Suomalainen maatalous on rajussa muutoksessa. Tilojen määrä on vähentynyt, ja yhä useampi tilanomistaja kokeilee nyt uusia tapoja tehdä töitä, uudenlaista viljeltävää ja jopa uusien eläinlajien hyödyntämistä.

Pitkät silmäripset räpsyvät. Vaikuttaa siltä kuin päätään kallisteleva, hieman avaruusolion näköinen otus yrittäisi pidätellä hymyään, kun Anu Koivisto silittää sitä. Otuksen takana pukkilalaisessa pihatossa vilahtelee samankaltaisia hymyjä. Ikään kuin kokonainen laamalauma koettaisi olla nauramatta katketakseen jälleen uudelle vierailijalle.

Kun Anu Koivisto vuonna 2010 otti sukupolvenvaihdoksessa vanhan kotitilan haltuunsa, navetta oli tyhjä. Vanhemmat olivat luopuneet lypsykarjasta kymmenen vuotta aiemmin. Anu alkoi täyttää navettaa vähän erilaisilla eläimillä.

Taidan tuplata liikevaihdon näiden eläinten kanssa.

Ensin sinne muuttivat laamat. Niitä seurasivat aasit, muulit, lampaat, lapinlehmät, minipossut, kanit ja useat erirotuiset kanat – kaikenlaiset eläimet, joista Anu oli pitkään haaveillut. Alkuun hän ajatteli niiden lähinnä vain piristävän maatilan elämää, mutta hiljalleen eläimistä on tullut viljanviljelyn oheen ihan merkittävä bisnes.

– Tänäkin vuonna taidan näiden eläinten kanssa tuplata liikevaihdon, Koivisto toteaa hymyjen keskeltä.

Pukkilassa sijaitsevan Hutkon tilan laamat ovat nähtävyys, jota tullaan katsomaan kauempaakin. 

Maaseutu ihmisten luo

Maaseudun kuolemasta on puhuttu pitkään, yhä kiivaammin siitä lähtien, kun Suomi liittyi 90-luvulla EU:hun. ”Maaseutua ei voi tuoda”, luki silloin pellonvarsien murheellisissa kylteissä.

Sen jälkeen peltojen ylle on kasautunut yhä tummempia pilviä: vähenevät tuet, liiat sateet, alhainen viljanhinta. Viime kesän kuivuuskatastrofi on johtanut siihen, että noin puolet viljanviljelijöistä ei saa vuoden loppuun mennessä maksettua lainkaan palkkaa työlleen.

Yhä harvempi viljelijä elää enää pelkällä perinteisellä viljelyllä.

MTK:n elinkeinojohtaja Marko Mäki-Hakola ei silti usko, että maatalous olisi kokonaan tyrehtymässä. Pikemminkin se muuttuu.

– Maatilojen määrä on vähentynyt rajusti viime vuosikymmenten aikana ja vähenee edelleen. Sen lisäksi yhä harvempi viljelijä elää enää pelkällä perinteisellä viljelyllä. Heidän on jatkettava elantoaan palkkatöillä ja monipuolistamalla tuotantoa. Varmasti jokaisella tilalla mietitään uusia tapoja tehdä työtä, Mäki-Hakola sanoo.

Sosiaalinen media ja kaikenlainen näkyvyys ovat tiloilla nykyään arkipäivää.

Tilojen pitää siis jatkuvasti opetella uutta.

– Uusi teknologia, markkinointi, sosiaalinen media ja kaikenlainen näkyvyys ovat tiloilla nykyään arkipäivää. Viljantuotannon ohessa saattaa olla omaa verkkokauppaa, maatilamatkailua ja elämyspalveluja. Muutos on varmasti yksi suurimmista Suomen historiassa.

Mäki-Hakolan kuvailema muutos on vyörynyt myös Anun ja hänen miehensä Markku Koiviston pitämän Hutkon tilan poikki. Viereisessä rakennuksessa asuvilla Anun vanhemmilla on riittänyt ihmeteltävää. Erilaisten eläinten lisäksi pihaa täyttävät nykyään eläimiä ihastelemaan tulevat ihmiset. Eksoottisissa eläimissäkin on ollut sulateltavaa.

– Onneksi kaikki meidän perheessämme ovat aina tienneet, että olen hurjan eläinrakas. Toivoin jo rippilahjaksi lampaita, Anu hymähtää ja esittelee laamakatrastaan.

Jokaisen karvaturrikan tapa tarkkailla tulijaa on erilainen. Toiset pällistelevät ihan likeltä, toiset jättäytyvät taaemmas. Laamojen yksilöllisyys on Anun mielestä yksi syy niiden suosioon, siihen hän itsekin aikanaan ihastui. Laamoihin on hänestä jotenkin helppo samaistua.

Kun näin siellä ensimmäiset laamat, olin ihan myyty.

– Menimme mieheni kanssa alpakka- ja laamamessuille, kun olin jo jonkin aikaa harkinnut alpakoiden hankkimista. Kun näin siellä ensimmäiset laamat, olin ihan myyty. Niiden itsetietoisuus ihastutti, ja sen jälkeen alpakat vaikuttivat suorastaan pliisuilta, Anu nauraa.

Viljanviljely ja metsätalous ovat edelleen Hutkon tilan pääelinkeinot. Lisäksi Anu ja Markku viljelevät Markun kotitilaa. Viljeltävä yhteispinta-ala on hieman vajaa 270 hehtaaria. Sen ohessa he järjestävät Hutkossa muun muassa laamavaelluksia ja muulikursseja, käyvät eläinten kanssa vanhainkodeissa ja opettavat asiakkaita hoitamaan eläimiä. Kaiken tämän Anu ja Markku Koivisto tekevät palkkatöidensä ohessa.

Yhteistyö on nykyään välttämätöntä, kaikkeen ei oma aika riitä.

– Emme me tätä ihan yksin pyöritä. Minulla on eläinten kanssa osan vuotta eläintenhoitajaharjoittelijoita ja kesäisin pari palkattua kausityöntekijää. Yhteistyö on nykyään välttämätöntä, kaikkeen ei oma aika riitä, Anu toteaa.

Vaikka maanviljely ei ole enää yhtä tuottoisaa kuin Anun vanhempien aikaan, Koivistot eivät käy töissä pakon edessä vaan siksi, että se on kivaa. Tosin Anun työkin liippaa läheltä tilan asioita, sillä hän työskentelee tutkijana Luonnonvarakeskus Lukessa.

Ei tarvitse osata mitään, riittää kun on vain ja kävelee laaman kanssa samaan tahtiin.

Anu on niin tilallaan kuin tutkijan työssään huomannut, että maataloudessa vihreät arvot ja erilainen eläin- ja luontolähtöinen sosiaalityö lisääntyvät koko ajan.

– Ihmiset etsivät koko uusia tapoja liikkua luonnossa ja olla eläinten kanssa. Tässä ei tarvitse osata mitään, riittää kun on vain ja kävelee laaman kanssa samaan tahtiin.

Tieteellinen temmellyskenttä

Viime kesä on ollut Eeroloillakin ankea, vaikka tattaripelto kukki kauniisti.
Viime kesä on ollut Eeroloillakin ankea, vaikka tattaripelto kukki kauniisti.

Marko Mäki-Hakolan mielestä viljelijöillä on tulevaisuuden Suomessa useita eri mahdollisuuksia. He voivat panostaa esimerkiksi lähiruokaan, kotimaisiin ketjuihin tai vientiin.

Meillä on maailman puhtaimmat elintarvikkeet.

– Meillä on maailman puhtaimmat elintarvikkeet. Sen pitäisi olla tärkeä vientivaltti.

Luomuviljely haukkaa jatkuvasti pinta-alaa kotimaisilta pelloilta.

Moni asia on muuttunut sen jälkeen, kun Eerolan tilalla Hyvinkäällä parikymmentä vuotta sitten tehtiin sukupolvenvaihdos. Tilan nimi on vaihtunut sen alkuperäiseen nimeen, Knehtilään, ja vajaat kymmenen vuotta sitten siirryttiin luomuviljelyyn. Se oli taloudellisesti järkevää, mutta myös omistajien arvovalinta.

Uskon yhteisöllisyyteen ja yhdessä ideointiin.

– Isäni oli vielä perinteinen maatilanisäntä, kun taas minä uskon pikemminkin yhteisöllisyyteen ja yhdessä ideointiin. Siksi tilan nimikin meni heti vaihtoon, Knehtilän isäntä Markus Eerola kertoo.

Markus pyörittää tilaa vaimonsa Minna Sakki-Eerolan kanssa. Ennen sukupolvenvaihdosta Markus työskenteli lasimuotoilijana ja Minna tekstiilisuunnittelijana, minkä vuoksi pariskunta remontoi töilleen vanhaan sikalaan työ- ja myyntipisteen.

Toivomme sellaista yritystä, joka jalostaisi meidän raaka-aineitamme eteenpäin.

Hiljalleen he alkoivat miettiä uusiokäyttöä vanhoille navettarakennuksille. Ensin tehtiin tilamyymälä, sitten tilausravintola, kesäterassi ja -kahvio. Viime kesänä vanhassa heinäladossa pauhasi Niskavuoren Heta paikallisen harrastajateatteri Päivölän voimin. Piharakennuksissa pyörii erillinen islanninhevosyritys.

– Seuraavaksi toivomme tähän yhteisöön sellaista yritystä, joka jalostaisi meidän raaka-aineitamme eteenpäin, kenties leipomoa, Markus suunnittelee.

Minna Sakki-Eerola vastaa Knehtilän tilapuodista ja tilausravintolasta.
Minna Sakki-Eerola vastaa Knehtilän tilapuodista ja tilausravintolasta.

Vajaan kilometrin päähän on syksyllä avautumassa biokaasulaitos. Sen kaasua on tarkoitus tulevaisuudessa myydä liikennepolttoaineeksi ja syntyvä jäte jää Knehtilään luomulannoitteeksi. Biokaasulaitos on osakeyhtiö, jossa Knehtilä on osakkaana. Sen pitäisi olla Suomessa ensimmäinen, jossa hyödynnetään peltobiomassoja ja lähialueilta saatavaa lantaa.

– Tästä meidän tilasta on tullut tällainen tieteellinen ja yhteisöllinen temmellyskenttä, Markus Eerola hymähtää.

Vaikka työmäärä tuntuu ulkopuolisesta mielettömältä, Eeroloille se on tapa tehdä elämästä mielekästä. He haluavat, että maatalous on eettisesti vastuullista ja kestävää. Knehtilä valittiinkin pari vuotta sitten Suomen ympäristöystävällisimmäksi maatilaksi ja Itämeren alueen ympäristöystävällisimmäksi tilaksi.

Onnettomuus opetti, ettei työn ahnehtiminen ole enää mahdollista.

– Nykyään viljelystä puhuttaessa puhutaan vain euroista. On tässä silti paljon muutakin: ympäristöarvot, ruuan terveellisyys ja maanviljelyn sosiaaliset ulottuvuudet, Markus Eerola luettelee.

Tilapuodissa myydään sekä oman tilan että lähialueen tuotteita.
Tilapuodissa myydään sekä oman tilan että lähialueen tuotteita.

Hän on joutunut miettimään työn mielekkyyttä erityisesti ihan viime vuosien aikana. Kuusi vuotta sitten hän kaatui konehallissa tikkailta ja löi päänsä. Kolauksesta kuntoutuminen on vienyt aikansa ja vaatinut malttia.

– Nykyään minun on pidettävä huoli levosta. Onnettomuus opetti, ettei työn ahnehtiminen ole enää mahdollista.

Minna hoitaa Knehtilän tilausravintolaa ja tilakauppaa. Kumpikaan ei enää juuri harjoita vanhoja ammattejaan siitä yksinkertaisesta syystä, ettei ehdi.

– Me saamme energiaa suunnittelusta, yhteistyöstä ja kaiken uuden etsinnästä, Minna toteaa.

Nyt saamme kaikella tällä sinkoilulla elätettyä juuri ja juuri itsemme.

Hän on myös harjoitellut kokonaan uuden ammatin, monenlaisen emännöimisen.

– Onhan tämä maanviljely nykyään sillä tavalla erikoista, että vielä 50 vuotta sitten tämä tila työllisti meidän perheen lisäksi aika monta muutakin. Nyt saamme kaikella tällä sinkoilulla elätettyä juuri ja juuri itsemme. Siksi tähän ei voi nykyään ketään enää pakottaa, niin kuin ennen vanhaan, vaan työstä on todella pidettävä. Ja onhan työ kivaa tai mielekästä, kun vain saa talouden tasapainoon, Markus toteaa.

Ollikkalat ovat huomanneet, että vapaammin elävät possut ovat tyytyväisemmän oloisia.
Ollikkalat ovat huomanneet, että vapaammin elävät possut ovat tyytyväisemmän oloisia.

Kohti eettisiä ruokavalintoja

Yhdestä asiasta Marko Mäki-Hakola on varma: nykyään suomalaiset haluavat yhä tarkemmin tietää, mistä ruoka heidän lautaselleen tulee.

Samaan uskotaan vihtiläisellä Ollikkalan sikatilalla. Ihmiset panostavat päivittäisissä ostoksissaan yhä enemmän eettisiin valintoihin. Siksi tilan possujen elinolot ovat viime vuosina muuttuneet aivan valtavasti.

Ollikkalan siat ovat siirtyneet lepäilemään olkipahnoille ja suuriin ryhmätiloihin. Muutos on niin suuri, että oppi olkipossutilanpitoon on pitänyt hakea Hollannista. Suomesta ei vastaavia tiloja löydy.

Tilaa pyörittävät isä ja tytär Jari ja Veera Ollikkala tekevät Knehtilän tilan tavoin tiivistä yhteistyötä Helsingin yliopiston kanssa.

– Ilman näitä muutoksia olisin jo mitä todennäköisimmin lopettanut viljelyhommat, Jari Ollikkala sanoo.

Hänen ympärillään vilisee heleän vaaleanpunaisia pikkupossuja. Ne ovat uteliaita ja hamuavat vierailijoidenkin jalkoja, näykkivät nilkkoja pienillä naskalihampaillaan kuin koiranpennut. Mitä rennommin seisoo niiden tutkiessa, sitä rohkeammin pikku hampaat takertuvat kumisaappaanvarsiin.

– Olen joskus miettinyt, että jos tänne kupsahtaisi, niin nuo varmaan tekisivät minusta näykkimällä kokonaan lopun, Jari nauraa.

Jari Ollikkala voi tarkkailla sikojen toimia toimistonsa monitoreista.
Jari Ollikkala voi tarkkailla sikojen toimia toimistonsa monitoreista.

Ollikkalassa on selvä kierto. Tilan noin 30 emakkoa tiineytetään seitsemän viikon välein. Niitä ei suljeta porsitushäkkeihin, vaan ne kulkevat vapaasti, samoin kuin pikkupossut, joilla riittää kavereita ympärillä. Veera on huomannut, että näin emakot hoitavat paremmin myös jälkipolveaan. Todennäköinen syy tähän on se, että ne ovat onnellisempia kuin aiemmin.

– Niillä on pidempi imetysaika, vapaammat olot ja olki, joka sekä lämmittää että mahdollistaa sikojen luonnollisen tonkimisen tarpeen, Veera luettelee ja nappaa yhden pikkupossun syliinsä.

Kiintyykö possuihin?

– Emakoihin kyllä, ne pyörivät täällä mukana niin paljon kauemmin kuin muut. Ja täytyy myöntää, että nykyään kyllä enemmän kuin ennen, Jari toteaa.

Ollikkalat markkinoivat tuotteitaan aktiivisesti. Lihaa myydään myös verkkokaupassa ja tapahtumissa, ja tilan sivut päivitetään sosiaalisessa mediassa säännöllisesti kuvilla possuista. Veera ja Jari ovat huomanneet, että possujen elämä kiinnostaa ihmisiä.

– Vielä kun joku keksisi, miten kaikki tykkää-peukut sosiaalisessa mediassa jalostuisivat euroiksi, Jari nauraa.

Juuri nyt isä ja tytär ovat tyytyväisiä elinkeinoonsa ja työnjakoonsa, joka toimii mutkattomasti. Muutaman vuoden kuluttua on edessä virallinen sukupolvenvaihdos. Silloin pitää miettiä koko paketti uudelleen, sillä Veeralla on myös sisaria.

– Palkitsevinta tässä työssä on vapaus ja se, että näkee eläinten voivan hyvin. Rasittavinta on ehkä siivous, Veera pohtii.

Jos tämä helppoa olisi, niin silloinhan tätä tekisivät kaikki!

Sitä tilalla riittää, ja siivoukseen menee lähes puolet työajasta. Toinen puoli menee sikojen ruokintaan ja hoitoon, niiden ruuan viljelyyn omilla pelloilla ja markkinointiin. Ollikkalat painavat töitä niska punoittaen.

– Mutta jos tämä helppoa olisi, niin silloinhan tätä tekisivät kaikki!

Puolet pois

  • EU-jäsenyyden aikana maatilojen määrä Suomessa on melkein puolittunut. Vuonna 1995 Suomessa oli
  • 100 000 maatilaa, vuonna 2015 enää 51 000.
  • Henkilötyövuosina mitattuna maataloustyön määrä on samassa ajassa vähentynyt noin 40 prosenttia. Kolmasosa tiloista harjoitti vuoden 2013 rakennetutkimuksen mukaan myös muuta toimintaa.
  • Vuoden 2013 tilastotietojen mukaan suomalaisen maatilan keskikoko on reilut 40 hehtaaria, kun se EU-maissa on
  • Keskimäärin 16 hehtaaria. Suurin tilakoko on Tšekissä, keskimäärin 133 hehtaaria.

Lähde: Luonnonvarakeskus Luke

 

Lehmä täplittää yhä maisemaa

  • Vaikka maatilojen määrä laskee rajusti, suomalaisella maaseudulla on yhä melkoisesti eläimiä. Tosin enää vain joka kolmannella tilalla, kun niitä vuonna 1995 oli joka toisella tilalla.
  • Vuonna 1995 nautoja oli 1,1 miljoonaa ja sikoja 1,4 miljoonaa.
  • Vuonna 2015 nautoja oli 915 000 ja sikoja 1,2 miljoonaa.

Juttu on julkaistu ET-lehden numerossa 20/2018.

Kuvat
Minna Kurjenluoma