Lisse on hyvillään, että 5-vuotias tyttärentytär on jo lähtenyt mukaan maastoon. "Hän aivan puhkui uteliasta iloa."
Lisse on hyvillään, että 5-vuotias tyttärentytär on jo lähtenyt mukaan maastoon. "Hän aivan puhkui uteliasta iloa."

Käärme on monissa kulttuureissa kauneuden ja viisauden symboli. Ei meillä. – Luonto on palapeli. Ei siitä voi mielivaltaisesti ottaa yhtä osaa pois, sanoo matelijoita puolustava Lisse Tarnanen.

Tapaamisia voi suunnitella etukäteen. Lisse Tarnanen, 71, sitaisee kaulaansa käärmekuvioisen huivin ja kurvaa nelivetomaasturinsa Hanikan luontopolun kupeeseen. Hän tietää, että pronssikautisen haudan lähellä on ikiaikainen matelijoiden talvehtimispaikka. Sen läheinen etelään viettävä rinne voi olla tänään otollinen kyiden treffipaikka.

Lisse on liikkeissään rivakka, mutta nyt hän astuu järeillä varsikengillään pehmeästi ja viivytellen kuin kissa. Välillä hän pysähtyy kiikaroimaan varvikkoa ja mäntyjen juurakkoja. Kyy on taitava kiipeilijä ja vielä taitavampi maastoutuja, joka vaaran uhatessa jää usein paikalleen – jos ei ole ehtinyt väistää.

– Kävele sinäkin kalliota pitkin, ettet astu kenenkään päälle, Lisse huikkaa.

Heti tajuaa, että hän on huolissaan nimenomaan käärmeiden turvallisuudesta.

Tällä kertaa treffit eivät onnistu. Silmiin osuu vain vanha takki eli kyyn luoma nahka, joka on samaa keratiinia kuin meidän hiuksemme ja kyntemme.

Mitä näkyjä!

Kulunut kevät on ollut pirullisen kylmä ja outo. Liikkeellä ovat lähinnä koiraat, jotka yrittävät aurinkoa ottamalla lämmittää itseään kosiokuntoon. Edellisellä viikolla Lisse piipahti kameroineen Utössä, josta yleensä löytyvät Suomen suurimmat rantakäärmeet. Ihan hukkaan reissu ei mennyt.

– Viisi rantista oli kiivennyt saman katajiston oksille kauniisti kuin joulupuun koristeet.

Lisse puhuu käärmeistä hellästi ja huumorilla kuin perheenjäsenistään.

Perusteeton inho käärmeitä kohtaan iskostetaan lapsiin pienestä pitäen, sukupolvesta toiseen.

Lissen käärmekuvat ovat kiehtovaa katseltavaa.
Lissen käärmekuvat ovat kiehtovaa katseltavaa.

Kaikki käärmeet eivät selviä talvesta, mutta vahvimmat yksilöt ovat tarjonneet Lisselle vuosien varrella ylittämättömän hienoja näkyjä: tanssituokioita ja kalastuspuuhia.

Viime vuosina harrastuksesta on kasvanut missio. Lisse on kiertänyt kuvineen ja tarinoineen pitkin Suomea vähentääkseen matelijoihin kohdistuvaa vihamielisyyttä. Helppoa se ei ole, koska käärmeelle varattiin jo Raamatussa syntipukin rooli. Perusteeton inho iskostetaan lapsiin pienestä pitäen, sukupolvesta toiseen. Niin Lissellekin tehtiin – hyvää tarkoittaen.

– Kun lapsena näin ensimmäisen käärmeeni, hämmästyin, miten pieni se oli, ei pelottava.

Mutta hevosia Lisse säikkyi pitkään. Lapsena hän oli kaveriensa kanssa sieniretkellä, kun vauhkoontunut ori laukkasi vastaan kapealla tiellä. Lisse ei ehtinyt muiden mukana kiivetä kalliolle pakoon, vaan vetäytyi läheisen koivun taakse.

– Pian sama hevonen juoksi korskuen takaisin, ja minä kiersin kylmän rauhallisesti sitä puuta.

Tyttö ja kamera

Lisse ei muista, milloin käärmeet alkoivat näyttää hänestä kauniilta. Jotenkin se liittyy kameraan, jonka kanssa hän kulki jo varhain. Sodan jälkeisessä Suomessa innokas kuvaaminen ei ollut tavallista.

Lisse asui varhaislapsuutensa Helsingin keskustassa ja opetteli hiihtämään Esplanadin puistossa. Viipurista evakkona tullut isä työskenteli Helsingin vesilaitoksella päivystäjänä. Äiti oli konttoristi. Lisse paimensi pikkuveljeä silloin kun muisti. Luontoasioita perheessä ei sen suuremmin harrastettu, mutta leivän jatketta saatiin siirtolapuutarhapalstalta.

Kun Lisse oli alaluokilla, perhe muutti Helsingin ensimmäiseen lähiöön Herttoniemeen. Vanhankaupunginlahti ja ensimmäisen maailmansodan aikaiset linnoitukset tekivät siitä lapsen silmiin jännittävän seudun.

– Otin osaa nuorten rientoihin, mutta erityinen veto minulla oli metsään. Tykkäsin kirjoittaa, ja kuvaaminen oli sille luonteva jatke.

"Kyy on herrasmies! Paini ratkaisee, kumpi saa paritella."

Kun Lisse meni lukioon, hänen piti valita joko biologia tai psykologia. Hän olisi halunnut molemmat, mutta päätyi psykologiaan. Kirjastosta hän kantoi kotiin kaiken aiheeseen liittyvän.

– Valitsin psykologian, koska minua kiinnostivat ihmisen käytös ja sen vaikuttimet. Erityisesti minua askarrutti ja kiehtoi manipulointi. Se kuulostaa sanana pahalta, mutta on siinä kysymys myös sosiaalisesta älykkyydestä. Että osaa lukea toista ja nähdä, milloin hän on otollinen uusille asioille.

Pitkä ura mainostoimistossa yhdisti luontevasti kaikki Lissen kiinnostuksen kohteet.

Metsä on Lisse Tarnaselle olohuoneen jatke.
Metsä on Lisse Tarnaselle olohuoneen jatke.

Huumoria ja taikatemppuja

Tunneälyä ja kärsivällisyyttä tarvitaan myös luonnossa liikkuessa.

Kun lapset olivat pieniä, perhe vietti lomat veneillen, Lisse tuolloinkin kamera kaulassa. Avioliiton kariuduttua parikymmentä vuotta sitten Lisse jäi asumaan taloon, jossa hän asuu edelleen. Arjen rutiinit menivät uusiksi, ja käärmeille lohkesi enemmän aikaa. Ja mitä enemmän aikaa käyttää, sitä enemmän oivaltaa uutta.

– Kyy on herrasmies! Paritteluoikeus selvitetään rehdisti painimalla, vastustajaa ei purra.

Parhaimmillaan paini näyttää tanssilta, jossa ylöspäin kohottautuneet käärmeet yrittävät painaa kilpakosijan pään maahan. Lisse näyttää ottamansa kuvasarjan, jossa kahden koiraan painia peesaili nuori ja ilmeisen fiksu tulokas. Kolmikko muodosti ajoittain pullapitkoa muistuttavan nipun, mutta lähinnä voimiaan mittelivät kaksi vanhinta. Ottelun lopussa isot koiraat olivat niin näännyksissä, että ne kellahtivat selälleen maahan. Nuori koiras lipui tyynesti kerällä odottaneen naaraan luo.

– Mennessään se vähän elvisteli nostamalla takavartalonsa kaarelle ja heiluttelemalla kaksoispenistään.

Käärme on hyötyeläin, jota voi oppia sietämään.

Erityisen ihastunut Lisse on sporttiseen rantakäärmeeseen.

– Kerran seurasin, kun kaksi rantista kinasi samasta kalasta kuin taannoisen mainoksen Sidoste-sukkaa vetävät terrierit.

Kyiden tansseissa otetaan miehestä mittaa.
Kyiden tansseissa otetaan miehestä mittaa.

Arvostavaan sävyyn hän kertoo myös rantakäärmeen kyvystä "tikuttaa" eli ankkuroitua hännällään pohjaan ja esittää kaislaa. Rantakäärme pystyy olemaan puoli tuntia sukelluksissa.

Monen mielestä tällainen roolileikki on kammottavaa, mutta Lisse saa käärmeiden arkitoimet kuulostamaan äärettömän kiinnostavilta.

– Yksi parhaista palautteista tuli eräältä matelijailtaan osallistuneelta naiselta, joka huudahti: "Miten niitä saisi omalle pihalle?"

Jos jättää pihan hoitamatta, se kerää hiiriä ja myyriä, jotka puolestaan houkuttelevat käärmeitä. Ja päinvastoin. Jos haluaa karkottaa käärmeet, täytyy pitää ruoho lyhyenä. Pihaan ei myöskään kannata jättää ryteikköjä tai rakennella kivivalleja, joihin käärmeet mielellään vetäytyvät suojaan.

Entisaikaan rantakäärmeestä käytettiin myös nimeä tarhakäärme. Joissakin maalaistaloissa ne kuuluivat pihapiiriin siinä missä hiiriä jahtaava kissa. Maitoakin niille saatettiin antaa.

Oikeasti vaaralliset eläimet

Lisse kuvailee itseään sinisilmäiseksi maailmanparantajaksi. Aika lailla tulta ja tappuraa hän kuitenkin on, kun pääsee luennoimaan, mitkä eläimet ovat oikeasti vaarallisia.

Jyrsijät toimivat punkkien ja monien muiden loisten väli-isäntinä. Harventaessaan jyrsijäkantaa käärmeet siis ehkäisevät borrelioosin, puutiaisaivokuumeen ja myyräkuumeen leviämistä.

Maamme ainoan myrkkykäärmeen pelko on tilastojen valossa kohtuuton ja tunneperäinen.

– Luonto on palapeli, josta ei noin vain voi ottaa yhtä osaa pois. Jos pölyttäjät katoavat, meiltä loppuu ruoka. Jos hävitämme käärmeet, monet taudit pääsevät niskan päälle.

Suomi on ainoa Euroopan maa, jossa kyytä ei ole rauhoitettu. Maamme ainoan myrkkykäärmeen pelko on tilastojen valossa kohtuuton ja tunneperäinen. Viimeisen 15 vuoden aikana käärmeen puremaan on kuollut vain yksi ihminen. Esimerkiksi hirvikolareissa kuolee ja vammautuu vuosittain kymmeniä.

Mikä on Lissen vireyden salaisuus? "En syö punaista lihaa enkä märehdi menneitä."
Mikä on Lissen vireyden salaisuus? "En syö punaista lihaa enkä märehdi menneitä."

Rauhoitetun ja harmittoman rantakäärmeen vaino suututtaa Lisseä eniten.

Vuosia sitten hän meni väliin, kun näki, miten Porkkalanniemen rannalle kerääntynyt seurue oli lynkkaamassa pientä rantakäärmettä kuin ilmestyskirjan petoa.

– Jos sillä olisi ollut karvapeite ja jalat, kaikki olisivat pitäneet sitä söpönä, Lisse hymähtää. Hän ihmettelee, miten vieraantuneita monet ihmiset luonnosta jo ovat.

Pieniä iloaiheitakin löytyy. Esimerkiksi Vuosaarenhuipun maantäyttöalueesta on rakennettu luontokeidas, josta käärmeetkin löytävät talvehtimispaikan.

Kaikkea sitä luullaan!

Vetämissään matelijailloissa Lisse on törmännyt moniin pöhköihin uskomuksiin.

Yksi yleisimmistä väitteistä on, että kyy synnyttää puussa, koska sen poikaset ovat niin myrkyllisiä, että tappaisivat äidin. Höpö höpö! Kyy vetäytyy synnyttämään niin piiloon, että Lissekään ei ole koskaan nähnyt synnyttävää käärmettä.

Myytteihin kuuluu myös "havainto" käärmeestä, joka etenee pyörimällä mäkeä alas. Ihan pötyä, vaikka käärmeen kroppa joustava onkin.

Pötyä on sekin, että muurahaiskeolla ja kyyllä olisi joku kohtalonyhteys.

– Ei ole. Niiden arvostama biotooppi on niin erilainen. Monilla mökeillä on ihan suotta lähdetty siirtämään ja tuhoamaan muurahaiskekoa, ettei se houkuttelisi käärmeitä.

Kaveri opettaa

Lisse löysi työparinsa Jarmo Latvan, 63, vuosia sitten kamerakerhosta. Yhdessä koottu uraauurtava teos Suomen käärmeistä ja liskoista osoitti, miten hyvin he täydentävät toisiaan. Pitemmille retkille lähtee usein seuraksi myös Jarmon vaimo.

Taannoin Jarmo auttoi siirtämään Lissen Pohjois-Espoossa asuvan tyttären kasvihuoneeseen eksyneen rantakäärmeen. Se oli niin hädissään, että päästi anaalirauhasestaan eritteen. Erityisen karmealta kastike haisi tyttären venäjänmustaterrierin mielestä.

– Koira kiihtyi niin, että se oli pakko teljetä sisään, Lisse kertoo.

Lisse ikuisti käärmeen ruokahetken.
Lisse ikuisti käärmeen ruokahetken.

Kyy ei ole purrut Lisseä koskaan. Jarmoa on purrut kerran yksi, mutta sekään ei käyttänyt kallisarvoista myrkkyään.

– Totta tai kuvitelmaa, Jarmo oli sitä mieltä, että loistavan hajuaistin omaava kyy tunnisti hänet. Se tiesi, ettei tuosta tyypistä ole ollut ennenkään haittaa, kun mies on käynyt tarkkailemassa sitä vanhan navetan kivijalan liepeillä. Nyt käärme sattui olemaan maassa, ja miehellä jalassaan vain sandaalit.

Lisse ei koske käärmeisiin, vaan tyytyy vain katselemaan ja kuvaamaan niitä. Kunnioittavaa lähestymistä hän suosittelee muillekin.

"Rannalla tai metsässä ollessani tunnen olevani maailman parhaassa paikassa."

Hän on kiinnostunut myös perinteisen kauniista eläimistä, kuten kauriista, sudenkorennoista ja perhosista. Facebook-sivullaan hän julkaisi hiljattain kuvan punarinnasta: "Katso minua silmiin, niin näet, että me kaikki luonnonluomat kuulumme samaan joukkoon."

Syvemmältä metsästä kuuluu korpin korahdus. Kallion laella maisemaa vartioi komea kelo. Sen kuivat oksat kiemurtelevat taivasta vasten kuin apua pyytävät kädet. Tai käärmeet.

– Ikä antaa perspektiiviä. Monet asiat näkee selvemmin, jotkut harmaina ja paljaina. Mutta aina kun seison rannalla tai metsässä luontoa tarkkaillen, kaikki asettuu, ja tunnen olevani maailman parhaassa paikassa.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 10/2017.

 

 

Lisse Tarnanen

Syntynyt: Helsingissä 1945. Asuu Espoossa.
Työ: Toiminut mainostoimistossa copywriterina.
Perhe: 2 lasta, 3 lastenlasta ja 4 lapsenlapsenlasta.
Harrastukset: Luontokuvaus ja kirjoittaminen. Julkaissut yhdessä Jarmo Latvan kanssa teoksen Suomen käärmeet ja liskot (Madella 2013). Pitänyt kymmeniä luentoja ja näyttelyjä ympäri Suomen.

Satu Silvo pitää itsensä kunnossa hyvällä ravinnolla, joogaamalla ja pyöräilemällä. Huoli ympäristöstä ja halu edistää lasten ja nuorten hyvinvointia on vienyt mukaan politiikkaan. Tässä sarjassa tunnettu henkilö kertoo elämänsä tärkeimmistä numeroista.

1 hullu nero

Vuodet 1981–85 Jouko Turkan oppilaana olivat minulle tärkeitä. Turkka korosti tekemisen intohimoa ja heittäytymistä. Näyttelijä ei voi tulla lavalle haukotuksen ja purkansyönnin lomassa, vaan hänen on pidettävä kehonsa käynnissä koko ajan.

”Rystysillä punnertaminen sai minut itkun ja raivon partaalle.”

Harjoitukset olivat rankkoja, mutta pärjäsin, koska minulla oli hyvä peruskunto. Rystysillä punnertaminen tosin sai minut itkun ja raivon partaalle.

Turkka oli nero mutta samalla arvaamaton. Kerran Kamelianaisen harjoituksissa hän sanoi, että seuraavana päivänä juodaan ”nänneillä samppanjaa”. Maalaistyttönä vastasin vaistomaisesti, että minähän en tissejäni rupea näyttämään. Mutta sitä harjoitusta ei koskaan tehty.

24 vuotta freenä

Valmistuttuani tein Helsingin kaupunginteatterissa pitkään isoja rooleja. Olin mukana myös elokuvissa ja televisiosarjoissa. Samaan aikaan sain kaksi lasta, ja äitiys aiheutti tietysti taukoja työhön. Huomasin, että teatterista ansaitsemani nuoren näyttelijän palkka meni kokonaan lastenhoitajalle.

”Sanoin itseni spontaanisti irti.”

Lapset varttuivat, mutta minulla oli jatkuva huoli ja huono omatunto, koska olin niin paljon heistä erossa. Kysyin, voisinko tehdä yhden tai kaksi roolia neljän viiden sijasta. Se ei käynyt. Sanoin itseni spontaanisti irti ja siitä lähtien, 24 vuotta, olen ollut freelancer.

4 ateriaa

Pidän huolta säännöllisestä ateriarytmistä. Syön neljä kertaa päivässä jotakin, koska haluan pitää verensokerin tasaisena. Sitä säätelevä insuliini on hormoni, jota ei pidä ärsyttää.

Kymmeneen mennessä nautittu aamiainen on hyvä alku päivälle. Lounaan syön yleensä ravintolassani Silvopleessä, jossa on tarjolla puhdasta kasvisruokaa.

”Ennen esitystä nautin ”lääkinnällisen” annoksen kahvia.”

Ennen esitystä nautin pirtelön ja ”lääkinnällisen” annoksen kahvia. Esityksen jälkeen teen kotona aterian vaikkapa avokadosta, oliiviöljystä, sitruunasta ja kirsikkatomaateista.

856 ääntä

Minut valittiin viime keväänä Helsingin kaupunginvaltuustoon 856 äänellä vihreiden listalta. Haluan kantaa korteni yhteiseen kekoon, sen verran minussa on maailmanparantajaa. Erityisen lähellä sydäntäni ovat luontoarvojen säilyminen sekä lasten ja nuorten hyvinvointi.

 


– Vaihdan liikuntalajia vuoden välein, mutta jooga on pysynyt, Satu Silvo sanoo.

 

3 joogahetkeä

Vaihdan liikuntalajia muutaman vuoden välein, mutta iyengarjooga on tullut jäädäkseen. Käyn joogassa 2–3 kertaa viikossa. Siinä tehdään tosi tarkkaa työtä puolitoista tuntia kerrallaan.

”En ryntää lääkäriin joka inahduksesta.”

Jooga tekee minut onnelliseksi. Kehon herkkyys ja joustavuus paranevat, mikä vaikuttaa kaikkeen liikkumiseen ja vähentää loukkaantumisen riskiä.

Iyengarjooga tuo myös asenteen, että haluan itse hallita kehoani enkä ryntää lääkäriin joka inahduksesta.

3500 kilometriä

Liikun sähköavusteisella polkupyörälläni 3 500 kilometriä vuodessa. Ajaessa kehoon tulee muisto lapsuudesta, kun tuuli vain tuiversi tukkaa. Olen yhtäkkiä kuin 14-vuotias.

Jotkut vastustavat sähköpyöriä ajatellen, että se on liian helppoa. Sähköpyörääkin pitää polkea, ja vastuksen voi säätää juuri niin kovaksi kuin haluaa.

”Painostin miehenikin ostamaan sähköpyörän.”

Painostin miehenikin ostamaan sähköpyörän. Teemme yhdessä 30–40 kilometrin sunnuntaiajeluja ympäri Helsinkiä.

2 tuntia

Esitin Espoon kaupunginteatterin Syyssonaatissa Charlottea, joka on uhrannut perheensä taiteilijauran eteen. Hän kohtaa näytelmässä aikuisen tyttärensä seitsemän vuoden jälkeen. Roolissa sain kaivaa itsestäni tunteiden ääripäät. Olin näyttämöllä lähes koko kaksituntisen esityksen ajan.

On hurja tunne, kun roolihenkilö alkaa elää omaa elämäänsä ikään kuin minusta riippumatta. Charlottella voi olla repliikki, jota Satu Silvo ei ikinä pystyisi sanomaan.

Silvopleessä asiakas halusi kiittää. Luulin, että hän tarkoitti ruokaa ja sanoin kiitosten kuuluvan työntekijöilleni. Hän puhuikin Syyssonaatista. Tuli hyvä mieli koko porukan puolesta.

Juttu on ilmestynyt myös ET-lehden numerossa 8/2018.

Satu Silvo

SYNTYNYT nykyisin Kouvolaan kuuluvassa Sippolassa 2.8.1962. Asuu Helsingissä.

TYÖ Näyttelijä, ravintolayrittäjä, kaupunginvaltuutettu.

PERHE Kihloissa näyttelijä, kirjailija Reidar Palmgrenin kanssa. Kaksi aikuista lasta.

Minna Lindgrenillä on kaksi uutta harrastusta, Figaro-kissa ja ehtookellojen soitto. ET-lehden kolumnistina hän haluaa puolustaa ihmisen oikeutta ikääntyä, vapautua ja kuolla.

Pari kuukautta sitten hankittu Figaro nuuhkaisee eteisessä toimittajaa.

– Nyt kun lapset alkavat lähtevät kotoa, huomasin, että tarvitsen kissan, kirjailija-toimittaja Minna Lindgren sanoo.

Tuttu radioääni ja seniori-iän mielikuvia tuulettavien Ehtoolehto-romaanien kirjoittaja vaikuttaa mielipiteissään varmalta ja rohkealta, mutta suurista muutoksista hän ei pidä. Lapsuudenkodista oli vaikea muuttaa omilleen. Yleisradio oli tuskallista jättää yli 20 palvelusvuoden jälkeen. Seuraavaksi pitää luopua keski-iän kynnyksellä saaduista lapsista.

Sen sijaan nuoruudesta Lindgrenin on ollut helppo luopua.

– Olen aina liikkunut itseäni vanhempien ihmisten seurassa eikä minulla ole nuoruuden kulta-aikaa, johon haluaisin palata. Lisäksi minulla on ollut nuoresta pitäen vanhusten harrastukset, kuten klassinen musiikki.

Lindgrenillä oli pitkään tunne, että hän tekee asiat kymmenen vuotta ikätovereitaan jäljessä: valmistuu yliopistosta, löytää miehen, tulee äidiksi, aloittaa kirjailijana. Nyt 55-vuotiaana hän on yllättäen edelläkävijä elämän ehtoolajeissa.

– Forever young, ajatus ikuisesta nuoruudesta, on vastenmielisintä ja valheellisinta, mitä ihmiselämästä voidaan sanoa.

Ikuinen nuoruus on painajainen

Lindgrenille ikä on numero, joka pitää hyväksyä. Otetaan muutama numero kertauksena.

Yhdeksänvuotiaana Minna osti matkakirjoituskoneen, sillä hän halusi toimittaa omaa lehteä ja haaveili vielä joskus kirjoittavansa romaanin. 19-vuotiaana hän pääsi ylioppilaaksi, ja penkkaripäivä oli yksi hänen elämänsä onnellisimmista. Hän muisti tuon onnen tänä keväänä katsellessaan esikoisensa penkkariajelua.

– Ihmisen suhtautuminen omaan ikään on helposti epärealistinen. Minäkin pidän itseäni melko samana ihmisenä kuin penkkariauton kyydissä 36 vuotta sitten. Sen sijaan muut näkevät minussa naisen, jota elämä on kuluttanut.

”Pahin painajaiseni on, että olisin ikuisesti 25-vuotias.”

23-vuotiaana Minna pääsi toimittajaksi Yleisradion kypsän iän kanavalle Yle Radio 1:lle. Musiikkitieteen opintoja unelmatyön opiskelu kuitenkin pitkitti. Valmista tuli vasta 32-vuotiaana.

Vaikka toimittajan työt sujuivat, yksityiselämässä suunta oli hukassa.

– Pahin painajaiseni on, että olisin ikuisesti 25-vuotias: epävarma ja valmis toimimaan omaa luontoani vastaan.

Kuolema laittoi kirjoittamaan

33-vuotiaana Minna löysi puolison, diplomi-insinööri Juhani Heimschin.

– Mieskuorosta tietenkin, mistäpä muualta nainen miehen löytää! Polyteknikkojen kuoroa johti hyvä ystäväni Tapani Länsiö. Hän järjesti avioliittomme.

Esikoisensa Minna sai 36-vuotiaana, ja lapsia syntyi neljän vuoden sisään kolme.

– Tulin helposti raskaaksi, odotusaika oli vaivatonta, synnytykset hauskoja ja kaikki siitä eteenpäin ihanaa. Juhani on sanonut monta kertaa, että onneksi hän ei tavannut minua aikaisemmin, muuten meillä olisi kuusi lasta.

42-vuotiaana Minna sai valmiiksi elämäkerran säveltäjä-kapellimestarista Leif Segerstamista. Kun Minna oli 44, hänen isänsä emeritusprofessori Kaj B. Lindgren kuoli. Minna siirtyi vapaaksi toimittajaksi ja kirjoitti ensi töikseen artikkelin isänsä kuolemasta. Se toi hänelle Bonnierin journalistipalkinnon. Vuonna 2010 kuoli äiti.

– Hän sai sydänkohtauksen 86-vuotiaana olematta päivääkään sairaalassa. Täydellinen suoritus.

Minna Lindgren kesyttää Figarosta sylikissaa.
Minna Lindgren kesyttää Figarosta sylikissaa.

48-vuotiaana Minna kirjoitti Sivistyksen turhan painolastin, joka on puolifiktiivinen tarina päähenkilön keski-iän kriisistä ja työelämän muutoksesta.

– Ihmiset ajautuvat yleensä tiettyihin töihin mielenkiintonsa kautta, mutta kun kaikki muutetaan raportoinniksi ja tehokkuudeksi, yhä harvempi saa tehdä sitä työtä, mihin alkujaan tähtäsi.

Minna huomasi ohjelmistopäällikön työssään, että tätä kehityksen tuulimyllyä vastaan oli turha taistella. Se oli yksi syy jättää Yle, mutta ei tärkein.

– Tärkein syy olivat lapset, jotka menivät siinä vaiheessa kouluun. Halusin, että heitä on iltapäivällä kotona joku vastassa. Lisäksi alkoi tuntua siltä, että voisin vihdoin toteuttaa 40-vuotisen haaveeni ja tulla kirjailijaksi. 50-vuotiaana julkaisin esikoisromaanini Kuolema Ehtoolehdossa.

Kirjoitettuaan isänsä kuolemasta Minna sai kuulla paljon ikääntyvien kertomuksia elämästään. Hän tajusi, että nyt käsillä on vihdoin romaanin aihe.

– Fiktion avulla saatoin kirjoittaa sellaisista iloisista ja seurallisista vanhuksista, jollaisia olin nähnyt muun muassa omassa suvussani.

Mummo ja Jörn Donner

Kirjoja alkoi syntyä yhtä vaivattomasti kuin lapsia. Ehtoolehto venyi romaanitrilogiaksi ja sitä on käännetty jo monille kielille. Maaliskuussa 2017 ilmestyi uutuuskirja Vihainen leski, joka pohtii muun muassa ikääntyvien seksuaalisuutta.

Tähän teemaan Minna heräsi oopperamatkoilla, joilla hän toimii oppaana. Aluksi suuri osa matkalaisista oli eläkeikäisiä naisia, mutta pikkuhiljaa mukaan lähti yhä enemmän pariskuntia, joilla oli eri sukunimi ja sama huone. He poikkesivat koko elämänsä jakaneista pariskunnista.

– He olivat hirmuisen rakastuneita ja kehuivat kilvan toisiaan. He eivät olleet muuttaneet yhteen ja jakaneet omaisuuttaan, vaan parisuhde tuntui olevan sitä varten, että heillä oli kivaa yhdessä. Se on fantastinen parisuhdevisio, jonka voi toivottavasti toteuttaa myös pitkässä parisuhteessa.

Kaikilta se ei onnistu. Minnan tuttavapiirissä varhainen keski-ikä oli avioerojen aikaa. Myöhemmin keski-iässä ihmiset alkavat havahtua myös kuolevaisuuteensa.

– Tragikoomisin on julkisuuden hahmo, usein mies, joka saa kuusikymppisenä sairauskohtauksen ja toteaa sen jälkeen: ”Ymmärsin kuolevani.” Silloinko vasta hän sen ymmärtää?

”Jos sanotaan, että ikä on pelkkä numero, ikä halutaan kiistää.”

Minna kiittää kotinsa ilmapiiriä siitä, että kuolema ja ikääntyminen ovat tuntuneet aina luonnollisilta ilmiöiltä.

– Äidilläni oli paljon suvun vanhuksia ystävinä. He eivät olleet hänelle velvollisuus, vaan elämän rikkaus. Lapsena sitä ei erottanut, oliko ihminen 30- vai 50-vuotias. Sitten kun ihminen oli 80, hän oli lapsenkin silmissä jo vähän kiinnostava.

Minnan oma isoäiti, joka tervehti lapsenlapsiaan kadulla kiekaisemalla ”kukko kiekuu”, oli poikkeuksellisen kiinnostava ja ympäristön mielipiteistä vapautunut persoonallisuus.

Kaikista ei kuitenkaan tule tylsien sukujuhlien valopilkkuja. Moni yrittää säilyä nuorena.

– En tiedä, onko soveliasta antaa esimerkki, mutta minulla on se mielikuva, että Jörn Donner ei halua olla vanha.

”Mieheni luulee olevansa nuori”

Ikään liittyvät kriisit ovat kulttuurin tuotteita. Esimerkiksi Aasiassa ei ajatella länsimaiden tapaan, että nuori muuttuu 14-vuotiaana tikittäväksi murrosiän aikapommiksi.

– En oikein ymmärrä myöskään keski-iän kriisiä. On helpompi syyttää ongelmistaan ikää kuin ajatuksiaan tai pelkojaan.

Jos ikääntymisessä näkee myönteiset puolet, sitä ei tarvitse torjua.

– Jos sanotaan, että ikä on pelkkä numero, ikä halutaan kiistää. Ikä ei ole todellakaan pelkkä numero, vaan ankara fakta. Vihaisessa leskessä tämä on yksi teemoistani.

Minna Lindgren pitää vanhoista taloista, vanhasta taiteesta ja vanhentuneista tietokirjoista.
Minna Lindgren pitää vanhoista taloista, vanhasta taiteesta ja vanhentuneista tietokirjoista.

Minna Lindgreniä kuunnellessa ei voi välttyä ajatukselta, että ikääntyminen sopii hänelle. Hänen intohimonsa kirjoittamisesta oopperaan tai kutomisesta vanhentuneen tiedon keräilyyn vaativat pikemmin seestynyttä keskittyneisyyttä kuin nuoruuden räjähtävää reaktiokykyä. Tällaisia lajeja ei tarvitse hylätä vanhoilla päivillään liian hurjina.

– Helpotuin lukiessani tiedeartikkelin, jonka mukaan kaikilla ei ole geeneissä sellaista ominaisuutta, että rääkkiurheilu tuottaisi heille mielihyvää. Olen aina ihmetellyt, missä se euforia on, joka hikoilusta pitäisi tulla palkinnoksi. Minulle sitä ei koskaan tullut.

Sen sijaan mielihyvää tuottaa toisenlainen ponnistelu. Minna aloitti kaksi vuotta sitten tai chin, joka on hänen mukaansa täydellinen laji ikääntyville: tasapainoa, liikkuvuutta, motoriikkaa, keskittymistä ja muistamista.

– Ja mikä parasta, salilla ei ole taustamusiikkia eikä peilejä.

Toisaalta kaikilla ei ole geeneissään tätä onnen lähdettä, joka pirskottelee euforisia tuntemuksia oopperassa ja tai chin liikesarjojen äärellä.

– Totta. Mieheni lähti juuri Alpeille laskettelemaan, koska hän kuvittelee olevansa nuori.

Herkkä ja säästäväinen humanisti

Kirjoitusten ja julkisten esiintymisten perusteella Minnaa luulisi boheemiksi humanistiksi, mutta eläkepäiviensä turvaa hän ei ole jättänyt epävarmojen freelance-tulojen varaan.

– Minulla on monta eläkevipua vetämässä: eläkevakuutus, osakkeita, rahastoja, sijoitusyksiö, Ylen eläkekassa ja taiteilijoiden eläkekassa. Olen säästäväinen ja pidän rahaa sukanvarressa, mutta toisaalta, jos saan jotain ylimääräistä esimerkiksi kirjojen käännöksistä, saatan pakata koko perheen kaukomatkalle.

”Oopperassa voin edelleen tuntea itseni nuoreksi.”

Räväkkä radioääni ja humoristinen lavaesiintyjäkin ovat osittain silmän lumetta. Jos ihminen on herkkä, hänen täytyy suojautua.

– On kaksi esiintyjätyyppiä: se, joka haluaa olla koko ajan esillä, ja se, joka on ihan hirveän ujo ja tarvitsee roolin ollakseen esillä. Tunnistan itseni ihmiseksi, joka tarvitsee roolin ollakseen esillä. Minun on vaikea pitää puhe kaverien juhlissa, joissa pitää olla oma itsensä.

Minna on nimennyt aikuisen elämän dramaattisiksi käänteiksi ikävuodet 45 ja 74. 45-vuotias ei voi väittää enää olevansa nuori. 74-vuotias joutuu puolestaan sen tosiasian eteen, että hänen ikäisensä kuolemaan ei suhtauduta enää traagisena onnettomuutena.

45 vuoden iän Minna onnistui ohittamaan vaivihkaa pienten lasten äitinä. Seuraavaan etappiin on vielä matkaa, mutta sitä ennen on luvassa yksi klassisen musiikin rakastajan ikäkriisi.

– En ole vielä saavuttanut oopperassa kävijän keski-ikää. Oopperassa voin edelleen tuntea itseni nuoreksi.

Elämän tarkoitus on…

Tänä vuonna Minna on lisännyt harrastuksiinsa ehtookellojen soiton. Vihaista leskeä kirjoittaessaan hän selvitti, millaisia vapaaehtoistöitä Helsingissä on tarjolla eläkeläisille. Seurakuntien sivuilla haettiin Huopalahden kirkolle vapaaehtoisia ehtookellojen soittajia.

Minnalla on kellotorneista aiempaa kokemusta. Hän oli mukana äänittämässä Yle Radio 1:n keskipäivän kelloja Turun tuomiokirkossa vuonna 2006.

Minna Lindgren harrastaa ehtookellojen soittoa. Huopalahden kirkon kellotorni on Helsingissä viimeinen paikka, jossa ehtookellot soitetaan käsin.
Minna Lindgren harrastaa ehtookellojen soittoa. Huopalahden kirkon kellotorni on Helsingissä viimeinen paikka, jossa ehtookellot soitetaan käsin.

– Minussa on piirre, jota voi kuvata rohkeudeksi, mutta jonka minut pitkään tunteneet nimeävät rehellisemmin itsekritiikin puutteeksi. Sen avulla tartun tilaisuuksiin.

Tätä tarttuvaisuuttaan Minna saa kiittää siitä, että hänestä tuli toimittaja, pakinoitsija, kirjailija, ikäihmisten puolustaja ja ehtookellojen soittaja.

– Jälkikäteen voi väittää, että elämä on looginen polku, mutta ei se ole. Sitä etenee oman persoonan ja sattuman myötä tilanteesta toiseen.

Kun ikää tulee, tämän sattumanvaraisuuden voi hyväksyä. Ja vapautua. Sitä ennen on kuitenkin luovuttava ikuisen nuoruuden tavoittelusta.

– Kuolema on elämän tarkoitus.

Artikkeli on julkaistu myös ET-lehden numerossa 8/2017.

Minna Lindgren

Syntynyt 1963 Helsingissä, jossa asuu edelleen.

Työ Toimittaja, kirjailija ja mediayrittäjä.

Perhe Naimisissa Juhani Heimschin kanssa. Kolme lasta.

Harrastukset Vanhat kasvatusoppaat, nekro­logit, korkeakulttuuri, kutominen, tai chi, vanhukset, muovipussien viikkaaminen, kissa ja ehtookellot.