Onerva Stengårdin ja hänen ex-miehensä välit lämpenivät, kun mies pääsi eroon katkeruudentunteistaan.
Onerva Stengård, 61, Riihimäki
”Ex-mieheni katsoi minua vakavana kahvikuppinsa yli ja totesi, että jos hän olisi silloin ymmärtänyt sen, mitä ymmärtää nyt, meidän ei olisi koskaan tarvinnut erota. Erostamme oli tuolloin kulunut noin viisi vuotta. Niiden vuosien aikana mies oli tehnyt töitä katkeruudentunteidensa kanssa. Nyt hän oli kutsunut minut kahville ja pyysi anteeksi käytöstään.
Käymämme rauhallinen keskustelu ja ex-mieheni anteeksipyyntö merkitsivät minulle valtavan paljon.
Mieheni oli valtavan mustasukkainen.
Avioliittomme kesti 15 vuotta. Niistä viisi viimeistä harkitsin vakavasti eroa.
Mieheni oli valtavan mustasukkainen. Hän oli minua 17 vuotta vanhempi ja epäili jatkuvasti, että minulla oli joku toinen. Epävarmuudessaan mies arvosteli minua jatkuvasti ja litisti itsetuntoni aivan pannukakuksi. Lopulta en kokenut olevani enää minkään arvoinen. Kävimme yhdessä eroseminaarissa. Se lähensi meitä, mutta ei riittänyt pelastamaan avioliittoamme.
Kävimme oikeustaistelua lasten huoltajuudesta.
Eron jälkeen mieheni teki paljon töitä päästäkseen takaisin perheeseemme. Hän osti lahjoja ja osoitti huomiotaan. Hän kyseli lapsilta, että kun on noin iso asunto, eikö sinne mahtuisi vielä yksi isä? Lapset kutsuivat isää uuteen kotiimme käymään, ja jouduin vetämään tiukat rajat yksityiselämäni ympärille. Mieheni katkeroitui ja kävimme oikeustaistelua lasten huoltajuudesta. Välillä puhelut menivät sellaiseksi haukkumiseksi, että paiskoin hänelle luuria korvaan.
Lue myös:
Vihan ja katkeruuden kantaminen kuormittaa valtavasti. Halusin tehdä töitä sen eteen, että voisin kunnioittaa ja rakastaa ex-miestäni. Kun hän pyysi anteeksi, tunsin helpotusta. Opimme uudelleen keskustelemaan ja nauramaan yhdessä.
Suhteemme rajat ovat meille molemmille selvät.
Viestittelemme viikoittain kuulumisistamme ja vaihtelemme hauskoja kuvia ja vitsejä. Tavatessamme halaamme lämpimästi. Silloin ilmassa ei ole parisuhde-energiaa, vaan kaiken nähnyttä ja taistelunsa taistellutta ystävyyttä. Suhteemme rajat ovat meille molemmille selvät.
On ollut ihmeellistä huomata, miten paljon meidän hyvät välimme ovat vaikuttaneet läheisiimme. Lapsemme ovat arvostaneet sitä, että heidän ei sukujuhlissa tarvitse jännittää, miten me suhtaudumme toisiimme. Heidän ei myöskään tarvitse varoa toisen kuulumisista puhumista tai toisen kutsumista mukaan yhteisiin tapaamisiin.
Nyt meillä on yhteinen lapsenlapsi, ja näemme toisiamme enemmän. Tämä uusi tilanne on koko perheen etu.”
Lue myös:
Juttu on julkaistu ET-lehden numerossa 20/2018.
