Kun takana on ero entisestä puolisosta ja kyynisyys kasvaa, miten itseään voi tsempata uuteen rakkauteen? Katso, mitä terapeutti Sampsa Korhonen sanoo.

Miten voin taas antaa itselleni rakkauden ja rakastumisen mahdollisuuden, kun kävin läpi juuri rankan eroprosessin? Helppoa se ei ole, mutta kuitenkin mahdollista.
Pitkän linjan terapeutti, hyvinvointiyrittäjä Sampsa Korhonen antaa ET-lehden lukijoille vinkkejä, joilla uusi suhde onnistuu eron jälkeen.

”Ihmiset eivät usein ymmärrä tai edes osaa olla yksin.

Olen ammatissani yli 20 vuoden ajan terapeuttina kohdannut etenkin miesasiakkaiden kohdalla kiirehtimistä.

Miehillä on joskus jopa hätä löytää uusi kumppani hyvin nopeasti.

Totuus kuitenkin on se, että sinkkuna olisi kuitenkin paljon helpompi tutustua uudelleen itseensä.

Jos ei anna aikaa vanhojen sidosten irrottautumiselle ja jättää erillisyyden lahjan kokematta, on vaara, että vie vanhan painolastin rasitteena uuteen suhteeseen.

Arvostamani Fisher-eroseminaarit, joita tuhannet suomalaiset ovat käyneet, on rakentava ja lempeä tapa vertaisryhmässä käsitellä eron ’rönsyjä pois’. Siellä tulee tietoisemmaksi oikeista tarpeistaan ja ehkä myös irrottautuu siitä, mikä omalta osaltaan johti eroon.

Eroseminaarit kestävät muutaman kuukauden ja tarjoavat tuhannen taalan paikan keskittää huomio itsensä eheyttämiseen. Myös muun muassa Miessakit ry. järjestää erikseen vain miehille suunnattua monipuolista vertaistukitoimintaa.

Joka tapauksessa useimpien olisi annettava enemmän aikaa itselleen eheytyä ennen suinpäin uuteen suhteeseen hyppäämistä.

Myös mikä tahansa riittävä itse tehty muutos yhdellä alueella heijastuu aina kokonaisuuteen: eron jälkeen aloitettu kunto-urheilu, uiminen, jooga ja lenkkeily, voi parantaa huomattavasti minäkuvaa. Se taas tekee tutustumistilanteista aiempaa helpompia.

Jokainen on tosin tässäkin tilanteessa erilainen. Kaikki eivät tarvitse erokursseja ja yksinoloa.

Mutta menisitkö talvella lumihangelle pakkaseen ruohonleikkurisi kanssa tai kesäiselle hellerannalle paksussa talviturkissasi hikoilemaan?

Monet elävät myös tietoisesti vuosia yksin ilman rakkaussuhteita ja ovat täysin tyytyväisiä elämäänsä ja valitsemaansa elämäntapaan. Elämästä voi nauttia monin eri tavoin. Kulttuurimme ylikorostaa ’romanttisen rakkauden’ tuomaa onnea. Moni elää ihan tyytyväisenä ilmankin.”

Sampsa Korhonen on valmennus- ja terapia vastaanottoa sekä erilaisia koulutuksia ja kursseja ammatikseen pitänyt pitkälinjan aikuiskouluttaja, hyvinvointiyrittäjä, henkinen valmentaja ja NLP- ja suggestoterapeutti.
Email: info@sampsakorhonen.fi

Kysy meiltä seksistä ja parisuhteesta mitä tahansa.
Lähetä oma kysymyksesi asiantuntijalle täältä.

Lue Sampsan vastaus myös näistä aiheista:

Vantaalainen Merja Saarinen, 60, oli onneksi paikalla, kun hänen naapurinsa Jaanan pulssi katosi. Ensimmäistä kertaa elvyttämään joutunut Merja neuvoo, miten vastaavassa tilanteessa kannattaa toimia.

Merja Saarinen, 60:

"Kävin ensiapukurssin yli kymmenen vuotta sitten, mutta taidoille tuli käyttöä vasta viime tammikuussa. Naapurini ja ystäväni Jaana soitti ja kertoi, että hänellä on kovia kipuja. Menin hänen luokseen. Hän pääsi hädin tuskin ovelle, mutta olo helpotti pian. Hän epäili kivun syyksi närästystä.

Koirani Luca odotteli iltalenkkiä, joten palasin kotiin. Ulkona kännykkääni tuli sekava viesti Jaanalta, ja palasin takaisin. Jaana oli jättänyt oven auki, hän oli polvillaan, piteli rintaansa ja itki. Tunnustelin hänen ihoaan, se oli nihkeä. Soitin ambulanssin, vaikka Jaana vastusteli.

Kerroin hätäkeskuksen päivystäjälle, että tiesin Jaanan kärsineen rytmihäiriöistä. Päivystäjä jututti hetken Jaanaa, jonka kunto romahti kesken puhelun. Nappasin puhelimen, ja päivystäjä pyysi minua kokeilemaan Jaanan pulssia. En tuntenut sitä. Sitten päivystäjä kysyi, osaanko elvyttää. Kerroin, etten ole joutunut sitä koskaan tekemään.

"Ilman ensiapua ystäväni olisi kuollut."

Puhelimen kaiutin päällä toimin päivystäjän ohjeiden mukaan. Laitoin Jaanan pitkälleen, aukaisin hänen vaatteitaan. Sitten kaksi puhallusta, 30 painallusta. Laskin ne ääneen. Pulssi palasi.

Ajantajuni hävisi, enkä huomannut edes pelätä, vaikka elvytyksen aikana Jaanan pulssi taas katosi. Päivystäjä käski minun jatkaa elvytystä, kunnes ambulanssihenkilökunta olisi paikalla.

En ensin oikein ymmärtänyt, mikä merkitys elvytykselläni oli. Sitten minulle kerrottiin, että ilman ensiapua ystäväni olisi kuollut.

Minulle Jaanan auttaminen oli itsestään selvää, vaihtoehtoja ei ollut."

Merjan vinkit

1. Älä epäröi

Vaan auta aina, kun ihmisellä on hätä. Soita 112:een. Kerro tilanne, vastaa hätäkeskuspäivystäjän kysymyksiin.

2. Ensikertalainen pärjää 

Luota ohjeisiin ja hätäkeskuspäivystäjän ammattitaitoon. Vaikka et koskaan olisi esimerkiksi antanut elvytystä, päivystäjä osaa neuvoa sinua toimimaan oikein. Jätä puhelin auki ja pidä kaiutin päällä. Kuuntele ohjeita ja toimi.

3. Muista huolehtia itsestäsi

Jälkikäteen voit itse tarvita apua purkaaksesi tilanteen aiheuttaman stressin. Puhu asiasta läheisille tai käänny ammattiauttajan puoleen.

 

+ Osaatko antaa ensiapua? Siihen auttaa Punaisen ristin kännykkäsovellus, josta löydät ohjeet tavallisimpiin hätätilanteisiin:

 

ET:n kolumnisti Erkki Lampén ei nuorena osannut jakaa asioita isänsä kanssa. Isälle rakkaasta purjeduksesta tuli tärkeää pojallekin, mutta vasta isän kuoltua.

Ennen vanhaan sanottiin, että miehellä on hyvä olla harrastus. Isäni harrasti purjehdusta. Vaikka hän oli riskejä kaihtava mies, hän kilpaili nopeilla katamaraaneillaan ja menestyikin joskus. Ehkä se oli hänen tapansa saada olla rohkea.

Olin jonkin kerran mukana gastina. Tehtäväni oli roikkua tuulenpuoleisen rungon reunalla ja estää sitä nousemasta puuskissa liian korkealle.

Olihan se hauskaa ja jännittävää, mutta purjehduksesta ei tullut minun juttuani. En kyennyt jakamaan asioita isäni kanssa. Nuorena rimpuilin vuosikaudet irti ylivarovaisen isäni kontrollista enkä halunnut häntä kipparikseni.

Voimien ehtyessä purjehtiminenkin hiipui, ja lopulta television katsominen jäi isän ainoaksi huvitukseksi. Katsoin sivusta formulakisojen ääreen jähmettynyttä vanhusta. Kapinavuoteni olivat ohitse ja myötätunnolle oli jo tilaa. Syvällä vihlaisi myös pelko: millainen on oma vanhuuteni, perheettömän miehen, joka ei ole kyennyt minnekään asettumaan.

Viehätyin moottoripyöristä jo lapsena, ja heti kun minulla oli varaa, ostin sellaisen. Isälle pyörät olivat kauhistus, ja tunsin tiettyä matalamielistä kostoniloa siitä, ettei hän voi minua enää kahlita.

Tunsin löytäneeni oman seikkailuni. Ajelin ympäri maailmaa ja kartutin sitä muistojen pääomaa, joka ihmisellä viimeiseksi on omanaan.

Kun isä kuoli, annoin jo rantakasvillisuuden valtaaman veneen naapurille. Intiaanikanootin pidin. Se oli minulla pitkään tyhjän panttina, kunnes sain päähäni alkaa rakentaa siitä purjekanoottia.

Tehtyäni purjekanootilla lähes katastrofiin päättyneen retken kauas Söderskärin majakalle olin valinnan edessä: joko luovun tästä kokonaan tai hankin veneen jolla voi oikeasti purjehtia.

Olin osin itseltänikin salaa alkanut haaveilla Saaristomerestä, Itämeren kiertämisestä, talvesta Karibialla, maailman ympäri purjehtimisesta.

Haalin purjehdusaiheista kirjallisuutta ja tutkin veneiden myynti-ilmoituksia. Itseni tuntien arvasin pelin menetetyksi. Piru oli päästetty pullosta ja haave noussut siivilleen.

Kesä kului opetellessa, iloitessa, kiroillessa ja veneen ostoa katuessa.

Kevättalvella 2017 ostin lähes samanlaisen pienen mutta merikelpoisen matkaveneen, jolla yhdysvaltalainen Tania Aebi lähti 18-vuotiaana, kaikkien aikojen nuorimpana, maailmanympäryspurjehdukselleen.

Kesä kului opetellessa, iloitessa, kiroillessa ja veneen ostoa katuessa. Tässä iässä uuden oppiminen vaatii paljon kärsivällisyyttä, jota minulla ei luonnostaan ole. Elokuussa purjehdin jo Ahvenanmaalle, halki maailman kauneimman saariston.

En tiedä, lähdenkö koskaan Gotlantia kauemmaksi. Minulla on jo ikävä moottoripyörää. Mutta jollen olisi ostanut venettä, olisin jäänyt loppuiäkseni miettimään, millaista on nostaa purje ja antaa tuulen kuljettaa rannattomalle aavalle.

 

Sosiologi, retkeilijä ja kirjoittaja Erkki Lampénin kolumi on julkaistu ET-lehdessä 10/2018.