Anja, 85, ei ole nähnyt tytärtään kolmeen vuoteen. Tapion, 69, poika taas katkaisi välit viisi vuotta sitten. Asiantuntijat kommentoivat, onko mitään tehtävissä.
Ehkä sopu ehtii vielä syntyä
”Näin tyttäreni viimeksi kolmisen vuotta sitten sisareni kuolinvuoteella. Seisoimme kaukana toisistamme, eri puolilla sairaalahuonetta, ruumis siinä välissä. Hetken päästä tytär livahti huomaamatta pois.
Välimme alkoivat viiletä jo silloin, kun tytär lähti opiskelemaan toiseen kaupunkiin. Siitä on liki 40 vuotta. Opiskeluvuosinaan hän kerran pyysi rahaa jotakin matkaa varten. Olin tiukoilla ja vastasin, että raha ei kasva puussa. Siitä leimahti riita, mutta kyllä tämän irtioton taustalla on jotakin mutkikkaampaa.
”En edes tiedä, mikä välimme on katkaissut.”
Vaikka minulla on ollut aikaa tottua tilanteeseen, se ailahtaa mielessä melkein päivittäin. Kun en edes tiedä, mikä välimme on katkaissut.
Joskus koen epämääräistä syyllisyyttä, vaikka olen yrittänyt kasvattaa kaikki kolme lastani samalla tavalla. Mieheni sairastui ja kuoli varhain, mutta olen tehnyt sen, minkä olen osannut ja jaksanut.
Välit muihin lapsiin ja lastenlapsiin ovat normaalit. Heidän kauttaan olen satunnaisesti kuullut, miten esikoisella menee. Kihloissa hän on kuulemma joskus ollut. Ja käynyt terapiassa. Arvelen, että yksi syy hänen pahoinvointiinsa on ollut vaikeus löytää sopivaa työtä.
”Äitini oli hyvin hallitseva ja helposti kuohahtava.”
Osaltaan syyt taitavat juontaa kolmanteen polveen. Äitini oli hyvin hallitseva ja helposti kuohahtava nainen, joka istutti häpeän tunteen minuun jo lapsena.
Tunnistan äitini dramaattisuutta ja ehdottomuutta tämän taiteellisen tyttäreni persoonassa. Tai ehkä tämä näkemys on vain yritystä ymmärtää hänen käytöstään.
Rukoilen usein hänen puolestaan. Että hänellä olisi ystäviä ja kaikki kunnossa. Rukoilen myös itseni puolesta, että saisin anteeksi, jos olen tietämättäni toiminut väärin.
Juuri kenellekään en ole välirikostamme kertonut. On se niin vaikea asia. Ehkä sopu ehtii vielä syntyä. Joka tapauksessa ajattelen hänestä loppuun saakka hyvää.” Anja, 85
Jokainen meistä on ainutlaatuinen yksilö. Yksi on ärhäkkä, toista on siunattu liiallisella kiltteydellä. Jokainen voi kuitenkin hioa särmiään ja on syytäkin, jos aikoo tulla muiden kanssa toimeen.
Jos vanhemman ja lapsen välit ovat huonot, kukaan ei ole voittaja. Jättäjä ehkä olettaa tilanteensa paranevan, mutta välirikko syö myös hänen energiaansa. Jätetylle tilanne on aina kova paikka.
– Äidin kertomuksesta kuultaa syvä suru. Tarinassa on kuitenkin vain hänen kokemuksiaan ja tuntojaan. Tytär puolestaan voi kokea, että vanhempi on ollut hyvin kontrolloiva tai ettei hän ole koskaan tullut piiruakaan vastaan. Kumpikin osapuoli voi olla omassa näkemyksessään sokea, sanoo psykoterapeutti Heli Vaaranen Väestöliitosta.
”Yleisimpiä syitä välirikkoon ovat väärinkäsitykset.”
Yleisimpiä syitä välirikkoon ovat väärinkäsitykset. Tapahtumahetkellä sitä ei tajuta, kumpikin kokee olevansa oikeassa. Tunteeseen ja pettymykseen jäädään kiinni.
– Joskus syyt ovat pieniä, mutta niitä voi olla niin paljon, ettei kaikkien jäljille koskaan päästä. Hyvä niitä olisi kuitenkin yrittää selvittää.
Ihan jokaisesta erheestä vanhempiaan on turha vaatia tilille.
Vanhemmilla on usein luontainen tarve hallita ja määräillä lapsiaan senkin jälkeen, kun he ovat aloittaneet itsenäisen elämän. Pahimmillaan se voi olla toisen rajojen selkeää loukkaamista.
Monet lapset taas ovat tottuneet hakemaan vanhemmistaan turvaa ja nojaamaan heidän apuunsa vielä aikuistuttuaan. Vastavuoroisuus ei välttämättä toteudu, mikä saattaa kiristää ilmapiiriä.
– Useimmiten tilit tasaantuvat, kun ikääntyvät vanhemmat tarvitsevat enemmän apua. Jos välirikko osuu juuri tähän saumaan, kipu on entistä kovempi.
Suvussa kulkevia vikoja ja luonteenpiirteitä ei voi pitää tekosyynä huonolle käyttäytymiselle. Sukua tai muuta lähipiiriä ei voi myöskään velvoittaa toimimaan osapuolten välisenä viestinviejänä tai rauhantuomarina.
Enää en pyytele anteeksi
”Myönnän kaikki virheeni, mutta enää en pyytele anteeksi enkä anele ainoaa lastani palaamaan. Ikävä on kuitenkin kova. Poika katkaisi välit viisi vuotta sitten yksinkertaisesti tekstiviestillä.
Tiedän tuottaneeni pojalle pettymyksiä pienestä pitäen. Unohduin omille teilleni, vaikka olisi pitänyt olla kuljettamassa häntä mummolaan ja harrastuksiin. Toisaalta minulla oli näkyvä rooli hänen jääkiekkojoukkueensa johtajana. Tuolloinkin hän sai kyllä kärsiä tekemisistäni. Puutuin pelisuorituksiin kovaäänisesti ja vaativasti. Myönnän olevani hyvin autoritäärinen – ja melkein aina oikeassa.
Tätä taustaa vasten on huvittavaa, että olen saanut nuorisotyön kasvattajapalkinnon.
”Viinapäissäni olen entistä ärsyttävämpi.”
Vaimoni sairasti syöpää 37 vuotta. Välillä oli hyviä jaksoja, mutta vakava sairaus varjosti koko perheen elämää. Taloudellisesti pärjäsimme erittäin hyvin. Alkoholi nousi kuitenkin vuosi vuodelta suurempaan rooliin elämässäni jo senkin vuoksi, että Venäjän-kauppoja voideltiin viinan voimalla.
Viinapäissäni olen entistä ärsyttävämpi. Parhaimmillaan sain pidettyä korkin kiinni kahdeksan vuotta. Viisikymppisenä homma karkasi taas käsistä. Vaimoni sairauden takia avioelämä ei sujunut ja rupesin ottamaan kaikenlaisia vapauksia. Ostin moottoripyörän ja pikkuhiljaa mukaan hiipi nuoria naisia. Poikani opiskeli tuolloin ulkomailla. En ole varma, miten paljon hän on touhuistani tietoinen.
”Mokasin pahasti heti vaimoni kuoleman jälkeen.”
Erittäin pahasti mokasin heti vaimoni kuoleman jälkeen. Minulla oli putki päällä, ja poika ajoi varta vasten Helsingistä Lahteen laittaakseen minut ruotuun. Karkasin, kun hän lähti ostamaan ruokaa.
Nyt homma on hallinnassa, vaikka poika ei sitä usko.
Poikani on ollut pienestä pitäen pärjäävä ja päättäväinen, hänestä ei ole koskaan tarvinnut kantaa huolta. Ehkä hänessä näkyy myös ainoan lapsen itsekkyys.
Viime aikoina olemme olleet yhteydessä vain kesämökkiin liittyvissä asioissa, poika peri mökin äitinsä kuoleman jälkeen. Kärsin tilanteesta varsinkin isänpäivinä ja muina juhlapyhinä, kun ystävät kertovat yhteydenpidosta lapsiinsa. Välillä hävettää, kun joku tuttu kysyy, mitä pojalleni kuuluu. Vastaan ympäripyöreästi, toisen käden tietoja.
”Enää en tiedä, miten voisin suhteemme korjata.”
Nykyisellä vaimollani on kaksi poikaa, mukavia nuoria miehiä, mutta ei heistä ole oman pojan korvaajiksi.
Aiemmin luulin, että aika parantaa. Enää en tiedä, miten voisin suhteemme korjata. Muuan ystävä antoi kyllä hyvän neuvon: anna armo itsellesi. Olenkin päättänyt, etten kanna syyllisyyttä hautaan saakka. Murhamiehiäkin armahdetaan!
Kunnioitan poikani saavutuksia ja tulen aina rakastamaan häntä. Toivon syvästi, että hän perustaisi perheen ja saisi lapsia. Asenne minuakin kohtaan saattaisi muuttua. Palaisivat edes normaalit puhevälit.” - Tapio, 69
Enemmän kuin hylkäämisestä, aikuisen ja lapsen välirikossa on usein kysymys suojautumisesta. Vetäydytään pois, kun halutaan välttyä suuremmilta pettymyksiltä ja haavoilta.
– Alkoholistin poika voi kokea, että hän on ainoa, joka on suhteen eteen jotakin yrittänyt. Tilanteesta karanneella isällä päällimmäisenä saattoi olla pelko, ettei hän pysty muuttumaan ja toimimaan tavalla, jota häneltä odotetaan, Heli Vaaranen kommentoi.
– Voi olla, että pojalla on kannettavanaan myös raskas pettymys äidille aiheutetusta mielipahasta.
Välirikon ennusteeseen vaikuttaa olennaisesti se, onko laiminlyönti ollut tahallista piittaamattomuutta vai jonkin heikkouden, kuten alkoholismin aiheuttamaa holtittomuutta. Kaikella on kuitenkin rajansa. Tyhjiä lupauksia ja takaiskuja kukaan ei siedä loputtomiin. Päihderiippuvaisen on tunnetusti vaikea pitää kiinni yhteisistä pelisäännöistä, vaikka olisi niihin selvin päin sitoutunutkin.
”Anteeksi kannattaa pyytää.”
Päihteiden ohella muita tyypillisiä syitä välirikkoon ovat perintöriidat ja sisarusten eriarvoiseksi koettu kohtelu. Erityisen tuhoisaa on mennä moittimaan lapsen puolison valintaa.
Miten kestämme meitä vastaan kohdistuvat loukkaukset, on hyvin yksilöllistä. Samoin se, millainen kyky meillä on pyytää ja antaa anteeksi.
– Valitettavasti elämme kulttuurissa, jossa jaksetaan vihata. Anteeksi kannattaa kuitenkin pyytää – ja antaa, koska siitä hyötyy kumpikin osapuoli, Vaaranen sanoo.
Moni jätetty osapuoli on pettynyt, kun ei saa yhteydenottoihinsa vastausta. Syntymäpäivälahjatkin on saatettu palauttaa.
Vaarasen mukaan palautteen odottaminen on omanlaistaan itsekkyyttä. Vaikka vastausta ei saisi, mahdollisimman rehellinen kuvaus omista tunnoista kannattaa panna paperille, lähettipä kirjettä tai ei. Kirjoittamalla saa purettua ainakin osan mieltää painavasta kuormasta. Elämää pääsee jatkamaan sen jälkeen vähän kevyemmin askelin.
Tärkeintä on, että itse tekee kaikkensa tilanteen selvittämiseksi. Jo sillä saa paremman omantunnon.
Terapeutin puheillekin kannattaa hankkiutua. Ammattilainen auttaa katsomaan omaa tilannetta etäämmältä ja näkemään syitä, seurauksia ja keinoja, joita ei ole itse tajunnut.
Mitä voisit muuttaa? Sovinnon tekoon tarvitaan aina kaksi. Jos molemmat osapuolet suostuvat neuvottelupöytään, tilanne ei ole toivoton, sanoo Väestöliiton perhesuhteiden asiantuntija Minna Oulasmaa.
Tällaisen istunnon aluksi Oulasmaa kysyy kummaltakin osapuolelta: ”Mitä voisit muuttaa omassa käytöksessäsi?” Hänen usein kuulemansa vastaus on: En mitään. Solmuja kannattaa kuitenkin yrittää avata, sillä välirikko syö valtavasti energiaa. Moni vanhempi oirehtii sekä henkisesti että fyysisesti, itkee ja uupuu.
”Kynnys lapsen hylkäämiseen on korkea.”
Sukupuolellakin on merkitystä. Neuvontapuhelimeen soittavista miehistä osa myöntää auliisti virheensä. Moni nainen puolestaan esittäytyy niin, ettei itsessä ole moitteen sijaa.
– Olemme mielellämme oikeassa. Oman toiminnan arviointi avoimesti ja rehellisesti on todella vaikeaa, Oulasmaa huomauttaa.
Joskus välirikkoon ei ole mitään erityistä syytä. Välit poikki laittanut saattaa olla lukkiutunut omaan pahaan oloonsa ja etsiä tunteelle syntipukkia. Oman haasteensa muodostavat mielenterveydenongelmat.
– Kynnys lapsen hylkäämiseen on korkea. Jos lapsi osoittautuu väkivaltaiseksi, vanhemmalla on oikeus suojautua. Sanallinenkin uhkailu on poliisiasia, Vaaranen sanoo ja muistuttaa, että väkivaltaisuudella on ajan mittaan taipumus pahentua.
Välirikkoon kuuluu vahvoja pettymyksen, itsesäälin ja marttyyriuden tunteita. Rakkaus omaan lapseen on kuitenkin hyvin puhdas ja alkuvoimainen tunne. Se näkyy myös tarinansa kertoneiden vanhempien kokemuksissa. Surusta huolimatta päällimmäinen tunne on rakkaus.
Keskusteluapua
- Väestöliiton puhelinpalvelu 040 480 2100 (ti 13–14, pe 10–11)
- Kirkon palveleva puhelin 0400 22 1180 (joka ilta klo 18 alkaen)
- Mielenterveysseuran kriisipuhelin 010 195 202 (ark. 9–07, la–su 15–07)
Hyviä näkökulmia täällä. Edellinen kommentoija kertoi sanan välittäminen. Jos perheenjäsen ei syystä tai toisesta välitä pitää yhteyttä, se on hänen oma valintansa, joka pitää ottaa huomioon. Ihmiset saattavat olla näreissään mitä kummallisimmista tai tavallisistakin syistä tai sitten haluavat vain elää rauhassa ihan vaan saman ikäisten ja kavereiden kanssa. Vaikka itse tiedän monia mahdollisia syitä välirikkoomme niin mikään niistä se ei välttämättä ole tai sitten se on kaikki nuo syyt yhdessä sotkuisessa kerässä. Ehkä meidän surullisten pitääkin ajatella, että olemme vain sivullisia tarkkailijoita. Välitämme ja riennämme sitten apuun, jos sitä tarvitaan ja pyydetään ja kun itse jaksamme. Muutoin nautimme omasta elämästämme. Omalla kohdallani minun on pakko myöntää, että aika ajoin tarvitsen tukea ja onnekseni sitä olen saanut ja pysynyt hyvinvoivana. Rehellinen puhe luottoihmisen kanssa, ketään syyllistämättä ja sen kummemmin vatvomatta auttaa paljon. Tunteita kyllä kannattaa havainnoida, sillä silloin osaa pyytää tukea tai tehdä jotain itselle mieluista, joka antaa iloa ja muuta ajateltavaa.
Täältä voi lukea oikein kovia sanoja, varsinkin anoppia kohtaan. Toisaalta muutamat äidit ja anopit ja mummot tai kaikkea yhdessä ovat luokkaantuneita poikaansa ja tai miniäänsä nähden. On kovin raskasta ehdottaa, että verisiteet eivät aina toimi, eikä niihin ole selitystä. Ei ole terveellistä pyöriä ajatuksineen siinä, että perhe ei ota yhteyttä. Terveys siinä kärsii ja sairastuu ja siinä sitten elämä soluu ohi. Ehdotan oman kannan muuttamista, vaikka väkisin niin, että on lakattava miettimästä ja syyllistämästä itseään samoin kuin sitä puolta perheestä joka ei hyväksy tai oikeastaan miedommin ei välitä olla yhteyksissä. Lastenlapsia olisi tietysti mkava tavata ja ostaa lahjoja, mutta kun se ei tunnu toimivan. Elämää pitää elää omalta osalta ja antaa sitten vastoinkäymisten olla sinällään. Meillä kaikilla on toisinaan ajateltavaa elämän menosta. Olisi vain otettava hyvästä elämästi kiinni ja etsittävä ilon aiheita muusta kuin saavuttamattomasta oman perheen kohdalla.
