Toni Anttilan maitotila Kaustisen Köyhäjoella on vaikuttava yhdistelmä vanhoja perinteitä ja pientä anarkiaa. Suruista on selvitty purkamalla ja rakentamalla.

Poika istuu tilan viimeisen työhevosen selässä, riemuissaan kuin karusellissa. Pikkuvanha lapsi, puhelias ja puuhakas. Parikymppinen isä seisoo vieressä ja pitää kättään turvana. Tuuli tuivertaa tukkaa.

1970-luvun puolivälissä kotipihalla otettu värikuva on ajan haalistama, mutta miehet tunnistaa vaivatta. Toni Anttila, 42, on vieläkin kova sanomaan. Yrjö Anttila, 65, seurailee sivusta, antaa pojan loistaa.

”Purin tuvan väliseinän, että suuret egot mahtuvat kääntyilemään.”

He eivät esitä olevansa parhaimpia kavereita, mutta tulevat toimeen. Tilalla riittää työtä kummallekin, vaikka Yrjö on jo virallisesti eläkkeellä.

– Äidin kuoltua purin tuvan väliseinän, että kummankin suuret egot mahtuvat kääntyilemään, Toni hymähtää.

Matriarkka

Viisi vuotta sitten puhelin soi keskiyöllä, ruudussa välkkyi outo numero. Virallinen.

– Vastasin kysymällä, että onko äiti kuollut?

Maija Anttilan lähtö 61-vuotiaana oli kaikkea muuta kuin odotettu. Pesuhuoneessa liukastuttuaan hän oli joutunut lonkkaleikkaukseen. Yhdeksän tunnin kuluttua operaatiosta hän kuoli veritulppaan.

Se oli järkytys kaikille, vaikka äidillä oli ollut ikänsä kaikenlaisia etiäisiä – myös omasta kohtalostaan. Listan mieluisista hautajaisvirsistäkin hän oli laatinut valmiiksi.

Ainoan lapsensa suhteen hän oli vaativa ja kaukoviisas. Äiti pani pojan tekemään miesten ja naisten työt, hallitsemaan karjan ja koneet: ”Ettet ole kenenkään armoilla.”

Muistotilaisuudessa Toni piti 45 minuutin puheen ilman papereita, itkemättä.

Vaihtoehdot

Nyt Toni Anttila on show-mies, joka laimentaa maitotilallisen paineet itseironisilla sutkauksilla.

– On tämä niin leppoisaa hommaa, että pitää nostaa verenpainetta ripottelemalla suolaa juuston päälle.

Itse tehtyä leipäjuustoa on tarjolla nytkin. Isännän varsinainen bravuuri on krenikka, makea leivonnainen, jossa maistuvat siirappi ja kaneli. Se on Keski-Pohjanmaan perinneherkku.

Kun isällä meni veritulppa sydämeen, vaihtoehtoja jäi tasan yksi.

Kahden miehen huusholli on silmiinpistävän siisti. Vaasissa on tuoreet kukat, ja kaikesta huomaa, että tänne ei tarvita emäntää työvoimaksi. Toki elämänkumppanissa olisi muitakin puolia, mutta palataan tunneasioihin vähän myöhemmin. Ensin muutama fakta.

Toni opiskeli agrologiksi Oulun liepeillä. Mikään itsestäänselvyys sukutilan jatkaminen ei kuitenkaan ollut. Toni kävi armeijan Kauhavalla, pääsi aliupseerikouluun ja huomasi viihtyvänsä kurinalaisessa yhteisössä hyvin. Tännehän voisi jäädä, hän mietti.

Kun isällä meni veritulppa sydämeen, vaihtoehtoja jäi tasan yksi. Takaisin Köyhäjoelle.

Työnäytteitä

Kuistille on ripustettu keinut jenkkityyliin. Talo on punatiiltä, mutta Yrjön puusta veistämät pitsimäiset koristeet antavat sille kansallisromanttisen ilmeen.

– Vaimo piirsi paperille mallin ja kysyi, voiko tämmöistä tehdä, Yrjö muistelee.

Jo kysyessään vaimo taisi tietää, että onnistuu. Sen verran talossa on Yrjön työnäytteitä kirjahyllystä kaappikelloon.

Navetan ulkoseinässä on Tonin taidetta, joukko värikkäitä ihmishahmoja tanssin pyörteissä. Kaikki muutkin ulkorakennukset aitasta rehuvarastoon ja ladosta liiteriin hän on koristellut näyttävästi kuin satukirjan sivut.

”Maalaiskylien henki on muuttunut radikaalisti.”

Vimmaisella rakentamisella Anttilan miehet ovat työstäneet yhteistä suruaankin. Maijan kuoleman jälkeen pihapiiriin on noussut kaikenlaista koreaa, kuten tuulimylly, jonka siipien kärkiväli on kahdeksan metriä. Katon laittoon saatiin vähän talkooapua.

– Maalaiskylien henki on kyllä radikaalisti muuttunut. Putkinäkö vaivaa itseänikin, vain oman tilan asiat kiinnostavat, Toni sanoo peltotietä harppoessaan.

Eristäytyminen ei ole koko totuus. Tonin kalenteria täyttävät lukuisat luottamustoimet kunnanvaltuustosta kirkkoneuvostoon.

– Vieraat minua ovat äänestäneet. Omalta kylältä en odota mitään, hän napauttaa.

– No ei täältä mittään saakkaan, Yrjö säestää.

Kyläkaupan kuoleman miehet kuittaavat lyhyesti: "Sellaane juorupesä." Köyhäjoen ala-asteen oppilasmäärän varmistaa muutama lestadiolainen perhe.

Vajaan kilometrin päästä, laidunten takaa, löytyy Anttilan miesten kesämökki ja savusauna. Vähän kauempana on toinen mökki ja tavallinen sauna siltä varalta, että ilmenee erityistä oman reviirin tarvetta.

Mehiläiset ovat Tonin  tuorein innostus.
Mehiläiset ovat Tonin tuorein innostus.

Lemmikki

Omapäinen ja utelias pihalehmä Onna saa tepastella tupaan asti, jos sitä sattuu huvittamaan. Onna tuijottaa vierasta merkitsevästi, hamuilee hetken takan liepeillä ja poistuu estradilta diivan tavoin. Lehmäksi se on harvinaisen kaunis, silmät kuin meikatut.

Usein Onnan vanavedessä kulkee sen siskonpoika, säyseäksi kuohittu sonni Niila. Molemmat ovat lapinlehmiä, joita on kasvatettu ja jalostettu Anttilassa jo Tonin lapsuudessa.

Toni kehuu Suomen alkuperäiskarjaan kuuluvaa rotua: lapinlehmät ovat pieniruokaisia, terveitä ja hyvin tiineeksi tulevia.

– Valtarotu holstein ei edes eläisi sillä ruokamäärällä, jolla lapinlehmä tuottaa 6 000 litraa.

”Luonnon, pankin ja EU:n armoilla tässä ollaan.”

Yritys

”Helppohoitoisessa” parsinavetassa on lypsäviä 55, siihen vasikat ja lihakarja päälle. Tonin jokainen aamu alkaa navetassa, illalla sama ralli uudestaan. Kiireisimpään aikaan poikimisia saattaa osua samalle viikolle viisi.

Joskus homma on sanamukaisesti raadollista. Viime viikolla piti ampua yksi lehmä, kun eläinlääkärikään ei pystynyt auttamaan sitä hankalassa synnytyksessä.

Lihakarja edustaa Tonille ”särkymävaraa”. Tuottajahinta on pari euroa kilo. Niin tunnejuttu karja kuitenkin on, että naudanpaistia ei tässä talossa syödä. Alas menee korkeintaan sika-nautajauheliha.

Tilan ilmapiiri ja tulevaisuudennäkymät kiertyvät yhteen lukuun, maidon tuottajahintaan. Tällä hetkellä se on 45 senttiä litralta.

– Vielä on pysynyt pää pinnalla, vaikka luonnon, pankin ja EU:n armoilla tässä ollaan. On ollut siunaus, etten ole ollut pankinjohtajan kaveri. Niin paljon en ole saanut lainaa, että olisin nyt veitsi kurkulla.

Kotivävy

Kun Maija-äiti 70-luvulla peri tilan, hänen sisaruksensa veivät osituksena "sata hehtaaria parasta messää". Ja silti piti riidellä.

Kylällä riitti kohua, kun tilaa jäi pyörittämään lapsista nuorin ja vielä tyttö.

Lappajärvellä varttunut Yrjö tuli Anttilaan kotivävyksi – Tonin sanoin reisi-leasingilla – ja otti vaimonsa sukunimen. Sen se rakkaus vaati. Muuten sukuun ja talon tapoihin sopeutuminen kävi mutkattomasti.

– Ensimmäisenä aamuna lähdin navettaan lantaa luomaan sen kummempia ohjeita odottamatta, Yrjö muistaa.

– Kyllä ne sinusta piti, Toni viittaa isovanhempiinsa, joiden arkeen ja juhlaan liittyviä dokumentteja hän on kehystänyt makuuhuoneensa seinille. On marsalkka Mannerheimin allekirjoittamaa urhoollisuusmitalia, osakekirjaa ja karjanjalostusyhdistyksen diplomia.

Pikkukamarissa ovat tämän päivän dokumentit ja mapit tiukassa rivissä. Kirjoista päätellen maku on laaja, Antti Tuurin romaaneista Arnold Schwarzeneggerin elämäkertaan.

Televisiota tässä talossa ei ylen määrin tuijoteta. Ei ainakaan Maajussille morsianta.

Kun Toni ei ole kuulemassa, Yrjö kertoo, että eräs sukulainen on toistuvasti painostanut Tonia mukaan treffiohjelmaan. Sillä seurauksella, että välit ovat poikki.

Haarniska

Omenatarhassa, vanhan kaivonkannen päällä, on kivistä sommiteltu ihmishahmo.

– En ole erityisen uskovainen, mutta olen rukoillut, että katkiais koko tunne-elämä! Kun viiliästi ottaa, niin pääsee helpommalla.

Onhan niitä naisia ollut. Nytkin on yksi kokelas kierroksessa, tanssipaikalta pokattu, mutta Toni haluaa edetä rauhassa.

– Enää en innostu mistään niin kuin ennen. Tavallaan se on helpotus. Kun on pettynyt raskaasti, alkaa suojata sisintään ja olla varuillaan, vaikka ei haluaisi. Silti toivon, että vielä joskus kolahtaisi oikein kunnolla.

”Mistään pyykkikiven takaa en vaimoa ainakaan ota.”

Tonia kuunnellessa päässä alkaa soida Tuure Kilpeläisen hitti, jossa kylä on kuin autiosaari:

Kun kuuta lakkasin ulvomasta, tähdet tippuivat syliini vasta, on aika luopua haarniskasta, sellaista lempi on...

– Mistään pyykkikiven takaa en vaimoa ainakaan ota, Toni kuittaa.

Parhaat kaveritkin ovat kauempaa. Heidän kanssaan tulee silloin tällöin pyörittyä Kokkolan ja Kauhavan baareissa.

– Juoppokuskia aina tarvitaan. Kovin myöhään ei menisi muutenkaan, kun aamulla on oltava navetassa.

Kunta takaa lomittajan 26 päiväksi vuodessa. Toni turvautuu lomittajan apuun yleensä vain silloin, kun haluaa urakoida jotakin muuta tähdellistä. Juuri käynnistynyt säilörehunteko, 70 hehtaaria, on kova rutistus. Myöhäissyksyä tahdittavat vielä metsurin hommat.

Tunteiden ohella kovaa kyytiä on saanut Tonin kroppa. Sirkkeli on haukannut sormen ja ranteiden hermoratoja on parsittu. Isä joutui samanikäisenä isoon sydänleikkaukseen.

– Lääkäri totesi ranteistani, että tämä on työmiesten tauti. Minä vähän ihmettelin, että mistä se on mulle tullu.

Tulevaisuus

Toni päättää puhelun ja hihkaisee, että dexterin siementä olisi saatavilla. Irlantilainen dexter on pienikokoinen ja ketterä lihakarjarotu, jota Toni kaavailee risteyttävänsä lapinlehmän kanssa. Jatkuvista uudistuksista huolimatta hän haluaa pitää tilansa toiminnan maalaisjärkisenä eikä rissata lehmiä maitokoneiksi.

– Olennaista ei ole tietää, onko tällä tilalla joskus jatkajaa. Akuutimpi kysymys on se, onko alkutuotannolla Suomessa ylipäätään tulevaisuutta, Toni sanoo. Hän tekee selväksi, ettei ole sen varassa. Työtarjouksia on tullut muun muassa kirvesmieheksi.

– Hyvältä tuntuu, että kysytään. Lähteminen on eri juttu.

”Omia haaveita on enää vähän.”

Yrjön kanta on eleetön.

– Tämä on kotini, mutta en halua olla tiellä, jos Toni perustaa perheen tai haluaa jotakin muuta elämältään. Omia haaveita on enää vähän, uutta parisuhdetta nyt ei ainakaan.

Aamulla maa oli jo kuurassa. Iltapäivällä syksyn vino valo pyyhkii pihapiiriä kuin postikortissa. Aitan liepeiltä kuuluu vieno kellon helähdys. Onna siellä hääräilee omiaan, häntä vain heilahtaa kuin työnjohtajan piiska.

– Eiköhän jatketa, miehet sanovat.

Toinen on jo vähän kumaraan painunut, mutta saappaissa on sama tahti.

Lehmästä somehitti

Anttilan edellinen pihalehmä oli Onnan sisko Ouna. Kun Toni alkoi julkaista Ounan touhuja Maaseudun tuottajien avoimessa kuvapäiväkirjassa, lehmästä tuli saman tien somehitti.

Kun Toni päätti lisätä taiteellista vaikutelmaa ja puki lehmälle pinkit utareliivit, kuohahti somekohu. Sorkkien maalaaminen pinkiksi vaarattomalla merkkausvärillä oli liikaa oululaiselle sisustussuunnittelijalle, joka uhkasi usuttaa tilalle eläinsuojelu-tarkastajat.

– Tervetuloa, Toni vastasi.

Ouna kuoli pari vuotta sitten pötsin toimintahäiriöön. Tiedon levittyä Tonin posti täyttyi surunvalitteluista. Nykyisillä lemmikeillä, Onnalla ja Niilalla, on jo satoja omia faneja.

Suomenkarja pärjää pihalla

Suomen alkuperäiskarjarotuihin kuuluva lapinlehmä on kooltaan pieni mutta egoltaan suuri laumanjohtaja. Ensimmäinen lapinlehmä vaelteli Anttilan pihalla 1990-luvulla. Maantieltä tai naapurin mailta pihalehmiä on vain harvoin tarvinnut hakea.

Lapinlehmä kestää hyvin kylmää. Vain liukkaaseen aikaan pihalehmät pidetään sisällä, etteivät ne riko paikkojaan. Navetassa ne käyvät lypsettävänä, väkirehua syömässä ja nukkumassa.

Kuvat
Mikko Lehtimäki