Risto Höglund joutui opettelemaan kävelynkin uudestaan. -Se vaati sisuuntumista. Läheisten kannustus auttoi.
Risto Höglund joutui opettelemaan kävelynkin uudestaan. -Se vaati sisuuntumista. Läheisten kannustus auttoi.

Risto Höglund heräsi rennon mökkipäivän jälkeen aamuun, joka muutti kaiken. Elämästä nauttiva eläkeläinen päätyi potilaaksi palvelutaloon.

Kesäpäivä oli upea. Maalasimme vaimoni Astan ja ystäväpariskunnan kanssa kesämökin kattoa Päijänteen saaressa. Illalla saunoimme, joimme lasilliset valkoviiniä ja menimme nukkumaan. Minkäänlaista varoitusmerkkiä en saanut.

Aamulla herätessäni yritin nousta sängystä, mutta jalkani eivät kantaneet. Oli pakko pyytää muita apuun. Onneksi he päättivät soittaa hälytyskeskukseen, vaikka minä vastustelin.

Muistikuvani aamusta päättyvät siihen, että makaan paareilla järvipelastusseuran veneessä.

Kaikki muuttui yhdessä yössä.

Sydämeni ohitusleikkauksesta oli kulunut 20 vuotta, ja olin ollut jo vuosia eläkkeellä. Olin järjestänyt itseni työeläkeputkeen saatuani aikoinaan vakavan burnoutin työssäni kaupungin hallinnossa. Olin silloin niin sairas, että yritin itsemurhaa, mutta lääkityksen ja sairaalahoidon avulla toivuin täysin.

Mökin kattotalkoiden aikaan elokuussa 2014 elämä oli jo pitkään ollut hyvällä mallilla. Olin jopa suorittanut loppuun valtiotieteiden kandidaatin opintoni, jotka nuorena isänä jäivät kesken.

Nautimme Astan kanssa kahden kypsän aikuisen vapaudesta. Harrastimme teatteria, matkustelimme, mökkeilimme ja sukuloimme. Aikuiset poikamme ja lapsenlapset toivat iloa elämäämme.

Havahduin siihen, että kaksi kirurgia avasi tukosta vasemmasta kaulavaltimostani.

Kaikki muuttui yhdessä yössä.

Sairaalassa havahduin siihen, että kaksi kirurgia avasi puudutuksessa tukosta vasemmasta kaulavaltimostani. He naureskelivat jalkapallotuloksille, ja minä kirosin, että tehkää saakeli soikoon hommiakin. Että ei tämä mikään hupiklubi ole.

Hupaisaa ei ollut leikkauksen jälkeenkään. En toipunut entiselleni, ja Astasta tuli omaishoitajani. Tiedän noista ajoista lähinnä sen, mitä muut ovat kertoneet. Itse vaivuin jonkinlaiseen hämärään.

Elämässäni ei ollut oikeastaan mitään, mutta en varmaan osannut mitään kaivatakaan. Ehkä se oli sellaista lehmän onnea: nukuin, söin, join, pissasin vaippaan ja pysyin hengissä.

Esikoisemme Tero taisteli hengestään oikeassa koomassa.

Samaan aikaan kun minä ajauduin koomanomaiseen tilaan Suomessa, esikoisemme Tero taisteli hengestään oikeassa koomassa Espanjassa, missä hän työskenteli opettajana. Hämärässä maailmassani en käsittänyt kunnolla edes Teron vakavaa verenmyrkytystä.

Asta ja minä vietämme ensi marraskuussa kultahääpäivää. Tapasimme Jyväskylän Kantakrouvissa toukokuussa 1968.

Rakastuin, kun Asta lauloi minulle Tourujoen rannassa Sait multa kukkaset toukokuun. Minä olin kuulemma hänestä aika komea, hauska ja älykäs.

Menimme samana vuonna kihloihin ja naimisiin. Tero syntyi seuraavana keväänä ja kuopus Ville kuusi vuotta myöhemmin. Tero totesi heti, että hänen lelunsa kuuluvat nyt molemmille. Läheisempiä veljeksiä en tiedä.

Riston esikoinen Tero kuoli verenmyrkytykseen. - Suru antoi treenilleni uuden päämäärän. Halusin kuntoutua niin hyvin, että pystyin matkustamaan hautajaisiin Espanjaan.
Riston esikoinen Tero kuoli verenmyrkytykseen. - Suru antoi treenilleni uuden päämäärän. Halusin kuntoutua niin hyvin, että pystyin matkustamaan hautajaisiin Espanjaan.

En osaa edes kuvitella, miten raskasta Astalla ja Villellä oli, kun Tero ja minä sairastimme yhtä aikaa eri maissa. Tero kuitenkin toipui, ja sai amputoituihin jalkoihinsa proteesit.

Oma vointini romahti entisestään. Sairastuin keuhkokuumeeseen, ja läheiset uskoivat minun kuolevan. En palannut keskussairaalasta enää kotiin, vaan ensin terveyskeskuksen vuodeosastolle, sitten vanhainkotiin ja sieltä palvelutaloon, josta sain oman huoneen.

Palvelutalossa oli moni asia hyvin, mutta minulle se oli silti laitos.

Palvelutalossa oli moni asia hyvin, mutta minulle se oli silti laitos. Tunsin olevani vankilassa.

Jaksan vielä yhden askeleen! Näin sanoin itselleni monta kertaa. Varmaan kiroilinkin, sillä opettelin uudestaan kävelemään. Menetin keuhkokuumeen jälkeen liikuntakyvyn. Lihaksista katoaa voima, kun makaa pitkään toipilaana.

Sängyn pohjalta pääsee ylös vain, jos saa siihen herätyksen. Minulle sen järjesti perhe, joka ehdotti, että palkkaisin fysioterapeutin. Lääkäri kirjoitti lähetteen, ja Kela maksoi osan kuluista. Omaa maksettavaa kertyi muutamia satasia. Sillä ei ole merkitystä, kun ajattelen lopputulosta.

Tuntui pieneltä ihmeeltä, kun ensi kertaa seisoin huojuen sänkyni vieressä.

Olin petipotilas, kun tapasin fysioterapeutti Tuija Lindbergin ensimmäisen kerran. Aluksi hän hieroi ja jumppasi jalkojani, sitten hän sai minut istumaan. Tuntui pieneltä ihmeeltä, kun ensi kertaa seisoin huojuen sänkyni vieressä.

Fysioterapeutti oli vaativa – kuten pitääkin. Heti kun pääsin sängystä pyörätuoliin, piti alkaa harjoitella siirtymistä tuolista rollaattoriin.

Pystyin aluksi kävelemään rollaattorin avulla kymmenisen metriä huoneeni ovelta ruokahuoneeseen ja takaisin. Harjoittelin palvelutalon käytävillä joka päivä ja pyrin aina pidemmälle. Lopulta rollaattori vaihtui kävelykeppiin.

Asta tuli kävelemään kanssani silloin, kun fysioterapeutti ei käynyt. Myös muutama osastoni asukas osallistui jumppatuokioihini. Neuvoin heitä, että polvi ylös, ei saa pinnata.

Olen varma, että liikunta vaikuttaa ajattelukykyyn.

Olen varma, että liikunta vaikuttaa ajattelukykyyn, sillä harjoittelemisen myötä sumu päässäni hälveni ja aivoni alkoivat toimia paremmin. Tiesin sen siitä, että halusin taas seurata uutisia ja manata poliittisia päättäjiä.

Tapasin fysioterapeutin 20 kertaa vuonna 2016. Viimeisellä kerralla joulukuussa hän sanoi, että loppu on ihan minusta itsestäni kiinni.

Kävelemään opetteleminen oli äärettömän raskasta ja vaati sisuuntumista. Kun harjoittelu tuntui vaikealta, ajattelin Teroa. Hän oli käynyt kesällä Suomessa ja sanonut minulle, että isä, sä kävelet perkele vielä joskus. Se lausahdus antoi voimia!

Lapsen menettäminen on kamalinta, mitä ihminen voi kokea.

Teron verenmyrkytys uusiutui toukokuussa 2017. Siitä hän ei enää selvinnyt.

Lapsen menettäminen on kamalinta, mitä ihminen voi kokea. Se mursi sydämeni. Itkin ja kirosin elämän epäoikeudenmukaisuutta. Miksi minä jäin henkiin, mutta kuolema vei poikani, joka oli neljän lapsen isä ja mies parhaassa iässään?

Suru antoi treenilleni uuden päämäärän. Halusin päästä jaloilleni, matkustaa Espanjaan ja sirotella Teron tuhkat Välimereen.

Tavoitteeni toteutui. Fuengirolan satamassa me Teron lähimmät omaiset astuimme moottoripurjehtijaan ja ajoimme ulapalle, rannalla olevien ihmisten katseiden ulottumattomiin. Sirottelimme Teron tuhkat mereen ikäjärjestyksessä vanhimmasta nuorimpaan, jokainen oman kourallisen. Tuntui, että Teron mukana hautasin samalla suuren osan sydäntäni.

Suomeen palattuamme asuin palvelutalossa enää viikon verran. Jo ennen Teron kuolemaa olin alkanut tuntea olevani siellä täysin väärässä paikassa, niin fyysisesti kuin henkisesti. Olin herännyt uudelleen elämään.

Yleensä asukkaat muuttavat palvelutalosta vain hautausmaalle.

Myös hoitajat huomasivat muutoksen, mutta jouduin taistelemaan kotiinpääsystä. Siihen ei ollut pelisääntöjä, koska yleensä asukkaat muuttavat palvelutalosta vain hautausmaalle.

Sain selville, että asumisessa noudatetaan vuokratalojen sääntöjä. Kun vielä selvisin muistitesteistä huippupistein, myös lääkäri ja osastonhoitaja myönsivät, että olin väärässä paikassa.

Vanhana byrokraattina tiesin, että uuden asian käsittely vaatii palaveria ja taas palaveria, mutta pidin pintani: joko kotiutatte minut tai irtisanon asunnon välittömästi.

Tuntui hyvältä palata kotiin, vaikkei se enää se entinen olekaan. Rakas kaksikerroksinen omakotitalomme oli pakko myydä, ja Asta hankki meille kerrostaloasunnon. Hän joutui setvimään talosta 40 vuoden tavarat ja järjestämään muuton. Itse en ole vieläkään kunnolla kotiutunut uuteen asuntoon.

Joku voisi väittää, että minun ei enää pitäisi ajatella tulevaisuutta, mutta olen eri mieltä.

Nykyään rollaattorini huilaa enimmäkseen pressun alla parvekkeella. Pärjään melko hyvin kävelykepin kanssa ja käyn usein tapaamassa tuttuja ja ystäviä. Käyn myös näkövammaisten kerhossa ja luku- ja kirjoituspiireissä.

Toipumistani on ehkä edistänyt se, että mieleeni ja kehooni oli aiemmista sairastumista iskostunut selviytymisen malli. Ajoittain olen edelleen ärtyisä, se on pakko myöntää. Mutta enää en sano asioille heti ei.

Joku voisi väittää, että minun ei enää pitäisi ajatella tulevaisuutta, mutta olen eri mieltä. Jokaisella pitää olla haaveita sekä uskoa arkeen ja elämiseen.

Kuka tietää – ehkä mekin voimme joskus vielä Astan kanssa matkustella. Tai palata mökille. En tekisi siellä mitään. Istuisin vain terassilla ja nauttisin auringonpaisteesta.

Risto Höglund

  • Syntynyt 1943 Kotkassa. Asuu Jyväskylässä.
  • Perhe Aviovaimo Asta, pojat Ville ja Tero, joka menehtyi 48-vuotiaana heinäkuussa 2017.
  • Harrastukset Näkövammaisten kerhotoiminta, politiikan seuraaminen, kirjallisuus, tietokilpailut, radion kuunteleminen.

 

Äänikirjat henkireikänä

  • Lukeminen on aina ollut minulle tärkeää. Glaukooman vuoksi näköni on kuitenkin heikentynyt hiipimällä jo kymmenkunta vuotta ja näköhaittani on nyt 70 prosenttia.
  • Enää en pysty itse lukemaan, mutta palvelutalossa omahoitaja esitteli minulle äänikirjalaitteen. Kun kuuntelen äänikirjoja, näen samalla tapahtumat kuvina mielessäni.
  • Kirjoista saan tietoa ja ne kehittävät mielikuvitusta ja sanavarastoa. Niiden avulla voin irtautua arjesta.

Juttu on julkaistu ET-lehden numerossa 14/2018