltua, mutta nyt hän ymmärtää paremmin myös niitä miehiä, joiden itsetunnolle on suuri kolaus, kun ajokortti lähtee.

– Vaikka ihminen kävelee vaivalloisesti, auton ratissa hän voi vielä kokea saavansa elämästä kunnon otteen. Täältä tullaan!

Verukkeita omaisille

Kaikella on aikansa, ja siihen Eskola suhtautuu nykyisin tyynesti.

– Jyrkällä rinnetontilla seisovasta mökistä voin kohta luopua. Se ole enää se mökki, millaisena minä sen parhaiten muistan, kolmen sukupolven kohtauspaikka. Nyt se on vain rantatontti, jossa minä joskus yksin kökötän.

Eskolan lapset ja lapsenlapset asuvat Tampereella ja käyvät säännöllisesti katsomassa isäänsä ja isovanhempaansa.

"Ei tämmöinen hämäläinen jäärä voi sanoa,
että tules kahville, olisi kiva jutella."

–Silti tunnen usein yksinäisyyttä. Tyttärelleni saatan sanoa, että tule auttamaan minua pyykkien kanssa tai varmistamaan, että verkkopankin maksut menevät oikein. Tavallaan ne ovat sellaisia verukkeita, esitän avuttomampaa kuin olen. Ei tämmöinen hämäläinen jäärä voi sanoa, että tules kahville, olisi kiva jutella.

Muuten hän ei halua kasvattaa omaistensa velvollisuuksien määrää yhtään enempää. Saati, että kuvittelisi saavansa lapsestaan omaishoitajan.

– Ei, ei missään tapauksessa! Ihan mahdoton ajatus, vaikka passiivinen pätkä vieraiden armoillakaan ei houkuta.

Eskola arvostaa omaishoitajien tärkeää panosta yhteiskunnassamme, mutta monet sankaritarinat omaishoitajien arjesta ovat hänen mielestään vain omanlaistaan sosiaalipornoa, jossa potilaan yksityisyys repäistään kaikkien katsottavaksi.

Rattoisa seura ja viini

Voimien hiipumisesta huolimatta Eskola kaipaa vielä silloin tällöin entisiä seurapiirejään.

– Erään kollegan aloitteesta meidän 1930-luvulla syntyneiden professorien piti kokoontua säännöllisesti lounaalle. No, pariin kertaan se jäi, kun aina joku unohti, kaatui tai muuta vastaavaa.

Jos jossain on vanhuuden viisautta,
niin armollisuudessa omaa menneisyyttä kohtaan.

Noin muuten Eskola myöntää viihtyneensä ravintoloissa ja viinilasin ääressä paljonkin.

– Elämäni ei ole ollut erityisen terveellistä, mutta katumaan en rupea. Jos jokin nykyinen vaivani on seurausta elämän nautinnoista, kyllä se on sitten ollut sen väärti.

Jos jossain on vanhuuden viisautta, niin armollisuudessa omaa menneisyyttä kohtaan.

Eskola kuvailee hauskasti omia niin sanottuja sivupersooniaan. 1950-luvun koulupojasta itsessään hän on ruvennut vanhemmiten oikein tykkäämään, vaikka katsoikin viisaimmaksi hävittää vinttikamarissa kirjoitetut päiväkirjat. 1970-luvun hahmoaan, äärivasemmiston ykkösproffaa hän vieroksuu.

Tästä huolimatta hän kannustaa kaikkia muistelemaan tekemisiään rennosti, sillä muistot auttavat korjaamaan sitä, miten vanhuutensa nyt näkee.

– Tärkeää ei ole, että kaikki muistot ovat kirjaimellisesti totta. Pikku liioittelu voi toimia vielä paremmin.

Väsymys voi olla rooli

Vanhuudessa on paljon kaunista ja kiinnostavaa, niin kuin hangessa sitkeästi törröttävässä ohdakkeessa.

Eskola kokee yhä vahvemmin olevansa osa luonnonkiertoa, vaikka nuorempana hän pöyhkeili ihmisen ylivertaisuutta. Nyt hän tuntee olevansa eläinten ja kasvien kanssa samanlainen kuolevainen.

Huolet ja pelot kuuluvat vanhuuteen.
Niitä on vain opittava sietämään.

Kuolemattomuus olisi Eskolasta tosi tylsää.

– Elämän ainutlaatuisuus ja vastuullisuus syntyy juuri siitä, että aikamme täällä on rajoitettu.

Maineikas käyttäytymistieteilijä tuntee nahoissaan, että huolet ja pelot kuuluvat vanhuuteen. Niitä on vain opittava sietämään.

– Yritän Tuntemattoman sotilaan Hietasen tavoin vihjailla olevani "tavallise surutoinen poika", vaikka todellisuudessa en osaa heittää huoliani, vaan ne varjostavat joka päivää. Näin vanhalle merkitsee paljon myös se, miten läheiset voivat.

Eskola on harrastanut ikänsä nyrkkeilyä ja kokee saaneensa lajista paljon ideoita ja voimaa vanhuuden taisteluihin. Kipu kuuluu asiaan.

– Aina välillä on hyvä kysyä, mitä kuvittelee elämän luvanneen. Ei ainakaan ruusutarhaa. Silti jokaisesta tyhjästäkin päivästä voi löytää merkityksellistä, kun jaksaa säilyttää uteliaisuutensa. Jos ei muuta, tutkin kuolinilmoitukset: löytyykö ketään kivaa kuollutta.

Aamulehden, Helsingin Sanomat ja Tieteessä tapahtuu -lehdet Eskola lukee tarkkaan, mutta maailmantila ei häntä enää niin palavasti kiinnosta.

Yhteisyydentunne menneiden ja tulevien sukupolvien kanssa on sen sijaan vahvistunut.

85-vuotiaana kuolleen isänsä ja 75-vuotiaana kuolleen pikkuveljensä vanhuuden hän arvelee olleen jollakin tapaa nykyistä seesteisempää. Maalaiskulttuurissa vanhuksen väsymys ei ollut periksi antamista vaan sallittu asia.

"Tyhjällä torilla tunnen päivieni painon."

– Toki väsymykseen vetoaminen voi olla myös rooli, sosiaalinen peli, jonka varjolla vanhus voi vetäytyä hankalaksi kokemastaan tilanteesta. Myönnän käyttäväni sitä tekniikkaa joskus itsekin.

Kun Antti Eskola makailee harmaalla sohvallaan, hän näkee isoista ikkunoistaan vain taivasta. Tammelan tori sykkii kivenheiton päässä.

– Joskus menen torille, kun myyjät ovat jo poistuneet, ja istahdan tukevalle toripöydälle. Paljon käytetty latinankielinen ilmaus carpe diem suomennetaan usein ’tartu hetkeen’. Sananmukaisesti se tarkoittaa kuitenkin ’poimi päivä’. Tyhjällä torilla tunnen päivieni painon.

Artikkeli on alun perin julkaistu ET-lehden numerossa 15/2016.

Antti Eskola

Syntynyt: 1934 Urjalassa. Koti Tampereella.

Työ: Tampereen yliopiston sosiaalipsykologian professori reilut 30 vuotta. Kirjoittanut oppikirjoja ja lukuisia muita teoksia, joissa esittää valtavirrasta poikkeavia näkemyksiä. Uusin kirja, Vanhuus – helpottava, huolestuttava, kiinnostava, ilmestyi juuri.

Perhe: Vaimo, poika ja tytär sekä kaksi lapsenlasta.