Piroska Szondy sai olla rakkaan veljensä kanssa yhdessä vain lyhyen aikaa.
Piroska Szondy sai olla rakkaan veljensä kanssa yhdessä vain lyhyen aikaa.

Miltä tuntuu, kun ovikelloa soittaa aiemmin tuntematon sisarus?

Piroska Szondy, 73, Espoo

”Olen unkarilainen. Tulin töihin Suomeen Unkarin suurlähetystöön 70-luvun alussa ja avioiduin suomalaisen miehen kanssa.

Oli harmaa lokakuun lauantai vuonna 1975. Ovikello soi, mieheni avasi. Joku ruotsia puhuva mies kysyi minua. Menin ovelle ja hätkähdin. Vieras oli aivan kuin isäni nuorena. Olinko tulossa hulluksi?

’Nimeni on György Halász’, mies sanoi. ’Oletteko saanut kirjeeni? Ettekö? Hm... Minulla on raskas tarina kerrottavana. Saisinko lasin vettä’, mies sanoi unkariksi.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

En tiennyt mitä tehdä.

Pyysin miehen sisään ja toin lasin vettä. ’Ehkä menen suoraan asiaan’ hän sanoi. ’Olen veljenne.’

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Runoilijana Unkarissa tunnettu isäni oli nuoruudessaan asunut Györgyn äidin kotitalossa vuokralaisena ja rakastunut vuokraemäntäänsä. Syntyi poika, György, jota isäni ei tunnustanut. Sittemmin isä avioitui minun äitini kanssa.

Unkarin kansannousun seurauksena György pakeni Ruotsiin ja asettui Göteborgiin. Kun hän pääsi taas käymään Unkarissa, hän etsi isäni käsiinsä. Isäni ei silloinkaan myöntänyt isyyttään, mutta he kuitenkin juttelivat. Isäni jopa tarjosi hänelle mustaa Unicum-katkeroa ja oli kiinnostunut hänen pojastaan, lapsenlapsestaan. Hän myös kertoi Györgylle minusta. Niin veljeni, joka oli lääkäri ja käymässä Suomessa lääkärikongressissa, löysi minut.

En tiennyt mitä tehdä. Kun György oli kertonut tarinansa, annoin hänen lähteä. Ja pian muut asiat täyttivät mieleni. Perhe kasvoi. Melkein unohdin oudon episodin.

Aloimme pitää yhteyttä.

Minulle ja miehelleni tuli avioero, ja mieheni suku katkaisi välit minuun. Silloin, yksinäisyydessäni, muistin Göteborgissa asuvan veljeni. Kirjoitin hänelle: ’Voisimmeko tavata?’ ’Kyllä!’ hän vastasi heti.

Vasta silloin, vuonna 1988, löysin veljeni. Sielunveljen, Gyurkaksi kutsutun. Tutustuin myös hänen perheeseensä. Aloimme pitää yhteyttä.

Kun poikani pääsi ripille vuonna 1991, kutsuin Gyurkan ja Unkarissa asuvan veljeni meille. He viipyivät luonamme kolme päivää. Sisarukset yhdessä! Olin ikionnellinen.

Sitten tuli isku. Olimme lähdössä juhannukseksi 1992 Göteborgiin, kun veljeni vaimo soitti. Perukaa matka: Gyurka on saanut sydänkohtauksen ja menettänyt muistinsa.

Surussaan vaimo ei halunnut tavata meitä enää lainkaan. Tarjouduin useasti auttamaan häntä Gyurkan hoitamisessa, turhaan. ­18 vuotta viimeisen tapaamisemme jälkeen veljeni kuoli. En päässyt edes hautajaisiin.

Tänä vuonna sain tietää, että veljeni vaimo on kuollut. Kirjoitin heidän pojalleen sähköpostiviestin. Kerroin hänelle itsestäni ja tarjouduin vastaamaan hänen kysymyksiinsä suvustaan.

Vastauksessaan veljenpoikani toivoi, että lähettäisin hänelle hänen isoisänsä kirjoittaman runokokoelman sävellyksineen. Unkarilainen rapsodia jatkuu.

Lue myös:

Sisältö jatkuu mainoksen alla